Olen tulossa hakemaan äitiäni palvelukeskuksesta päiväkäynnille vanhaan kotitaloonsa. Asiasta oli sovittu eilen illalla, ja äiti jäi hyvillä mielin odottamaan seuraavaa päivää. Näitä tilaisuuksia on harvoin, koska asun itse kaukana pääkaupunkiseudulla.

Kun astun ovesta sisään, näen heti että jotain on vinossa. Äiti istuu nojatuolissaan pää kumarassa, kasvoillaan synkeä ilme. Sukat ovat makkaralla tohvelien päällä ja pään ympäri kiristää verkkohuivi papiljottien suojana.

"No mikä nyt on?", kysyn. " Ootko ollu saunassa?".  "Vietiin kovalla kiireellä suoraan sängystä”, äiti sanoo apealla äänellä. ”Mää olisin menny vessaan, mutta ei saanu. Sää lähet nyt saunaan, sanottiin. En saanu tuolta kaapista aamutakkiakaan ottaa. Kyllä mun pistää niin vihakseni!”.  Kyyneliä alkaa valua tihrustavista silmistä.

Iloinen tunnelma edessä olevasta lomapäivästä on tiessään. Olen pahoillani äidin puolesta ja yritän osoittaa myötätuntoa hänen mielipahalleen. Pyrin osoittamaan ymmärrystä myös toiselle osapuolelle ja sanon " Niillä on täällä niin kiirettä. Kyllä ne varmasti yrittää kaikkensa",  "Meenkö mää puhumaan niille?", kysyn sitten äidiltä. " Älä mee...", äiti estelee, "en mää kuitenkaan halua ...".

Menen kuitenkin käytävälle kyselläkseni asiasta joltakulta. Näenkin erään hoitajan liikuskelevan kauempana oviaukossa ja kävelen lähemmäs. " No mutta hei! Mitä teille kuuluu, te ootta tullu taas tännepäin !" hoitaja huudahtaa hymyillen.  Joo kyllä, ollaan taas tultu käymään... ,  myötäilen vaisusti. "Mutta kuule, kun tuo äiti on nyt niin pahalla päällä, kun oli kuulemma aamulla viety niin kiireellä sängystä saunaan".  Katson hoitajaa, joka tunteekin tilanteen ja alkaa selittää : " Ei kun aateltiin, että äitisi on kivempi lähteä Koivulaan kun ensin saunoo. Ja sai käydä saunalla vessassa ja sitten sai saunan jälkeen levätä aivan rauhassa". "Ei tapahtunut mitään pahaa. Oli hyvä tarkoitus. Voin tulla vielä puhumaan äitillesi, ettei jää pahaa mieltä", hän sanoo ja vilahtaa viemään kantamustaan pesuhuoneeseen. No hyvä, ajattelen.

Palaan äitini huoneeseen. Äiti istuu edelleen pää alaspäin hiljaisena ja haluttoman näköisenä. Hetken päästä oveen napautetaan ja sisään astuva hoitaja nappaa lämpimällä otteella äitiäni hartioista kiinni. "Eihän pietä huonoja välejä, eihän! Ollaan taas hyviä kavereita, katoppa kun oikein halaan sinua lujasti!", hän sanoo ja painautuu äitiin kiinni. "Mene kauemmas! Älä tuu koskemaan minuun", äiti huutaa ja työntää hoitajaa kauemmas.Hoitaja sinetöi vielä sovintosanat: " Mitään pahaa ei tarkotettu, oli tarkoitus vaan saada saunotettua. Ollaanhan taas kaverit?". Lähtiäisiksi hän puristaa poskensa äidin poskeen, huiskauttaa sitten kädellään ja kiirehtii ovesta käytävälle jatkamaan hommiaan.

Vaikka vilpittömänä tarkoituksena oli sovinnon teko, sen viesti ei mene perille ja äiti mököttää edelleen loukkaantuneena.

Äitini ei siedä kiirehtimistä eikä patistelua, hän haluaa tehdä asiat omaan tahtiinsa. Hän on myös herkkä tunnistamaan äänenpainot ja kosketuksen luonteen. Nopeat otteet saavat hänet provosoitumaan, ehkä hän kokee ne itseensä kohdistuvina loukkauksina. Asiassa on varmasti osansa sillä, että hänen lapsuudenperheessään oli 13 lasta, joista hän oli keskimmäisiä. Tuollaisessa joukossa tulee helposti vähätellyksi ja ohitetuksi, ja se jää oletusarvoksi koko loppuiäksi. Olen yleensä taipuvainen arvostelemaan äitini luonteenpiirteitä, mutta tässä asiassa ymmärrän häntä. Kiireen tuoksinassa äitini ilmeisesti kokee, ettei hänen mielipidettään kuulla. Ripeät ja nopeat ovat tehokkaita työntekijöitä, mutta hoidettavien kannalta vähempi kiire olisi suotavampaa. Kuulematta jääminen loukkaa hataraa itsetuntoa, mikä laitoksissa asuvilla muutoinkin on matalalla omien voimien hiipuessa ja autettavaksi joutuessa.  Useimmat tyytyvät kohtaloonsa.

Äiti taistelee ja yrittää pitää puoliansa! Laitoksissa siitä ei ymmärrettävästi pidetä, koska se vaikeuttaa työtä.  Siitä voi pahimmassa tapauksessa saada "vaikean asiakkaan" ja inhottavan akan leiman ja pelkona ovat heikennykset palvelutasoon.

Laitamme mieheni kanssa äidin rullatuoliin ja työnnämme hänet ulos kohti odottavaa autoa. Aurinko paistaa, on lämmin. Autossa yritämme puhua päivän mukavista tapahtumista ja pikkuhiljaa äiti pääsee irti mielipahastaan. Kaikki on loppujen lopuksi niin vähästä kiinni.

Tekstiä muokattu 8.9.

 

Kommentit (8)

Mari - KK
Liittynyt1.10.2013

Kiitos, olipa hieno kirjoitus. Tuli paha mieli äitisi puolesta ja samalla mietin omaa käytöstäni: kunpa en talloisi muiden tunteiden yli, edes hyvää tarkoittaen.

hoitaja

Ikävältä kyllä kuulostaa. Mutta niin todellista monessa paikassa hoitoalalla. Saunotus käyntiin menee aikaa ja yksinkertaisesti sen takia ei monestikkaan ehdi antaa asiakkaan ensin käydä wc:ssä ja riisutua ja pukea kylpytakkia päälle, kun wc löytyy kuitenkin suihkutilasta ja pukeutumishuone myös. Siis jos ihminen tarvitsee apua wc-käynnillä eli istuu suihkussa olemisen ajan suihkutuolissa niin ajallisesti on paljon tehokkaampaa mennä jo suihkunpuolelle suoraan koska suihkutuolissakin pystyy tekemään tarpeensa. Lisää saisi hoitoalalla olla hoitajia että ehdittäisiin hoitamaan kiireettömästi. Uskon että omaisista kuullostaa julmalle kirjoitukseni mutta sitä se valitettavasti on. Ja jos on vähän hoitajia töissä niin pakko on tehdä tehokasta ja ripeää jälkeä jos haluaa että kaikki ihmiset aamulla saisivat aamupalan ja puhtaat päivävaatteet ennen puolta päivää.

KatiM

" "Sanonko mää sille?", kysyn äidiltä. " Älä puhu mitään, ee-i, ei se mitään auta". Äiti estelee, hän pelkää puhumisen seurauksia. "  ------  Kuka myöskään ei kunnioita toisen itsemääräämisoikeutta? Kuka myös jyrää toisen?

Tiia

Hei! Todella hyvä kirjoitus, pistää hoitaja ihmisen kyllä todella ajattelemaan! Tämän tekstin saisi luetuttaa jokaisella jok hoita toista ihmistä, ja jos teksti ei pistä ajattelemaan niin suosittelen toista alaa. 

Tuli paha mieli äitisi puolesta ja lupaan pitää huolen etten itse tule koskaan jyräämään tuolla tavalla toisen ihmisarvoa!

mammana

aivan järkyttäviä tollaset "suomat" - miten onkin niin paljon ihmisiä jotka ei ymmärrä vuorovaikutuksesta mitään...ei sitten yhtään mitään...jyräävät vaan ja kaiken huipuksi kuvittelevat tekevänsä "hyvää" viemällä ihmiseltä kaiken; omanarvontunteen, identiteetin, valinnanmahdollisuuden.....voisin laulaa tollaset suomat suohon! olen pahoillani kaikkien "suoman kaltaisten uhriksi joutuneiden" puolesta! ja toivoisin että pikaisesti otettaisiin hoito-ja sosiaalialan koulutuksiin hyvin intensiivinen ja pitkä vuorovaikutuskoulutus joka olisi näytöllä läpäistävä jos aikaa valmistua!

Lähihoitaja

Kiitos mieltä liikuttavasta kirjoituksestasi!
Työskentelen itse vanhusten palvelutalossa hoitajana. Yritin samaistaa oman työskentelyni kirjoitukseesi, ja vaikka olenkin omasta mielestäni (lähes) aina tehnyt parhaani, aloin potea huonoa omatuntoa tekstisi luettuani. Ehkä me hoitajat kuvittelemme sanojen korvaavan paljon siitä mitä kiire syö; ilmeisestikään se ei ole niin. Ajattelemme että hymy korvaa osan siitä levottomuudesta mitä nopeilla ja joskus ronskeilla liikkeillämme ja sanoillamme asiakkaillemme viestitämme. Tiedän, etten itse jaksa joka päivä pitää yllä "hyvän hoitajan" roolia (olenhan ihminen omine arkisine ongelmineni) ja sen lisäksi patistan asiakkaitani yrittämään itse enemmän, mikä saa heidät usein hermostumaan. Minä kuitenkin tunnen asiakkaani ja tiedän mihin he pystyvät, jos vain yrittävät. Siihenhän me palvelutalossa pyrimme; että ikäihmiset pärjäisivät omatoimisesti mahdollisimman pitkään pienissäkin arkisissa asioissa. Olen monesti kuullut moitteita siitä kuinka "huonoa palvelua tässä palvelutalossa saa".
Se tuntuu ikävältä.
Tokihan asukkaiden ja hoitajien ajatukset eivät useinkaan kohtaa (toinen haluaa itsensä liikutettavan pyörätuolilla ja toinen haluaa saada jalat tekemään työn kuten kuulukin). Me emme ymmärrä toisiamme, eikä asioiden selvittäminen puhumalla auta, jos toinen puolisko on muistisairas ja unohtaa kaiken muutaman minuutin sisällä.
Silloin iskee turhautuminen.
Ehkä äitisikin kohdalla on tehty sama pesureissu jo useamman kerran ja todettu, ettei etukäteen vessassa käyminen tai rauhassa lähteminen tuo haluttua tyydytystä vaan reaktio on aina sama; ehkä äitisi ei vain pidä saunapäivistä. Tuolloin hoitajat ovat päättäneet, että pesupäivinä on vain otetava ja lähdettävä, jotta pesut saadaan tehtyä.
En myöskään tiedä onko äidilläsi muistiongelmia. Ne saattavat omalla laillaan vaikuttaa tuntemuksiin. Toisaalta ne vaativat myös hoitajilta paljon. Ikinä ei tiedä millainen ihminen huoneessa on vastassa ja sen mukaan on asia hoidettava.
Pesupäivistä puhuttaessa olen itsekin kokenut paljon. Minua on lyöty, purtu, päälleni on syljettu ja minua on haukuttu. Olen muutaman kerran jättänyt pesupäivän väliin kunnioittaen asiakkaan ilmiselvää toivetta peseytymisestä. Sen jälkeen olen kuullut moitteita ja haukkumisia, suoraan ja selän takaa, omaisilta, jotka puhuvat siitä miten palvelutalossamme ei edes pestä asukkaita.
Sekin tuntuu ikävältä.
Tiedän, että puhut asiaa, enkä puolustele kertomasi hoitajan käytöstä millään lailla. Haluan vain, että sinä ja muut ikäihmisten omaiset yritätte edes jollain lailla ymmärtää sitä, että me hoitajat teemme valintoja koko ajan. Ne kaikki eivät miellytä edes meitä itseämme, mutta niille kaikille on olemassa perustelu. Ainakin toivon niin.
Mutta toki, kuten muistakin ammattiryhmistä, hoitajistakin löytyy niitä mätiä omenoita, jotka ovat hakeutuneet alalle vain sen takia että sinne on nykään helppo päästä. Toivottavasti äidilläsi on ammattitaitoinen hoitohenkilökunta ja toivottavasti luotat heidän ammatitaitoonsa sekä arjessa että hädän hetkellä.
Voimia ja jaksamisia teille molemmille! Itse pidän kirjoituksesi mielessäni ja koitan parantaa omaa tapaani kohdella asukkaitani.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos kommentistasi lähihoitaja!
Pahoittelen, että kirjoitukseni herätteli tarpeettomia syyllisyydentunteita, se ei ollut tarkoitukseni, etenkin kun olet tehnyt parhaasi.
Ymmärrän hyvin, että on haasteellista saada vanhukset toimimaan tavalla, joka olisi heidän etunsa mukaista pitkällä tähtäimellä. Esim. että he suostuisivat kävelemään omilla jaloillaan kun pystyvät ja olisivat muutenkin omatoimisempia jotta toimintakyky säilyisi.
Hoitaja joutuu varmasti ristiriitaiseen tilanteeseen, kun toisaalta painaa toivottu työtapa ja toisella puolella on vastaan haraava vanhus. Enkä osaa edes sanoa, miten siinä tilanteessa esim. muistisairaan kanssa pitäisi toimia.
Arvelen, että pakotus aiheuttaa joissakin raivoisaa vastarintaa, joissakin taas alistunutta mielipahaa. Mutta mitä muita keinoja olisi?
Meissä ihmisissä on tietysti luonne -eroja, niin hoitajissakin. Jotkut ovat loistavia esim. tehohoidossa, jossa nopeus ja tehokkuus ovat elintärkeitä. Vanhustenhoidossa suorastaan aarteita ovat hoitajat, jotka ottavat mahdollisuuksien mukaan huomioon vanhuksen toiveita, kuuntelevat ja kunnioittavat hataraakin minuutta. Arvelen, että silloin päästään lähimmäksi tavoiteltua toiminnan tapaa. Varsinkin ei-dementoituneen kohdalla. Kumpa resurssit olisivat sellaiset, että tämä olisi mahdollista.

petehoitsu

On pakko kommentoida asiaa, Jos saunotus järjestetään sellaiseen aikaan että hoitokodissa on paljon muutakin tekemistä niin kiireellä hutasten tehdään homma. itse Lähihoitajana ollut sellaisessa työpaikassa jossa saunotus tehdään kello 12-14, eli eka iltavuorolainen tulee töihin kello 12 ja on toisen aamuvuorolaisen apuna saunotuksessa tai auttaa hoitokodin töissä  siihen asti kunnes saunotukset on tehty.  silloin on aikaa rauhassa saunottaa asukas ja antaa hänelle sitä yksilöllistä aikaa jossa kerkeää laittaa paplarit ja lakata kynnet ja laittaa hiukset nätisti  Jos hommat vaan laitetaan oikeaan järjestykseen, niin kyllä kaikki on mahdollista tehdä eikä Kiire tule priorisointi ja suunnittelu sillä pääsee jo pitkälle.  ja jos se mummo ei sinäpäivänä sinne pesulle halua niin seuraavanapäivänä sitten, ottaa sille päivälle toisen asukkaan  

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.