Uutena bloggaajana mietin pitkään mistä aloittaisin.

Idea kirjoittamisesta sai alkunsa jo lukiovuosina, mutta kuten monia muitakin, myös minua kiinnosti enemmän kuitenkin kaikki muu, kuin kynä ja kirjat. Jopa niin paljon, että se lukiokin jäi lopulta kesken. Näin jälkiviisaana vuosien kuluttua olen usein saanut huomata, miten monia ovia se sulki, ja silloiset valintani harmittavat vietävästi vielä tänäkin päivänä, kun niitä toisinaan pysähtyy miettimään. Turhaa se toisaalta on. Kukapa sitä mennyttä voisi muuttaa, mutta mietinpä silti. Olisinko jossain muualla? Mitä työtä tekisin ja tienaisinko sillä paremmin kuin nykyisessä työssäni? Voisinko kokonaisvaltaisesti paremmin? Kuka minä olisin?

Neljä vuotta sitten sanoin, ettei minusta koskaan tulisi äitiä. Inhoan lapsia. En osaa tehdä niiden kanssa mitään. Vapauteni menisi. Kolme vuotta sitten synnytin terveen tytön. Kaksi vuotta sitten aloitin koulunkäynnin ohjaajan opinnot, ja nyt olen toista lukukautta alan palkkatöissä. Tänä päivänä en keksi montaakaan tärkeämpää asiaa kuin lapset. Niin se elämä heittelee. Ja mieli.. Huh, miten heitteleekin..

Ensimmäinen äitiysvuosi käänsi kaiken niin päälaelleen, että järki ja keho putosi kyydistä rytisten. Tilalle tuli tahaton mutta raju painon lasku, paniikkikohtaukset, arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, huono fyysinen kunto ja vaikka mitä. Unohdin itseni, enkä ehkä ole ainoa, kun äitiydestä puhutaan. Toisaalta sain elämääni jotain korvaamatonta. Jotain, minkä merkitystä ei voi sanoin kuvata. Silti.. Jos minulla olisi hattu päässä, nostaisin sen kaikille niille vanhemmille, jotka osaavat ja pystyvät sovittamaan lapset osaksi arkea, sillä lailla luonnollisesti, ymmärrättehän? Sympatiaa ja vertaistukea taas jaan niille, jotka minun kanssani yhtä sekopäisesti yrittävät vain luovia läpi päivistä yksi kerrallaan, ja epätoivoisina odottavat sitä kuuluisaa "parempaa huomista".

Jokseenkin yksinäisen arkeni keskellä päätin vihdoin tähän kirjoittamiseen ryhtyä, ihan itseni takia. Moni muukin voi varmasti yhtyä tunteeseen siitä, että tämä on täydellisen terapeuttista touhua. Vaikka kukaan ei lukisi, saan asiat ulos itsestäni. Voisin toki kirjoittaa päiväkirjaa pölyttymään pöytälaatikkoon, mutta se kai olisi sama, kuin en olisi koskaan mitään sanonutkaan.

Vaikka alku voi vaikuttaa siltä, että tämä blogi tulee olemaan pelkkää alakuloa ja melankoliaa, voin luvata että ei. Haluan jakaa myös ne asiat jotka saavat hymyilemään ja nauramaan. Parhaita paloja kotoa ja töistä. Mielipiteitä maailman polttaviin kysymyksiin, ja merkityksetöntä hölinää vaikkapa pohjaanpalaneista perunoista. Minun elämäni, ihan kaikkineen.

Aurinkoista viikon jatkoa!

Kommentit (0)

Seuraa 

Kuin ihmisen mieli avaa portin pyöreästi kolmekymppisen naisen elämään, joka joskus on asian ytimessä, toisinaan jossain aivan muualla. Tämä tunteellinen tarkkailija purkaa mieltään asioista, joista moni muu varmasti vaikenee, vaikka ei pitäisi. Ehkä tavoitan jonkun samoilta aalloilta, ehkä joku näkee itsensä peilistä. Pieniä ja suuria iloja ja suruja. Kaikkea siltä väliltä. Elämää.