Soitan äidilleni vanhainkotiin

No hei, Maija täällä!

Mitä sää soitat, onko teillä jotain erikoista? kysyy äidin ääni kuin epäillen että soitan jotain suruviestiä.

Meillä on kaikki hyvin, mitäs sinne Koivurantaan kuuluu?

No ei tännne mitään erikoista kuulu.

Miten oot jaksellu viime aikoina?

Oonhan mää muuten pärjänny, mutta yhtenä yönä oli taas kauhiat kivut. Mää luulin jo että nyt kuolen… mutta se meni sitte ohi kun antoivat nitrosuihkeen.

No voi että, onneks se meni ohi. Onhan se ollut sulla kyllä ennenkin ja aina mennyt ohi. Ne sanoo, että se johtuu sapesta, ei sydämestä.

No joo, saa nähä…

Haluan kertoa äidille jotain mukavaa: ”Marin porukka lähtee nyt sitten Thaimaan lomalle, ovat just lentokentällä lähdössä. Kyllä Minni - tyttö on niin innoissaan. On kerännyt reppuunsa puolet lastenhuoneen tavaroista…, uimapuvut ja uimalelut.”

Mitä ne sinne menee! Kyllä ne on hulluja! Ne ammutaan vielä siellä! Äidin ääni on moittiva.

No toivotaan, ettei ammuta. Marilla on ollut niin tiukkaa työssä, että kyllä se tarttee lomaa. On pitänyt tehdä pitkää päivää ja reissata yrityksissä. Mukava päästä sinne lämpimään, puolustan aikuista tytärtäni.

Eihän se oo saanu sielä mitään myytyä, niinhän se jouluna just sano ettei mikään oo menny kaupaks, äiti moitiskelee tyttäreni saavutuksia.

Alan hiiltyä ja ääneni nousee: Kuule päinvastoin! Mari on firmansa parhaita myyjiä ja tekee isoa bisnestä suurten yrltysten kanssa!

No olokoon sitte, äidin vähättelevä ääni mutisee…

Yritän kääntää keskustelun uuteen, mukavaksi olettamaani aiheeseen: ”Eikös oo mukavaa, kun Lasse ja Kata kertoivat sullekin, että heille tulee syksyllä uusi vauva, pikku - Aadalle sisko”, sanon äidille. Olemme saaneet kuulla iloisesta perhetapahtumasta poikani perheessä.

Ei niitä kakaroita ois enää tarvittu, äiti murahtaa. Sitä tiiä tämmösinä aikoina, miten niillekin vielä käy, kun tänne tulee kaikenmaailman ulukolaisia, vaikka joudutaan tapettaviksi kaikki kun alakavat täälä sotia...

No nyt mentiin tosi pitkälle! Kiitos taas tästäkin rohkaisusta! Minua alkaa tosissaan suututtaa ja mieleni tekisi ärjyä hänelle totuus: taidat olla vaan katkera siitä, että taas tulee perheeseen yksi lisää joka vie meiltä sitä aikaa, jota toivoisit itsellesi! Olet niin itsekäs! Onneksi saan hillittyä itseni enkä sano mitään. Yritän ymmärtää äitiäni: olo laitoksessa kaukana omaisista ei ole herkkua. Hän kaipaa huomiota kuten jokainen ihminen.

No milloin te lähette sinne matkalle äiti jatkaa vielä  varovaisella äänellä.

Matkalle? Mekö, eihän me millekään matkalle olla lähössä, sanon.

Äläkää te vain lähtekö mihinkään, hän painottaa suostuttelevasti.

Silloin minun on sanottava kuin uhitellen: Varmasti lähetään, jos satutaan löytämään jokin sopiva matka. En halua jäädä hänen käskyvaltansa alle.

Puhelu päättyy sovinnollisiin lopputoivotuksiin.

Äidillä ei tunnu olevan mitään hätää, ja minulla kuuluisi olla siitä keventynyt olo. Mutta oloni on pikemminkin ärtynyt ja mielialani on laskenut.

Taas hän teki sen! Hyvätkin asiat ovat hänelle uhkia.

Kumpa joskus kuulisin häneltä jotain iloa nostattavaa, positiivista. Sitä olen toivonut koko elämäni. Luulen että se on turha toivo. Pessimismi on meidän perheessä realismia.

 

Kommentit (15)

Äitinsä tytär

Kuulostaa niin tutulta! Kiitos että kirjoitat näistä. Äitini kuoli kolmisen kuukautta sitten ja surutyö on niin kesken kuin olla voi! Minäkin aina yritin löytää iloisia juttuja puhuttavaksi, jotta saisin äitini innostumaan tai ilahtumaan - ehkä hymyilemäänkin kuin silloin ennen...  Koitahan jaksaa! Nyt kun äitini ei ole enää täällä, haluaisin pyyhkiä pois oman ärtymykseni siitä, että se meille muille tärkeä ei häntä enää jaksanut ilahduttaa. 

Äitinsä tytär

Ymmärrän sen nyt näin, että aina niin huolehtiva äitini ei olisi enää jaksanut vanhoilla päivillänsä kantaa tuota luonteelleen ominaista murhetta meidän jälkeläistemme pärjäämisestä ja siksi ärsyyntyi kun joku ilmoitti esimerkiksi lähtevänsä reissuun. Minä puolestani olisin odottanut jotain tsemppausta.... jotain, mitä hän ei kuitenkaan jaksanut enää antaa.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos "Äitinsä tytär" kommenteistasi! Ne antoivat terveellistä ajattelemisen aihetta.

Vaikka kritisoin äitiäni, tunnen samanaikaisesti myötätuntoa häntä kohtaan. Ei hän tee tätä pahuuttaan. Sen tiedän. Hänen yleinen taipumuksensa huolestua nostaa negatiiviset asiat esiin. Mutta juuri tuota tsemppausta minäkin olisin häneltä aina toivonut: että asiat menee hyvin, kyllä kaikki järjestyy, pärjäät, pystyt... Näin hän ei ole sanonut, mutta kuitenkin tiedän varmasti, että kaikkea hyvää hänkin on toivonut.

Tiedän, että äitini aika ei ole enää pitkä. Yritän valmistautua siihen. Huomaan, että "kelkkani alkaa kääntyä" niin, että myötätunto ja ymmärrys nousevat päällimmäisiksi. Kun äidistäni aika jättää, en usko että minulle jää mitään hampaankoloon...  Siksikin sanon nämä ärsyttävät asiat nyt jo valmiiksi. Uskon, että lopputulemana on kuitenkin rakkaus ja kiitollisuus.

Vierailija

Kyllä, kelkan on tosiaan aika kääntyä. Nyt on äitisi se, koka kaipaa kannustusta: kyllä kaikki järjestyy, pärjäät ja pystyt, olet parhaasi tehnyt ja kuoleman aikanaan tullessa voit huoletta lähteä. Kyllä me sinua hyvällä muistamme. Sitä hän valituksellaan yrittää maanitella esiin.

Aika ei käänny eikä lapsuuttaan saa kukaan enää takaisin. Se, että äiti ei kannustanut, on ikävää ja suremisen arvoinen asia. Menneiden vuosien hyvittämistä ei kuitenkaan enää voi odottaa vanhainkodissa asuvalta. Vanhempansa pois mentyä moni sureekin sitä, ettei enää ole mitään mahdollisuutta saada sitä rakastavaa ja huolehtivaa äitiä tai isää, jota on koko ikänsä toivonut. Tosiasiassa se mahdollisuus katoaa jo paljon aikaisemmin. Helpottaa, kun myöntää sen itselleen ja antaa surun tulla.

Unna K.

Aika vähäistä on kuitenkin kuunnella vanhuksen negatiivisia kommentteja puhelimitse. Moni hoitaa vanhaa äitiään omaishoitajana kotona. Vanhuus tuo mukanaan monenlaista ja läheisen tukena on usein raskasta olla, esim alkava dementia saattaa muuttaa voimakkaasti persoonallisuutta.

ÄITI

Nyt kun äitini ei ole enää täällä, haluaisin pyyhkiä pois oman ärtymykseni siitä, että se meille muille tärkeä ei häntä enää jaksanut ilahduttaa. 

Aivan naulan kantaan sanottu! Kun elämänpiiri pienenee pienemistään niin lastenlasten matkat ym. ovat kaukaisia asioita eikä niistä millään pysty kokemaan samanlaista iloa.Oma äitini ei koskaan ilahtunut lapsiemme syntymästä.Oli itse saanut lapsen aikoinaan ennen kuin 9kk häistä oli kulunut ja joutunut arvostelun kohteeksi.Vanhuksen elinpiiri on vaan jo kapea ja arkipäivän ilonaiheet löydyttävä sen piirin sisältä.

Hyi!

Tässä on Yksinäinen Äiti, jolla ei ole enää muuta kerrottavaa omasta elämästään kuin nitrosuihkeet! Huolissaan lapsistaan..ja samalla pettynyt kuulemaan kuinka kaikki muut paitsi hän itse on saamassa elämäänsä vaihtelua; matkoja ym. Tämäkin oli puhelinsoitto. Ei edes vierailu. Tuntuuko bloggaajaa missään päin elimistöään? Esim.hävettääkö? edes vähän? bloggaus?  Ei varmaankaan. Sen sijaan , että haukkuu Äitiään koko kansalle (tai niille jotka sattumalta lukivat blogin)... Älä ihmeessä ota Äitiäsi mitenkään mukaan mihinkään...äläkä vaan itke hänen hautajaisissaan, että kova on ikävä! Se bloggaus olisi jo aivan liian naurettava! Anna edes Äidillesi vaikka sarjoissa se 9kk minkä hän kantoi sinua...ja  ne pitkät synnytystunnit..ennen ei ollut "perhehuoneita" synnytyslaitoksilla... Nimenomaan " Laitoksilla"! Mieti edes minuutti, mitä "Bloggaat" ... Häpeän puolestasi. Minä muutin Äitini luo ,kun hän tuli vanhaksi ja muistamattomaksi. Koko perheeni muutti myös..Äiti oli kovin onnellinen uudesta lapsenlapsesta, ehkä siksi, että ei kuullut tästä puhelimessa vaan sai pitää joka päivä vauvaa sylissään ja seurata tämän kasvua ja  - olla mukana perhe-elämässä-  Piste.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kylläpä Hyi antoi minulle kovaa kyytiä! Näinhän se on, että kun emme tiedä taustoja, on helppo tuomita. Puolustuksekseni sanon, että pitkästä välimatkasta huolimatta käyn säännöllisesti äitini luona, järjestän hänelle menoja, mukavia tapaamisia ja tuon hänet myös luokseni lapsenlapsenlapsia tapaamaan. Yhteys on tiivistä.

Totta on, että kuvaan ihmissuhteistani ehkä liiankin henkilökohtaisia asioita. Paljastan niitä, koska olen itselleni rehellinen ja ajattelen, että on ehkä muitakin jotka kokevat samaa.

Kirjoittamalla äidistäni peilaan samalla itseäni, sitä, kuinka paljon meissä molemmissa on samaa. Mitä kaikkea hänestä on siirtynyt minuun. Suhteemme on kuitenkin lämmin ja läheinen, ja tulen aivan varmasti kaipaamaan häntä.

Vierailija

Hyi!, 1) tiedätkö kuinka kaukana bloggari asuu äidistään, tai pystyykö hän vierailemaan äitinsä luona vaikka haluaisi, ja kuinka usein? Ja tiedätkö kuinka usein hän vierailee äitinsä luona? Eikö saa koskaan soittaa, onko pakko aina mennä fyysisesti paikalle, jopa vaikka kokouksen tauon aikana? Onko parempi olla kokonaan soittamatta? 2) onko sinusta niin, että vanhus saa sanoa mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa, se 9kk raskaus oikeuttaa kaikenlaiseen käytökseen? Vanhus ei tee eikä sano koskaan mitään väärin koska on vanhus? 3) hienoa, että äitisi sai muuttaa luoksesi, voin askarrella sinulle mitalin, jos se vaikka saisi sinut piristymään. Ymmärrätköhän, että kaikki eivät voi tehdä samalla tavalla vaikka haluaisivat? Syitä siihen, miksi monilla ei siihen olisi mahdollisuuksia, lienee satoja. En tiedä miksi kuulostat noin katkeralta ja surulliselta. Vaikutat niin kunnolliselta, että sinunhan tulisi olla onnellinen ja tasapainoinen eikä haukkua muita ihmisiä netissä.

Ihanainen
Liittynyt2.4.2016

Älä eijamarjatta suostu syyllistymään. Ei omat vaikeudet tai ikä anna toiselle oikeutta kaataa joka puhelun tai tapaamisen aikana omaa kakkaämpäriään toisen niskaan. Negatiivisuus on valinta, samoin kuin positiivisuus. Tunnen monia vanhuksia jotka vaikeuksistaan ja sairauksistaan huolimatta ylläpitävät positiivista elämänasennetta, valitettavasti oma äitini ei kuulu siihen joukkoon.

Tuollainen jatkuva valittaminen, lannistaminen ja elämän elämisestä syyllistäminen ovat vain yksi itsekyyden muoto. Voimia ja lämmin halaus sinulle.

Nestori

Itse ajattelin ihan samoin. Minun äidillä oli negatiivinen asenne jo silloin kun oli terve, nyt muistisairauden edetessä sama jatkuu. Vaikka kuin yrität jutella mukavista asioista ja kannustaa johonkin kivaan tekemiseen, aina torpataan.Ja ilkeitä sanoja ja asioita sanoo, ja vetoaa vain, että on rehellinen. Jos muistutat, että ei kaikkea tarvi sanoa ollakseen rehellinen ja loukkaukset ovat aivan eri asia ku rehellisyys. Sitten ollaan marttyyria, että no, olen sitten näin tyhmä jne. Eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää, mitä toisten elmässä on ollut ja tapahtunut. Ja kyllä omaisellakin on oikeus sanoa mielipiteensä.

Kiitos kirjoituksestasi. Löysin omia ajatuksia sieltä.

   Me kaikki jotka hoidamme vanhempiamme, kukin tavallaan, etä-tai lähiomaisena, teemme arvokasta työtä. <3 

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos ymmärtämyksestäsi Ihanainen, kirjoituksesi tuli hyvään saumaan! Olen todella viime päivinä miettinyt viimeisintä postaustani. Olen pohtinut, olenko äitiäni kohtaan odotuksissani kohtuuton. Ymmärrän toki, ettei häntä enää kiinnosta toisten ihmisten matkat tai menemiset, kun itse keskittyy päivittäiseen pärjäämiseensä. Mutta syy, miksi olen niistä hänelle kertonut on haluni ilahduttaa häntä, että kun hän rakastaa lastenlapsiaan, hän saisi iloita heidän ilostaan. Huomaan pettyväni, kun äitini ei enää välitä, ja jopa ampuu alas ja mitätöi lasteni elämän tärkeät asiat. Ja samalla minun. Ymmärtäisin paremmin hänen katkeruutensa, jos hänet olisi hylätty ja jätetty elämästä sivuun. Mutta ei, hänen hyvinvoinnistaan on kaiken aikaa kannettu huolta, yritetty ilahduttaa häntä

Unna K.

Blogikirjoitus kuvaa hyvin nykyistä asennetta omiin vanhempiin: kovuutta, empatiakyvyn puutetta sekä vastuuttomuutta.

"En halua jäädä hänen käskyvaltansa alle."
Kuinka sinä aikuinen ihminen jäisit palvelutalossa asuvan vanhuksen käskyvallan alle? Onko toisen huolien ja pelkojen kuuntelu niin vaikeaa silloin tällöin?

Oma äitini hoiti mummua omaishoitajana niin kauan kuin se oli mahdollista kotona. Mummun Altzheimer eteni ja hän oli välillä mustasukkainen, vainoharhainen ja väkivaltainen. Siinä vaadittiin äidiltä asettumista aikuisen asemaan suhteessa omaan vanhempaan ja vahvaa maalaisjärkeä. Jos sinä soittelet silloin tällöin äidillesi, luulisi ettei toisen huolien kuuntelu ole suuri vaiva.

"Kumpa joskus kuulisin häneltä jotain iloa nostattavaa, positiivista. Sitä olen toivonut koko elämäni. Luulen että se on turha toivo. Pessimismi on meidän perheessä realismia."
Mitäpä jos itse aloittaisit positiivisuuden omassa perheessäsi - vaikkapa suhteessa omaan äitiisi tai omiin lapsiisi?

Vierailija

Unna K., tavallaan hauskaa, että moitit blogistia empatian puutteesta ja samalla itse sivuutat täysin blogistin omat tunteet ja oman kokemuksen. Jokaisen ihmisen kokemushan on oma, toinen ihminen ei voi sitä koskaan täysin ymmärtää. Blogisti sentään näyttää yrittävän, jopa niin kovasti että kirjoittaa aiheesta. Sinusta ei voi valitettavasti sanoa samaa, tuomitset toisen tunteen pyrkimättä edes ymmärtämään ja teet vertauksia omaan tilanteeseesi - joilla ei ole mitään merkitystä blogistin tunteiden kannalta. Toivottavasti ymmärrät tilanteen ironisuuden.

Arvokas vanhuus 2

Kiitos kirjoituksestasi. Sinulle ja muille lukijoille annan pienen vinkin;
Jos välität ikäihmisistämme, anna siis kannatuksesi 10.5 2016 mennessä; https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1672
Aloitteella ajamme ikäihmisten hoitoon pääsyn parantamis kriteerejä, omaishoitajille enemmän apuja kotiin, hoitajia enemmän sekä kotihoitoon että muihin paikkoihin, myös vähävaraisten hoito on taattava ihan lakisääteisesti ja kaikille on taattava turvallinen hoito myös tarvittaessa pitkäaikaishoitopaikassa.
Jutussa lukee;
Nykyisin vanhainkodissa säilytät ihmisen ja naisen roolin. Huolehdit pukeutumisestasi, käytät rintaliivejä ja kynsilakkaa. Otat permanentin. Enää et näe lukea, mutta seuraat televisiosta tarkasti maailman menoa. Olet aina valmis lähtemään kyläreissuille ja tilaisuuksiin, kun tulemme sinua hakemaan. Otat kantaa asioihin, joskus liikaakin. Ja pistät äänekkäästi hanttiin, jos oikeuksiasi poljetaan. Se on oikein!
Näin todellakin on nykyisin "vanhainkodeissa", joita ollaan purkamassa pois. Niihin pääsevät vain harvat ja valitut, jotka ovat niin heikossa kunnossa, että eivät enää myöskään nauti oleskelustaan niissä.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.