Olen matkalla kaupunkiin ja kiiruhdan bussille. Bussi odottelee jo päätepysäkillä ovet kutsuvasti auki. Kiipeän sisään ja valitsen mukavan paikan ikkunan vierestä. Lähtöön on muutama minuutti aikaa ja kulutan aikaani katsellen ulos ikkunasta.

Vieressä on ulkoilualue ja jäähallin parkkipaikka. Ihmisiä kasseineen ja suksineen kulkee autojen välissä. Näen paljon koululaisia ja lastenvaunuja työnteleviä äitejä.

Huomioni kiinnittyy jonkin matkan päähän katukäytävälle. Jalkakäytävällä seisoo nuorehko äiti lapsineen, ovat ilmeisesti palailemassa ulkoilureissultaan. Äidin vierellä on pulkka ja kasseja. Lapsi on arviolta noin kolme vuotias, ehkä tyttö. Heillä näyttäisi olevan jotain erimielisyyttä päätellen äänistä, jotka kuuluvat bussin auki olevasta ovesta. Tyttö rojahtaa maahan istumaan ja kiljuu kovalla äänellä. Hän nostaa talvikinttaansa äitiä kohti, mutta äiti ei ota ojennettuja käsiä vastaan. Lapsi jatkaa huutamista, hän on polvillaan äidin jalkojen edessä ja heiluttaa anovasti käsiään. Minulle tulee vaikea olo: ottaisi nyt tuon tytön syliinsä! Ei. Äiti puistelee päätään ja näyttää puhuvan tytölle.

Sitten tyttö kääntyy, hän lähtee konttaamaan päinvastaiseen suuntaan, kohti lähellä kulkevaa ajorataa. Hän yrittää hakea huolenpitoa lähtemällä pois äitinsä luota. Näyttää heittäytyvän vauvaksi, heittelee jalkojaan ja äännähtelee vauvan äänellä… katsoo äitiään. Ei, äiti ei taivu. Tyttö heittäytyy maahan vatsalleen, levittää kätensä ja raivoaa sydäntä särkevästi. Äiti kääntää hänelle selkänsä ja osoittaa olevansa lähtemässä pois. Lapselle tulee kiire, hän nousee ja lähtee kiireesti konttaamaan äidin perään. Nyt äiti kääntyy häntä kohti hidastellen. Lapsi kohottaa taas kätensä ja takertuu äidin nilkkoihin kuin viimeisessä hädässä, armoa anellen. Äiti älä jätä! Nyt äiti katsoo olevan oikean ajan nostaa lapsi syliinsä. Lapsi itkee edelleen pää äidin takin rintamukseen painettuna. Äiti selittää jotakin lapsen itkuisille kasvoille.

Tilanteen kulkua seuratessani mielessäni risteilee viha, hätä ja tuska. “Ota nyt helvetissä jo se lapsi syliisi!” “Miksi kiusaat häntä?” Haluaisin singota läjät syytöksiä kohti äidin kasvoja, mutta olen autossa. En varmaan tekisi sitä muutenkaan. En uskaltaisi.  Mutta minulla on lapsen puolesta häväisty olo. On kuin katsojaakin olisi nöyryytetty ja häväisty, tuskaa katsottu vierestä kylmin silmin. Lopulta tarpeeksi alistettuna armahdettu, otettu vastahakoisesti vastaan.

Miksi reagoin asiaan tällä voimalla? Eihän tämä kuulu minulle, iäkkäälle ihmiselle. Enhän edes tiedä todellisesta tilanteesta mitään. Voi olla, että lapsi on kiukutellut liikaa ja äiti haluaa opettaa häntä paremmille tavoille. Ehkä äidin tapoihin ei ollenkaan kuulu olla lastaan kohti armoton. Hän voi olla  lapselleen jopa oikein hyvä äiti. Huomaan toivovani sitä sydämestäni. Että ei olisi totta, että tämä lapsi joutuu kärsimään.

Oli miten oli. Mutta luulen, että lapsi muistaa tämän episodin aina. Oman hätänsä, tunteen hylkäämisestä, johon ei vastattu. Äidin kivettyneen ilmeen hänen anovalle itkulleen. Kädet jotka eivät nousseet ottamaan vastaan. Selän, joka kääntyi pois, kun hän odotti rakkauden palaavan. Alistumista, pettymystä. Mitä kaikkea se tuleekaan merkitsemään hänen luottamukselleen toisiin ihmisiin. Mikä isku se on hänen käsitykselleen omasta merkityksestään.

Voi olla että liioittelen.

Muistan hämärästi tapahtuman omasta lapsuudestani. Kävelemme äitini kanssa polkua pitkin mummolasta kohti puolentoista kilometrin päässä olevaa kotiani. En jaksaisi enää kävellä. Pyydän, että äiti ottaisi syliin ja kantaisi. Äiti sanoo, ettei jaksa kantaa isoa tyttöä. En muista tilanteen tunne - elementtejä. Mutta muistan makaavani selälläni kanervikossa, polun varressa. Yksin, uupuneena, katsellen korkealla kaareutuvaa sinistä taivasta. Muistan huikaisevan tajuamiseni yksin olemisesta. Vain minä ja taivas. Äiti on etääntynyt.

Voi olla, että tällä tapahtumalla on alitajuinen merkitys siihen, miten tulkitsen bussin ikkunasta näkemääni tapahtumaa.

Olla yksin, avuttomana ja hylättynä. Sitä kokemusta ei kenenkään lapsen pitäisi kokea. Ymmärrän, että se on osa normaalia elämää. Varmaan jokainen lapsi on tahtomattaan joskus kokenut tämän. Vanhemmat eivät vain aina jaksa. Yksittäisen kokemuksen varmaan kestää, jos muutoin saa vanhemmiltaan rakkautta ja huolenpitoa. Mutta jos tällaiset kokemukset toistuvat, vaurioita lapsen mielessä on vaikea välttää.

 

 

 

Kommentit (6)

Nöp

No, kuten itse sanoitkin, niin et voi tuota tilannetta tietää. Äitejä arvostellaan aivan valtavasti, vaikka päasiassa jokainen äiti joka ei ole psykopaatti, tekee varmasti parhaansa lapsensa eteen.

Rakastan sinua vaikka välillä ...

Äiti otti lapsen syliinsä kiukuttelun jälkeen. Nythän homma meni niinkuin pitikin: "Saat olla vihainen ja raivotakin ja silti sinua rakastetaan". Jos lapsen raivoon vastataan aina ja heti sylillä ja hyssyttelyllä, on se kielteisten tunteiden kieltämistä: "Älä vaan itke. Nyt ollaan hiljaa." Kielteisiä tunteita on jokaisella ja niitä on hyvä oppia käsittelemään itsenäisesti ja sillä tavoin sietämään. On aikuisuuskin sitten piirun verran helpompaa.

pilvinen

Huh mitä tulkintaa. Kaikenlaisiin "täteihin" olen itsekin törmännyt erittäin temperamentikkaan toisen tyttäreni kanssa. Varmasti sinänsä hyväätarkoittavat neuvot eivät "aina" osu kohteeseensa kun se konteksti juuri sen 5 minuutin kohtaamisen takia on lievästi sanottuna puutteellinen. 

Jos mieltä jää painamaan niin hakeudu ihmeessä varamummo tms. toimintaan, pääset seurailemaan ja osallitumaan lapsiperheen arkeen oikein todenteolla halutessasi! 

Muussa tapauksessa, kauhistelu kannattaa jättää ja keskittyä vaikka siihen omaan elämään tai konkreettiseen auttamiseen hetkessä, jos apuatarvitsevan kohtaa. 

MerjaHelena

Kirjoittajan teksti olisi voinut olla melkein omasta kynästäni. Niinpä minä en koskaan, ikinä, ole voinut omia tyttöjäni uhata sillä, että "hylkään" heidät eli teeskentelen lähteväni pois. Tai että sulkisin lapsen oven taakse "jäähylle", saati pistäisin ovesta pihalle kylmään - että oppii olemaan TURHIA kiukkuamatta.

Tuo kertomus kävelymatkasta mummolta kotiin tuo mieleeni tarinan, jonka äitini on kertonut. Olen siis ollut niin pieni, etten itse tuota lainkaan muista. Mekin olimme matkalla mummolta kotiin, parin kilometrin päähän. Olin väsähtänyt kesken kaiken ja äitini varmaankin tulkitsi käytökseni temppuiluna, koska oli napannut enstex-haalareideni henkseleistä (olkaimista) kiinni ja veti minua pitkin lumista maastoa. Noh, eipähän hylännyt minua sinne pakkaseen. 

Muistan myös lapsuudestani, miten näin toistuvasti unta tilanteesta, jossa jäin johonkin jalkakäytävän rakenteeseen "talutusvaljaista" (joita siis taaperoikäisillä käytettiin 60-luvulla) kiinni äitini jatkaessa menoaan. Huusin äidin selälle "äitii, äitiii,...." , mutta selkä ei kääntynyt.

Yksi muisto minulla myös on äidin selästä ja omasta hylätyksi tulemisen tuskasta. Olin silloin sairaalassa kitarisaleikkauksessa, alle kouluikäisenä siis. Lastenosaston ikkunasta näki sille katuosuudella, jossa vierailijat kävelivät ja voi, kuinka siinä ikkunan ääressä odotettiinkaan äitiä ja voi, miten itkettiin, kun äiti poistui. Tuossa tapauksessa tietysti ymmärrettävistä syistä. Muistan hämärästi, että kun itku rasitti kurkunpäätä/nielua, niin hoitajat yrittivät nopeasti saada minua rauhoittumaan tarjoamalla jäätelöä.

Se, että parkuvaa lastakin siedetään laittamatta tuttia tai jotakin syötävää suuhun, tai kääntämättä lapselle selkää ja teeskentelemällä, että lapsi hylätään, ei ole ainoa toimiva keino. Lapsen voi antaa itkeä ja parkua, mutta aikuisen jämäkkä, turvallinen syli on se paikka, johon voi lapsen ottaa jatkamaan sitä pettymyksensä purkamista. 

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos kaikille blogikirjoitusta kommentoineille! Kuvaamani tilanne on todella tunteita herättävä, ja se näkyy myös kommenteista.

Olen Nöpin ja muutaman muun kanssa samaa mieltä siitä, että lapsen ei pidä aina saada tahtomaansa. Hänelle pitää voida vastata kieltävästi ja sietää siitä seuraavat kiukkupurkaukset. Mutta lasta ei saisi jättää yksin ahdistavan tunteensa kanssa, mielestäni häntä pitäisi lohduttaa, jotta hän jaksaisi kantaa pettymyksensä. Hylkäämisellä (pois lähtemisellä) uhkaaminen tekee tilanteesta lapsen kannalta entistäkin kauheamman. Vaikka aikuinen ei ikinä hylkäisi, lapsi pelkää uhkauksen olevan totta. 

Varmasti jokainen lapsi kokee joskus näitä tilanteita, vaikka vanhemmat eivät niin tahtoisikaan. Lasten kasvatus on välillä vaan niin kuormittavaa puuhaa ja vanhemmatkin ovat vain ihmisiä. Sen olen läheltä nähnyt lasteni perheissä. Mutta jos hylkäämisen uhat toistuvat, se ei voi olla lapselle hyväksi.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.