”Äkkiä, äkkiä! Mää oon pissannu jo!”. Tuu äkkiä nostamaan minut pois! En mää täälä koko päivää rupee istuun!” Vanhan äitini käreän vihlova ääni huutaa minulle seinän takaa. Yritän kiireesti kerätä käsiini vaatteita: missä on sukat, rintaliivit, mihin heitin ne käsistäni illalla? Entä silmätipat? Olivatko ne jääkaapissa vai jäivätkö ne hänen pöydälleen!

Kiirehdin pöntölle, annan rollaattorin kahvat hänen käsiinsä ja alan nostaa häntä pöntöltä. Pyyhkäisy ja nestemäistä pesuainetta perään, ja sitten vaipat paketista jalkoväliin ja vaaleanpunaiset pitkälahkeiset flanellihousut ylös.

Hän kääntää rollaattorin  pyörät ovenkamanoita kolhien käytävästä kohti keittiötä. ”Ei täälä oo mitään ruokaa” hän sanoo moittivalla äänellä silmäillen pöytää ja istuu hänelle varattuun tuoliin. Kun puuro tulee eteen, hän lusikoi sen hyvällä ruokahalulla ja ruokaliinalle jää valumaan suuria puuroklönttejä ja irtomarjoja. ”Kahavia!” hän komentaa lusikkaansa kohottaen ja vääpelimäistä huumoria äänessään, kun puuro loppuu. ”Äkkiä!” Sitten hän ryystää kahvin keskittyneesti. Haaleat silmät katselevat ulos, ”sataako sielä?” hän kysyy. Aurinko paistaa, mutta räystäistä tippuu jokusia vesipisaroita.

Kahvin jälkeen otan kamman ja kampaan hänen hiuksensa. Harmaat haituvat sojottavat pystyssä, takaraivo on täysin linttaantunut. Hellyys valtaa mieleni. Helsinkiin lähtö oli ollut hänelle suuri asia. Siitä tiesi koko vanhainkoti. Hän halusi laittaa permanentit ja kiharat, kirkkaanpunaisen puseron päälle ja helmet kaulaan. Hän näki itsensä sielunsa silmillä Helsingissä, tyttärensä perheessä, paljon läheisiä ihmisiä ympärillään. ”Milloin te tuutte hakemaan minut?” hän painosti minua jokaisessa puhelussa jo kuukausia ennen lähtöä. Nyt olet päässyt tänne, nyt sinun kuuluisi nauttia tästä, ajattelen. Hän menee aamiaisen jälkeen pedattuun sänkyyn uudelleen maata, käskee avata television, pyytää silmälasit ja kirjan. ”Paa peitto päälle!”, hän vielä komentaa. Myöhemmin puen päivävaatteet: pitkähihaisen laitospaidan, paksut sukat ja tupsulliset aamutossut. Rintaliivi on tärkeä, vaikka se tuskin täyttää mitään rintaliiville tarkoitettua tehtävää. Roikkuvat rinnat pullistelevat liivin alareunan yli, mutta ei väliä. Liivit ovat merkki ihmisyydestä, liivit päällä hän on ihminen ja nainen.

Seuraavana aamuna hän herää pitkän uuvuttavan yön jälkeen paksuissa vaipoissaan. Avaa silmänsä puolittain vielä unen maailmassa. ”Onko nyt aamu?” hän kysyy vuoteen uumenista tuskin kuuluvalla äänellä. Hän kertoo, että unessa häntä on kysytty töihin ja hän on luvannut tulla huomenna. Nyt hän on valmis heräämään, mutta ei pääse avustamatta sängystä. Siitä alkaa minun työvuoroni: pitää antaa silmätipat, kaihileikkauksen jälkihoitoon liittyvät. Taistelu alkaa välittömästi: hän ei avaa silmää, pistää vastaan. Tipat valuvat poskelle. Turhautuminen ja ärtymys alkavat kohota mielessäni uhkaavasti. ”Etkö voi edes yrittää olla yhteistyössä? Ei tätä enää kukaan jaksa!”, ärähdän hänelle vihaisesti ja kävelen pois taakseni katsomatta, vaikka vaippoja pitäisi alkaa vaihtamaan. Kuulen jälkeeni hiljaisen nyyhkäisyn ”Aina te haukutte, vaikka yritän olla …”

Haloo! Mitä olen tekemässä! Katumus valtaa mieleni. Minäkö haluan olla se, joka vie häneltä kauan odotettujen päivien ilon? Aiheutanko pahan mielen heti aamulla, uuden päivän alkaessa. Vaadinko häneltä asioita, joihin hän ei pysty?  Vanha, sairas, tapoihinsa pinttynyt! Olenko julma? Saatanan ämmä – olenko se minä? Paha äiti?  Minustahan on tosiaan tullut hänelle äiti…! Hän on minusta täysin riippuvainen. Se hyvä, mitä hän odottaa ja tarvitsee on minun vallassani. Annanko sen vai kieltäydynkö antamasta?

Hän on antanut minulle koko tähänastisen elämänsä. Hän tarvitsee minua nyt ja näkee tajuntansa rajamailla minut omana äitinään, sellaisena jota olisi itse lapsena tarvinnut. Äitinä, joka hyväksyy myös tarvitsevuuttaan kiukuttelevan lapsen.

Katselen häntä, kun hän aamukahvit juotuaan istuu olohuoneessa nojatuolissaan. Villasukat pursuavat tohveleista, silmät vetistävät ja harmaat kiharat ovat litistyneet päätä vasten. Kyllä! Minä haluan. Haluan olla hyvä äiti hänelle. Äiti tälle lapselle!

Kommentit (1)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.