Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt äitini kuolemaa.

8 - vuotiaana tyttönä odottelin äitiä yksin kotonani. Olin tullut koulusta tyhjään taloon, vain kissa odotteli portailla. Jonkin ajan kuluttua aloin kurkistella ikkunasta ulos: näkyykö äitiä tulevaksi töistä? Eikö vieläkään näy? Ei kai mitään hirveää ole tapahtunut? Entä jos hän ajanut pimeällä tiellä polkupyörällään auton alle? Entä jos ei tule lainkaan kotiin?

Pelkäsin äitini kuolemaa. Jos häntä ei kuulunut, kauhu puristi rintaani. Voimani ja keskittymiskykyni hävisi. Vajosin lamautuneena istumaan kamarin hetekan päälle ja ajattelin, että tästä en tulisi selviytymään. Tilanne raukeni kun kuulin äidin kopistelevan eteisessä lunta kengistään. Mieleni täytti helpotus. Selvittiin! Tällä kertaa.

Nämä tunnelmat pääsivät tauolle, kun muutin 18 – vuotiaana kotoani kauas Helsinkiin. Siellä en ajatellut kotitaloni elämää. En ollut seuraamassa äitini tulemisia tai menemisiä, keskityin omaan opiskelijaelämääni. Ja hyvä näin! Sittemmin huomioni keskittyi perheeseeni, lasteni tekemisiin, työelämän aikatauluihin. Äitini kuulosti kaukana kotipaikkakunnalla harrastavan monenlaista mukavaa, sotaveteraani kokoontumisia, työväenopiston kursseja, matkailua eläkeläisten porukassa. Isä puuhaili omakotitalon hoidossa. Sain elää huoletonta elämää.

Sitten isäni kuoleman jälkeen tuli päivä, jolloin aivoveritulppa vei 75 vuotiaan äitini toimintakyvyn ja alkoi palvelutaloelämä. Ainoana lapsena minusta tuli se tärkeä, jota odotettiin tulevaksi satojen kilometrien matkasta huolimatta. Äidin onnen hetket olivat minun ja perheeni varassa. Sitä on jatkunut jo 20 vuotta.

Jos äitini on hyvässä kunnossa käyntini aikana, saatan lähteä paluumatkalle kotiini kevyellä mielellä, “kyllä hän siellä pärjäilee”, ja ajatukseni pääsevät siirtymään omaan elämääni ja omiin tekemisiini. Mutta yhä useammin on alkanut käydä niin, että ollessani äitini luona hän saa jonkun sairauskohtauksen ja joudutaan lähtemään lääkärireissulle. Välillä on diagnosoitu ruusua, välillä tietzenin syndroomaa, helikobakteeria jne… Vuosien varrella diagnoosit ovat vaihtuneet ja vakavoituneet. Mieleeni ovat palanneet lapsuusajan ahdistukset: nytkö hän on menossa? Vieläkö näemme seuraavalla reissulla?

Ennalta maksettavia lomamatkoja on ollut vaikea tilata. Pilaako tieto äidin sairastumisesta matkan juuri ennen lähtöpäivää? Olimme kaksi vuotta sitten varanneet matkamessuilta viikonloppumatkan keväiseen Vilnaan. Kahta päivää ennen lähtöä äiti joutui keskussairaalaan, epäiltiin sydänkohtausta. Olimme sattumoisin hänen luonaan juuri tuolloin ja olin saattamassa häntä sairaalaan. Matkamme alkaisi ylihuomenna. Voinko lähteä matkalle? Jäänkö äitini luo sairaalaan, lähteekö mieheni yksin? Pahalta tuntui niin tai näin. Jos äiti matkalla ollessamme kuolee? Äidin tila näytti vakiintuvan ja mies määräsi minut lähtemään sovitulle matkalle. Sinne lähdettiin, eikä äiti kuollut. Mutta oliko lomani huoleton ja rentouttava? Ei, vahdin ja pelkäsin puhelinta, josko se toisi minulle huonoja viestejä. Monta matkaa on menettänyt nautinnollisuutensa, koska kylkiäisenä on kulkenut pelko.

Äitini elää edelleen ja kaikki jatkuu ennallaan. Kesälomalle mennessäni odotan epäluuloisena, milloin rauha muuttuu ahdistukseksi, kun jotain epäilyttävää äitini tilassa ilmenee. Näin on usein käynyt.

Äiti on nyt 90 vuotias ja vietti joulun kodissamme Helsingissä, kohta kolmattakymmentä kertaa. Puhe kuolemasta oli läsnä “kyllä mää varmaan pian kuolen”, “en mää enää tänne tuu…”. Realistista mutta masentavaa. Niinkauan kuin muistan, hän on puhunut kuolemasta, niin omastaan kuin muidenkin, tuonut esille elämän vaara- ja uhkatekijöitä. Tähän teemaan olen saanut tartunnan jo lapsena. Ja tästä olen kantanut hänelle myös katkeruutta.

Mikä ratkaisisi ongelmani? Voisinko opetella  äitini suhteen “etäisyyttä” niin, etteivät häntä koskevat uhkatekijät suistaisi minua ahdistukseen? Sen haluaisin oppia. En haluaisi pelätä hänen kuolemaansa, joka yli 90 vuotiaan kohdalla on luonnollinen asia. Olen järkevä ja realistinen, mutta ilmeisesti pelkään liikaa omia tunteitani, - samoja jotka olivat läsnä jo lapsuudessa.

 

Kommentit (6)

Arja - Kodin Kuvalehti
Liittynyt12.8.2014

Kiitos jälleen hyvästä, avoimesta kirjoituksesta, Maan korven kulkijoita. Äidin kuoleman pelkoon voi varmasti valtavan moni samaistua, samoin kuin moniin muihinkin kertomiisi asioihin. Jaan tekstisi KK:n Facebook-ystäville päivällä.

Harmaahapsi

Minä kuulostan varmaan tosi kylmältä ihmiseltä mutta monesti olen ajatellut että kuolema olisi omilleni vanhemmilleni helpotus. Ja sitä se olisi myös minulle.  Rankkaa sanoa näin mutta kun ihminen on 89v ja 86v ja todella huonossa kunnossa eikä löydä enää elämäniloa mistään. Kivut ovat jokapäiväisiä vieraita ja muutenkin tuntuu ettei haluaisi enää elää. Kun tätä seuraa vierestä päivittäin niin omalla tavallaan katoaa se elämän ilo myös siitä omasta elämästä.  Minä asun vanhempieni kanssa samalla paikkakunnalla ja heistä huolehtiminen on helppoa mutta samalla tosi raskasta.  Joskus pelkäsin vanhempieni kuolemaa ja sitä että sen jälkeen olen ihan yksin tässä maailmassa. Ainoa lapsi olen minäkin eikä niitä sisaruksia ole jakamassa tätä arkea ja tulevaa surua. Mutta nyt olen ajatellut asioita ja tuntuu että kuolema olisi helpotus meille kaikille. Ei ollenkaan pelottava ajatus. 

Vierailija

Järkevästi ajatellen asia on juuri niinkuin sanot. Jos elämä on vain kivuliasta siirtymistä päivästä toiseen ilman merkityksen tai mielihyvän kokemuksia, eikä toivoa paremmasta ole, on kuolema hyväksyttävä asia. Helpotus kaikille. Luulen, että tuo kuvaamasi oma mielentilasi on pitkän prosessin tulos.. Kun kaikkien pelkovaiheiden jälkeen pääsee tuohon mielenrauhaan, se on luonnollinen ja hyvä tulos. Se on lohdullista.

Vierailija

Kuoleman pelkääminen voi olla myös kuolemaan valmistautumista. Minä en osannut pelätä äitini kuolevan, mutta niin vain hän kuoli viime kesänä minulle yhtäkkiä kesälomani toisena päivänä. Uskoin, että saisin hänet vielä pitää ainakin kymmenen vuotta, vaikka jo silloin kateudella seurasin työpaikkani eläkeikää lähestyviä, jotka matkustelivat äitiensä kanssa tai huolehtivat heistä. Senhän minä toki aina tiesin, että iäkkään äidin nuorimmaisena en koskaan itse näkisi sitä päivää.

Olen yrittänyt pärjätä, koko kesän vielä raahasin perässäni itsesäälin syövereihin uponnutta, huomattavasti vanhempaa siskoani, joka ei kertaakaan huolehtinut minusta tai meistä muista. Nyt olen päästänyt hänestä irti ja yritän pärjätä itse ja huolehtia edes isästäni. Samalla kuuntelen vieläkin kateellisempana työpaikkani iäkkäämpiä naisia, niitä eläkeikää lähestyviä, joilla on muka niin kovin vaikeaa yhdeksänkymppisten äitiensä kanssa. Kunpa saisinkin hetkeksikin vaihtaa osia heidän kanssaan.

tämän tekstin kirjoittaja

Näkökulmasi on lohdullinen kun sanot, että kuoleman pelkääminen on samalla siihen valmistautumista. Se saa pelkäämisen tuntumaan merkitykselliseltä. Ja samalla näyttää pitkän yhdessä kulkemisen arvon. Ehkä sen näkee juuri silloin, kun vanha äiti on mennyt...

sisko

Minäkin pelkäsin äitini kuolemaa pikkutytöstä asti. Isäni oli kuollut, kun olin 6-vuotias, joten pelko äidin menettämisestä oli todellinen. Eikä sitä millään tavalla helpottanut se, että äiti uhkaili toisinaan tekevänsä itselleen jotain. Kamalaa henkistä väkivaltaa pienelle lapselle, tajusin jälkeenpäin! Äiti puhui viimeiset 50 vuotta taitavansa kuolla kohta ja lopulta kuoli 97- vuotiaana! Viimeinen vuosikymmen oli minulle todella raskas ja kuolema tuli lopulta helpotuksena. Äitini kritisoi jatkuvasti elämääni ja valintojani enkä osannut koskaan olla hänelle sellainen tytär, jonka hän olisi halunnut. Kauhea tunnustaa, mutta nyt olen helpottunut!

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.