Minä ja mummu 1960-luvun lopussa.

Hyvää naistenpäivää.

 

Heräsin keittiöstä kuuluviin äänin. Puuhellan luukku kolahti kiinni, astiakaapin ovi narahti ja haarukka kilahti lautasen reunaan. Kiehuvan kattilan kansi klonksui ja roiskuvat vesipisarat sihahtelivat kuumalla hellalla. Sillipurkin kansi napsahti auki.

Nukuin välikamarissa. Ovi peräkamariin oli kiinni, mutta keittiön ovi oli raollaan että heräisin keittiön ääniin. En ollut kuullut, kun mummu oli noussut ja lähtenyt ulos muutama tunti sitten. Aurinko läikehti verhoissa ja pitkä tavarajuna kolkutteli hitaasti talon ohi.

”Huomenta, kohta on ruoka”, mummu sanoi ja kurkisti ovesta.

Kello oli jo melkein yhdeksän.

”Kävin niittämässä pihan ja multaamassa perunat. Nyt syödään ja sitten kitketään mansikkamaa. Tulee hellepäivä.”

 

Isoäitini asui pienellä kolmen hehtaarin maatilalla. Asuintalon lisäksi pihapiirissä oli kaksi kaivoa, sauna, maakellari, sikomökki ja iso ulkorakennus, jonka toisessa päädyssä oli navetta, keskellä aitta ja toisessa päädyssä heinille tehty varasto. Toisella puolella rakennusta oli puuliiteri ja sen kulmalla ulkovessa.

Mummolassa oli usein myös eläimiä. Lampaita, kanoja, sikoja, joskus vasikkakin. Eivät tosin kaikki yhtä aikaa samana kesänä.

Vietin oikeastaan kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät mummolassa. Jouduin – tai sain oppia – tekemään kaikenlaisia töitä veden nostamisesta kaivosta ja puiden pilkkomisesta alkaen.

Vaikka mummun antamia töitä riitti välillä kyllästymiseen asti, silti jäi aikaa omiin leikkeihini, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Kesät olivat loppujen lopuksi hyviä.

Mummu jäi leskeksi 51-vuotiaana 1950-luvun lopussa, kun en ollut vielä syntynyt. Pieni kivikkoinen maatila jäi hänen huolekseen. Mummu oli pieni langanlaiha sitkeä nainen, joka oli päättänyt selviytyä ja ymmärtääkseni hän selviytyikin. Mummu edusti oman aikansa kaikkivoivan ihmisen mallia. Hän oli tottunut tekemään itse ja pärjäämään aina jotenkin. Hänelle ei ollut olemassa miesten tai naisten töitä, vaan töitä jotka oli tehtävä.

Mummu ei osoittanut minulle, millainen naisen tulee olla, vaan millainen ihmisen tulee olla: uskoa ja luottaa itseensä, yrittää tehdä aina parhaansa. Ja tarpeen mukaan antaa tai ottaa vastaan apua.

 

Kun mummu kuoli 24 vuotta sitten, äitini pyysi minua kirjoittamaan jotain mummusta jotta teksti voitaisiin lukea muistotilaisuudessa. Mietin ehkä sekunnin ja vastasin: ”En pysty. En nyt. Ehkä myöhemmin.”

Vuosien mittaan olen kirjoittanut talteen hajanaisia muistoja sieltä täältä, mutta en ole päässyt sen pidemmälle mitä tässä kerron.

Ehkä minun pitäisi vain luottaa itseeni ja kirjoittaa loppuun se mitä haluan kirjoittaa. Niin mummukin olisi tehnyt.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Lukutoukka on reilu viisikymppinen kirjojen kustantaja, toimittaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja Heikki Savola. Lukutoukka muistelee kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyviä asioita sen minkä muistaa - ja välillä kommentoi muitakin asioita.

Teemat

Hae blogista