Vielä 1990-luvulla alakoulussa oppitunneilla vallitsi työrauha. Opettaja oli auktoriteetti. Ei ollut juurikaan avustajia tai ohjaajia. Opettaja yksin opetti ja auttoi, yksilöi pienten oppijoiden työmäärän ja -tahdin, pitäen kaikki silti samassa veneessä. Opettajaa kunnioitettiin ja toteltiin, toisinaan jopa pelättiin. He olivat kasvattajia kodin rinnalla. Lukemista ja käsialaa hiottiin ja hiottiin, niin että jokainen todellakin oppi ja osasi.

Tänään työpäiväni ensimmäinen tunti, toisen luokan matikka, sai vereni kiehumaan. Lapset muistuttivat hyrriä tuoleillaan, pulpetit keikkuivat ja niiden kannet paukkuivat. Valtaosan suut pitivät robottimaista naksutusta, ulinaa ja pärinää. Toiset keskustelivat konsolipeleistä suureen ääneen. Kynät kolisivat, kumit pomppivat lattialla ja viivaimet viuhuivat edessä istuvan huppuun. Kaikki tämä samaan aikaan, kun opettaja antoi ohjeita. Kun tuli aika toimia, moni huusi ihmeissään, viittaamatta tietysti, "Mitä nyt pitää tehä?" Mieleni teki repiä pääni irti. En kestänyt katsoa.

Jos itse olisin 8-vuotiaana tehnyt toistuvista huomautuksista huolimatta samoin, minut olisi poistettu luokasta ja reissuvihkooni olisi rapsahtanut ilmoitus jälki-istunnosta. Ei tänään. Ei sinne päinkään. Ohjeet jaettiin moneen kertaan, kaikille yksitellen. Opettaja kehotti erästäkin oppilasta lukemaan tehtävänannon, ja yrittämään ensin ihan omin avuin. "Miks?? Eihän tää oo äikän tunti!" Aivan niin, miksi siis lukea..

Kerrottavaa riittäisi romaaniksi asti. Jo nyt, kuuden virallisen työssäolokuukauden jälkeen. Tarkennan vielä, että itse olen ohjaaja, en opettaja. Kun sitten hienovaraisesti yritän herättää rakentavaa keskustelua tuntien toimivuudesta, tai paremminkin toimimattomuudesta, saan osakseni "ymmärräthän olevasi vain avustaja" -katseita, tai välinpitämättömän naurahduksen. Huolestuttavaa, sanoisin.

En silti voi yleistää, tietenkään. Hyviä, kuria pitäviä, oikeasti kasvattavia opettajia on paljon edelleen. Itsekin olen sellaisiin törmännyt. Sellaisiin, jotka oikeasti välittävät. Minun mielestäni työrauhan takaaminen ja kunnioituksen vaatiminen ovat iso osa sitä välittämistä. Kuinka paljon helpompaa jokaisella olisi luokassa olla, kun kuulisi ja kuuntelisi. Kuinka paljon sujuvammin ja nopeammin pääsisi eteenpäin, kun keskittyisi ja olisi läsnä. Sydämeni pohjasta toivon, että oma jälkikasvuni saisi tulevina kouluvuosinaan opiskella ja kasvaa rauhassa.

Nyt vetoankin Teihin, hyvät vanhemmat, varhaiskasvatuksen ja opetusalan ammattilaiset. Vaatikaa näiltä lapsilta ja nuorilta. Teette karhunpalveluksen meille kaikille. Itsellenne, lapsillemme, yhteiskunnalle.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kuin ihmisen mieli avaa portin pyöreästi kolmekymppisen naisen elämään, joka joskus on asian ytimessä, toisinaan jossain aivan muualla. Tämä tunteellinen tarkkailija purkaa mieltään asioista, joista moni muu varmasti vaikenee, vaikka ei pitäisi. Ehkä tavoitan jonkun samoilta aalloilta, ehkä joku näkee itsensä peilistä. Pieniä ja suuria iloja ja suruja. Kaikkea siltä väliltä. Elämää.