Kirjailija Hannu Niklander kertoo romaanissaan Aurinko katsoo taakseen matkasta Portugaliin. Poikaikäinen Niklander valmistautuu matkaan huolella. Hän ottaa etukäteen selvää maan historiasta, kulttuurista ja tavoista. Sanakirjan avulla hän opettelee portugalin kieltä parhaansa mukaan. Matka on niin suuri elämys, että hän kuvaa sitä pikemmin elämänvaiheeksi kuin pelkäksi matkaksi.

Itse en ole noin perusteellinen matkailija ja ymmärtääkseni Hannu Niklanderkin on vuosien kuluessa lähtenyt monta kertaa reissun päälle vähemmällä valmistautumisella. Niklanderin nuoruuden kokemuksessa on kuitenkin jotain, mistä voisi ottaa opiksi.

Voisiko matka olla yleensäkin elämänvaihe? Mikäpä sen estää. Siksi olen leikitellyt ajatuksella, että en tee enää matkoja, vaan muutan jonnekin asumaan. Asuminen kuulostaa paljon enemmältä kuin vain vierailu. On paljon mukampi muistella aikaa, jolloin asuin Lyonissa tai Berliinissä kuin että olin yötä Tallinnassa tai lomalla Lissabonissa.

Turistilla ja asukkaalla on eroa, mutta jos tarkkoja ollaan, turistikin asuu matkakohteessaan. Asunto on yleensä hotelli tai parhaassa tapauksessa vuokrattu huone tai jopa kokonainen asunto tai talo. Asumisesta ei kuitenkaan tarvitse kantaa läheskään samanlaista vastuuta kuin oikean asukkaan.

Oikeasta asumisesta ja elämästä paikan päällä ei vielä muutamassa päivässä tai parissa viikossakaan saa kovinkaan kummoista käsitystä. Paikalliseen elämään tutustuminen rajoittuu ruokakaupassa asiointiin ja joidenkin paikallisten palveluiden käyttöön.

Mitä matalammaksi pystyt tekemään kynnyksen paikallisten asukkaiden ja oman elämäsi välillä, sitä enemmän asumisemmaksi matkasi muuttuu. Mitä enemmän arkisia asioita hoidat matkan aikana paikan päällä, sitä enemmän asut.

Vaikka majoittuisinkin hotelliin, käyn mielelläni paikallisessa ruokakaupassa ostoksilla. Kun ostan leipää, juustoa, hedelmiä, vihanneksia ja paikallisia juomia, ainakin näen vilaukselta paikallisten ihmisten arkea ja pääsen maistamaan sitä konkreettisesti.

Paikallisessa parturissa käynti on kokemus, joskus jopa elämys. Olen kokeillut muutaman kerran ulkomailla asuessani partureita, mm. Tsekkoslovakiassa, Hollannissa, Portugalissa ja Saksassa. Jokaista käyntiä muistelen lämmöllä.

Coimbran kaupungissa Portugalissa nuori parturikokelas pesi hiukseni ja sen jälkeen leikkasi ne huolellisesti saksilla, siisti partani, viikseni, kulmakarvani – ja vanhempi mies kun olen – myös nenä- ja korvakarvani. Tunnin kestänyt ja kymmenen euroa maksanut urakka sujui hyvin, vaikka yhteistä kieltä meillä oli vain muutama sana. Viereisten parturituolien ääressä ahertaneet vanhemmat parturiherrat tulkkasivat milloin mitäkin asiaa portugaliksi, englanniksi ja ehkä jollain muuallakin kielellä. Hiuksiini lopuksi suihkitusta lakasta en pitänyt, mutta se näytti olevan paikallinen tapa, joten mitäpä siitä.

Pienessä parturiliikkeessä ei turisteja ollut ja ehkä matkalaisia muutenkin kävi siinä liikkeessä harvakseltaan. Tietenkään tammikuu ei ollut sesonkiaikaa, ja se olikin yksi syy, miksi olin silloin Portugalissa. Vilkkaimman turistisesongin ulkopuolella matkustaessa pääsee lähemmäs paikallista arkea. Silloin matkailusta elävä maa kohdistaa toimensa enemmän paikallisiin asukkaisiin kuin vierailijoihin. Turisteille kesäksi avattava rantakahvila on tammikuussa kiinni, mutta kulman takana sikäläisiä asukkaita palveleva kuppila on auki vuoden ympäri.

Asumiskokemusta auttaa, jos näet matkakohdettasi muualtakin kuin turistibussin tai taksin kyydistä. Mene metroon, matkusta paikallisbussilla, kävele ja vuokraa polkupyörä. Kaikkialla maailmassa ohjettani ei kannata noudattaa turvallisuussyistä, mutta jos oma järki sanoo sen olevan ok, silloin se todennäköisesti on ok.

Euroopassa on useita kaupunkeja, joissa pyöräily on erinomainen vaihtoehto liikkua paikasta toiseen. Amsterdam tulvii pyöräilijöitä, joten siihen vilskeeseen liittyminen vaati hiukan enemmän rohkeutta kuin esimerkiksi pyöräily 3,5 miljoonan asukkaan Berliinissä.

Kymmenen kilometrin pyöräily suuressa puistossa pienen joen vartta kaupunginosasta toiseen on elämys. Vastaantulijat ovat osin toisia pyöräileviä turisteja, mutta suurin osa on paikallisia asukkaita lenkillä tai työmatkalla.

Pyörällä pääsee paikkoihin, joihin autolla ei pääse, ja pysähtyminen on helppoa, jos jotain kiinnostavaa osuu kohdalle. Pyöräillen kokemukset ja elämykset ovat omanlaisiaan. Berliinin keskustassa on suuri Tiergartenin puisto. Toiselta laidalta pienestä kahvilasta ostin herkulliset leivokset, muutaman kilometrin päästä löytyi erinomainen piknik-paikka Rododendronhain-kukkapuistikon vierestä. Vain kahvi puuttui.

Polkaisin puiston laidalle lähimpään baariin ja kysyin voinko ostaa kaksi kahvia mukaani. Totta kai. Kahvia odotellessani katsahdin ympärilleni. Baarissa oli toistakymmentä asiakasta ja saksankielinen puheensorina täytti paikan. Olin ainut jolla ei ollut tummaa businesspukua päällä ja solmiota kaulassa. Shortseissani ja retkipaidassani en todellakaan näyttänyt sen paikan vakioasiakkaalta, mutta siitä huolimatta minua palveltiin hyvin ystävällisesti.

Maksoin kahvit viidenkymmenen euron setelillä ja tunsin sittenkin kuuluvani joukkoon.

Kommentit (0)

Seuraa 

Lukutoukka on reilu viisikymppinen kirjojen kustantaja, toimittaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja Heikki Savola. Lukutoukka muistelee kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyviä asioita sen minkä muistaa - ja saattaa joskus antaa fiktion korjata sen minkä fakta rikkoo.

Teemat