En suhtaudu asiaan mitenkään tunteella. Kohtu pois laskeuman takia ja sillä siisti. Onhan se jo tehnyt tehtävänsä. Kukaan siellä asustellut ei tule palaamaan sinne takaisin. Sitä paitsi moni muu on luopunut kohdustaan jo kymmeniä vuosia sitten.

Enemmän olen huolissani siitä, miten kestän sen hermoja raastavan odotuksen, kun makaan leikkauspöydällä riisuttuna, jalat levitettynä ja valmistettuna vastaanottamaan ensimmäisen ihokosketuksen leikkauksen aloittamiseksi. Se kauhistuttaa. Pakko mikä pakko, mentävä on.

Kaartelemme aamuvarhaisella Kätilöopiston pimeälle parkkipaikalle. Kello on vasta seitsemän. Ovi auki ja valoisaan ala-aulaan, hissillä seitsemänteen kerrokseen. Jarrutteleva kävely kohti ilmoittautumishuonetta. Siellä käy jo kova kuhina. Kymmenkunta valkopukuista hoitajaa istuu päätteittensä ääressä tai kävelee paperipinot käsissään. Huoneessa leijuu kahvin tuoksu. Ystävällisesti hymyilevä nuori nainen kyselee nimeni ja johdattelee minut istumaan käytävän tuolille. Hetken kuluttua hän tulee kysymään: oletteko jo käynyt labrassa kun merkinnöissämme lukee ”labraan”. Olen käynyt jo viikko sitten, sanon, eivätkö tulokset ole tulleet perille? Huoli alkaa tunkea mieleeni, meneeköhän tämä jotenkin mönkään? En osaa sanoa, hän vastaa, mutta jos kuitenkin kävisitte tuolla laboratoriossa, niin siellä se selviää. Lähden hissillä muutamaa kerrosta alemmaksi, mies turvanani. Siellä seisoo jo muutaman naisen jono. Varausnumero koneelta ja odottamaan. Vuoroni tullessa todetaan, ei täällä ole mitään näytepyyntöjä. Takaisin seitsemänteen kerrokseen. Koska olen aamun ensimmäinen operoitava, saan pian kutsun toimenpiteen aloittamistiloihin. Hyvästelen käytävässä mieheni. Infoillaan, sanon.

Aloitushuoneessa vaatteeni riisutaan ja päälleni puetaan takaa avautuva takki sekä aamutakki, ja jalkoihin vedetään tukisukat. Huone on jälleen täynnä ihmisiä, jotka puuhailevat kuka mitäkin omien avustettaviensa kanssa. Minulle tulevat esittäytymään monet hymyilevät ja ystävälliset kasvot. Olen hoitaja se ja se, olen anestesiahoitaja…, olen kipuhoitaja ja lopulta kuulen sanat ”olen leikkaava lääkärinne”. Katson kunnioittavalla etäisyydellä tumman naisen periksiantamattomia kasvoja ja silmiä. Hänen katseensa on suora ja vakaa, hän ei selittele eikä jutustele ylimääräisiä, kysyy yksisanaisesti huonolla suomella ”onko jotain kysymyksiä, onko kaikki hyvin?”. Saan nyökättyä ja niin minut avustetaan hirvittävän näköiselle pöydälle makaamaan, peitellään peitteellä nenänjuurta myöden ja sitten se alkaa. Kysytään, haluanko musiikkia, ja musiikkikanava alkaa soittaa vaimeaa ja rauhoittavaa musiikkia. En tiedä operaation kulusta paljoakaan enkä tunne mitään ihon painallusta enempää. Varmistan, että saan tarvittaessa lisää lääkettä, se luvataan.

Herään heräämössä. Aukaisen virkeänä silmäni ja ihmettelen, miten olen jo tänne tullut. Saan kuulla että operaatio on suoritettu ja minut oli kuitenkin päädytty pikaisesti nukuttamaan toimituksen ajaksi. Tunnen suurta huojennusta. Se on siis tehty! Se on ohi. Olen hengissä ja oikeastaan minua ei vaivaa mikään. Jalat eivät hievahdakaan eivätkä tunne mitään. Mitäs tuosta, en ole aikonutkaan lähteä kävelylle. Makailen heräämössä useita tunteja välillä torkahdellen.

Sitten pääsen osastolle, samaan sänkyyn josta olin aamulliselle retkelleni lähtenyt. Kaikki hyvin, saan jatkaa makoilua, mutta saan myös näpräillä kännykkääni ja viestitellä. Mikään ei tunnu vaikealta. Illan mittaan vatsanseudussa tuntuu jomottelua, mutta saan siihen lääkkeitä. Illalla jo kohoan jaloilleni ja teen kierroksen käytävällä. Ensimmäinen ruoka tuodaan sänkyni viereen. Hoitaja käy usein. Selittää tilannetta ja tiedustelee tuntemuksiani. Tunnen olevani hyvässä hoidossa. On turvallinen olo. Täällähän voisi viihtyä pidempäänkin.

Idealisoitu kuva enkelimäisestä hoitoympäristöstä saa pienen särön, kun kysyn roskista tyhjentävältä hoitajalta ohimennen, onko täällä vielä illalla jotain iltapalaa ja mihinkähän aikaan. Hän katsoo minua kuin tyhmän kysymyksen esittänyttä ja sanoo tiukahkolla äänellä: ”Heti kun vain kerkiän”. Siihen olisi voinut vastata ”anteeksi, ei ollut tarkoitus hoputtaa”. Sama hoitaja vastaa myöhemmin illalla samaan tapaan jollekin toiselle kysyjälle ”kunhan ehdin saada valmiiksi”. Miksiköhän tämä särähtää korvaani? Seuraavana aamuna samainen hoitaja katsoo minua sängyssäni ja sanoo, ”ettekö aio tulla syömään?” juuri kun olen saanut hoitajaltani luvan syödä aamupalani sängyssä. Olen näkeväni katseessa moitetta. Olen ärsyyntynyt. Paratiisissa ei siis olla, minulle valkenee. Totta kai täälläkin koetaan tuntemuksia työn ylikuormituksesta ja eriarvoisuudesta ja se näkyy yllättävän pitkälle. En anna asian sen suuremmin häiritä, vaan keskityn omaan toipumiseeni ja lähtövalmisteluuni.

Puolelta päivin saan luvan kerätä kamppeeni ja kohottautua sängyltä. Valmistaudun saamaan lähtöohjeita. Hoitaja katsoo tunnollisesti täyttämääni esitietolomaketta, nostaa katseensa minuun ja sanoo, ”ei sitten alkoholia Panadolin kanssa” ja jatkaa, ”muutenkin voisi vähentää”. Hämmennyn. Tunnen itseni loukatuksi. Miksi helvetissä olinkaan mennyt kirjaamaan jokaisen saunakaljani tuohon kyselyyn. ”Tiedän kyllä”, sanon painokkaasti. Olen sentään seitsemänkymppinen koulutettu ihminen.

Ohjeilla varustettuna alan kävellä kohti käytävässä odottavaa noutajaa. Selvisin tästä.

Kommentit (9)

Malva
Liittynyt27.11.2014

Hienosti selvitty! Muista nyt olla rauhassa toipilas. Minä olen käynyt saman operaation pari vuotta sitten, vaikeinta toipumisessa oli aina pyytää toisilta apua kun jotain painavampaa piti nostaa.

Ruusuroosa

Tuli mieleen oma hormonikierukan poisto tähystysleikkauksella ja se tuntui operaationa jopa hankalammalta, toisaalta tietysti ei voi verrata. Toipuminen vei kuitenkin pitkään mm. ompeleen repeämisen vuoksi ja jne..

Tiina

Hyvin selvisin, siis ei minkäänlaisia "naiseuden menettämis" -fiiliksiä, ja toimenpiteestä kohta jo 4-vuotta.

Kannatti

Olin 42-vuotias, kun kohtuni poistettiin. Vaikka operaation takia olin sairaalassa viikon ja sairaslomakin kesti kuukauden, olen ollut tyytyväinen. Ei ole sen jälkeen tarvinnut murehtia kuukautisvaivoista. 

Ei ihan putkeen

Olen ollut 2 v sitten samassa tomenpiteessä 46- vuotiaana. Vuosi sitten jouduttiin tekemään korjausleikkaus ja verkotus. Nyt tilanne olisi "akuuttil leikkaustarve" ja sieltä on laskeutunut lisää ja tehnyt pussia ja mitä lie ja elämäni onkin nyt yhtä varomista ( tietyt urheilut kiellettyjä) ja suolihuuhtelua....Ikää on nyt siis 48 vee.

Mutta toimenpide oli pakko tehdä....elämä potkii joskus.

Hieman ottaa henkisesti koville.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Huhhuh! Tuo pisti vähän miettimään aikaisempaa hehkutustani! Että laskeuma uusiutuu noinkin pian, ja uuteen operaatioon!? Hyvä tietää tämäkin vaihtoehto! Tsemppiä sinulle! Mutta osaavissa käsissähän kyllä ollaan...

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos teille kaikille kommenteistanne!

Kohdunpoistokokemus on tosiaan hyvin yleinen meille varttuneemmille naisille.

Itseäni hämmästytti eniten se, kuinka vähäisillä kivuilla ja jälkiseuraamuksilla selvisin. Siihen nähden mitä olin potilasoppaista ja keskustelupalstoilta lukenut. Kaikki kunnia osaavalle terveydenhoitoväelle! Kun kirurgi leikkaa noin hyvin, ei niin väliksi vai ei "small talkia" paljon harrastetukaan. Rohkaisisin kaikkia kohdunpoistoa harkitsevia: Hyvin menee ja helposti toipuu! (tietenkin jos ei satu jotain komplikaatioita, jotka lienevät melko harvinaisia...)

Kiitollinen

37 -vuotiaana kohdunpoisto. Yksi suuri huolen aihe oli orgasmikyky leikkauksen jälkeen. Jännitti kovin, kun lääkäri antoi jälkitarkastuksessa luvan rakasteluun. Oli ihana huomata, miten molemmat jännitimme hetkeä kuin ensikertaa. Hiljaa hellästi hyväillen saavutimme molemmat onnellisen ilotulituksen. Pelko oli turhaa. Kipu oli poissa.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.