Eilispäivä piti sisällään tavaroiden kuljetusta itsepalvelukirpputorille ja nopean kirjastovisiitin, jolta tarttui mukaan varsin mielenkiintoisia kirjoja: Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä ja saman kirjoittajan Toisinnäkijän päiväkirja. Davisilta on ilmestynyt myös aikaisempi teos, jonka nimi on Rankka kutsumus – sairaanhoitajan päiväkirja. Aloin lukea nyt Davisin keskimmäistä kirjaa eli Irti oravanpyörästä. Siinä Davis (s.1970) kertoo, kuinka jättää kaupunkiasuntonsa ja kulutuskeskeisen elämäntapansa, ja muuttaa pieneen mökkiin Hämeenkyrön Alhonlahteen.

Tällainen elämänmuutos olisi myös minun suuri unelmani, mutta asiaa jarruttaa se, ettemme mieheni kanssa jaa tätä unelmaa. Mieheni on myös omalla tavallaan luontoihminen, mutta ei samalla tavalla kuin minä: hän ei viihdy yksin hiljaisuuden keskellä vain luonto seuranaan. Hän nauttii kaupungin kahviloissa istuskelusta ja siitä, kun saa seurata ohikulkevia ihmisiä, parhaimmassa tapauksessa myös jutella jonkun satunnaisen ohikulkijan kanssa. Minä olen ihan erilainen, saan virtaa yksinolosta ja luonnosta. Minulle se on tärkeää etenkin, kun teen työtä, jossa kohtaan päivittäin useita ihmisiä.

Tasan vuosi sitten elokuussa vietin viikonlopun ypöyksin vanhempieni mökillä. Kaksikon raskaiden vauva- ja taaperovuosien jälkeen se oli minulle todella tarpeellinen, puhdistava retriitti. Mökki sijaitsee juuri niin syrjässä, että siellä todella tuntee olevansa yksin ja yhtä luonnon kanssa. Tein pitkiä kävelylenkkejä metsässä vain taivaalta huutelevat korpit seuranani. Olin ilman nettiä. Piirsin, luin ja kirjoitin. Nautin siitä, että peseytymisvesi oli lämmitettävä saunan padassa. Nautin ja vain nautin. Ennen kaikkea hiljaisuudesta, joka oli lähes täydellistä illalla nukkumaanmenon aikaan.

Davisin kirja olisi ollut loistavaa lukemista juuri tuolle mökkiviikonlopulle, mutta en ollut kuullut siitä silloin. Tänä syksynä en aio erakoitua koko viikonlopuksi. Sen sijaan suunnitelmissa on, että tekisin päiväretken johonkin kansallispuistoon yksin. Olen miettinyt kahta vaihtoehtoa: Repoveden tai Sipoonkorven kansallispuistoa. Katsotaan, kumpi vetää lopulta enemmän puoleensa.

Kommentit (1)

Käyttäjä861
Liittynyt27.8.2015

Hei,

metsäkuvasi puhutteli. Taisin itse ottaa kuvan juuri saman näköisestä metsästä viime kesänä - tosin pohjoisesta, Turkansaaresta Oulun läheltä.

En ole mielestäni erityisemmin luontoihminen, vaikka nautinkin luonnosta. En tiedä uskaltaisinko itse koskaan yksin mökille metsän keskelle. Kumpa uskaltaisin.

Ymmärrän erityisen hyvin, että juuri pienten lasten vanhemmat todella tarvitsevat irtiottoja, rauhaa, sitä että saisi hetken hengähtää ja vain olla rauhassa - yksin. Tuijottaa vaikka vain tulta ja antaa aivojen nollaantua. 
Minulla ei aikoinaan ollut yksinoloon juurikaan mahdollisuutta, siksikin mökkireissusi kuulosti ihanalta. Toivottavasti nautit ja sait taas akkusi täyteen : )
t.Bridgehill (Tiina)

Seuraa 

Olen 34-vuotias yhteiskuntatieteilijä, luonto- ja kirjallisuusihminen, myös koiraihminen ilman omaa koiraa. Olen palaamassa perheeni kanssa asumaan lapsuuden kotipaikkakunnalle – samaan taloon, jossa olen kasvanut. Nyt mukana on mies ja neljävuotias kaksikko.

Kirjoitan kahden kulttuurin perheen elämästä, lapsista, yhteiskunnasta, luonnosta, puutarhasta, kirjoista, arjesta ja hyvään elämään pyrkimisestä. 

Email: kotiinpaluu.blogi@gmail.com

Tykkää Facebookissa