Tätä päivää on odotettu kauan. Vanha äitini on haettu satojen kilometrien takaa viettämään joulua kanssamme. On vietetty normaalia koti-elämää joulunvalmisteluineen, lapsenlapset ovat käyneet riehumassa lähes päivittäin ilahduttaakseen isomummoa.

Tänään saapuvat sisarukset. Ne lähes ainoat, aikoinaan Helsinkiin muuttaneet, mitä hänellä on jäljellä lapsuudenperheestään. 88-vuotias hoitokodissa asuva Anja sisko ja 77- vuotias Maire. Heitä odotetaan. Tukka kammataan huolellisesti, rintaliivit laitetaan olemattomia rintoja puristamaan, punainen pusero päälle ja helmet kaulaan. “Oonko mää ny hieno” äiti kysyy. “ Olet oikein nätti”, sanon, ja niin hän onkin.

Vieraat saapuvat. Anjaa talutetaan molemmista käsistä, jalat töpöttävät pikkuaskelin. Hänet upotetaan istumaan viereiseen nojatuoliin. Sisarukset kääntävät päätään toistensa suuntaan, ja kurkottavat kättään tervehtiäkseen. Vaihdetaan muutama tervehdyssana ja kuulumisten kysely, katseet tutkivat toista tarkasti ja lempeästi, mutta juttu ei juuri suju, koska molemmat kuulevat huonosti ja Anjan puheen voima on hiipunut. Enimmäkseen he kumpikin kuuntelevat ja katselevat ympärillä häärivää ja nauravaa jälkeläisten porukkaa. Toista oli ennen. Molemmilla oli paljon sanottavaa.

Molemmat avustetaan muiden mukana ruokapöytään. “Yksi täältä puuttuu”, sanoo joku.        “ Iiris ja Iiriksen runot!”. Äitini 86 vuotias Iiris - sisko on ollut aikaisempina kertoina mukana, ja hänen tapansa oli ollut lausua jouluruno. Hän oli aina aloittanut ylevästi ääntään värisyttän ja sanoja painottaen: “Ruislinnun ääni korvissani, tähkäpäiden yllä täysikuu, ….”.  Sitä vaikenimme aina kuuntelemaan. Runo huipentui dramaattisiin loppusanoihin,  “en ma enää aja virvatulta…. edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie”, ja me nuoremmat pyyhiskelimme salaa silmiämme. Runon ennuste oli nyt toteutunut, Iiris oli siirtynyt “tuntemattomahan tupaan”.

Illalla vieraiden lähdettyä valmistelimme äidin nukkumaan: lääkkeet, hampaat lasiin, pyllypesu, vaipanvaihto, jalkojen rasvaus ja petiin.

Ollessani jo omassa sängyssäni kuulin äidin huoneesta omituista ääntä: hyvänen aika! Itkeekö hän? Menin hänen huoneensa ovelle, ja tosiaan, hän nytkähteli sängyssään pitäen käsiä silmiensä päällä. “Mitä ihmettä sinä itket?” kysyin. Meillähän on ollut tosi mukava päivä!

“No kun mun on niin Anjaa ikävä!” “Ja Iiristä!”. “No älä nyt sitä itke, me haetaan sinut taas ens jouluna ja näet tämän saman porukan”, yritin todistella. “En mää enää jaksa… Eikä Anjakaan varmaan enää elä kauan…”, nyyhkytys jatkui. Olin neuvoton. Mitä sanoisin? Äiti oli sitäpaitsi todennäköisesti oikeassa. Olihan hän jo kohta 91 vuotias ja asui kaukana monen tunnin matkan päässä. “No, ei sitä kannata itkeä, ei tässä kukaan tiedä elinpäiviensä pituutta. Koita nyt vaan rauhoittua ja ruveta nukkumaan”.

Palasin omaan huoneeseeni. Jäin miettimään. Miksi en pysty lohduttamaan häntä lempeämmin? Kietomaan käsiä hänen harteittensa ympärille, painamaan poskea poskea vasten, silittämään tukkaa? Niinkuin lohduttaisin lapsenlasta, tai melkeinpä ketä tahansa muuta ihmistä.

Tyydyn puhumaan ja todistelemaan hänelle järjellä. En pysty koskettamaan häntä tällaisella hetkellä. Mikä minussa on vikana? Olenko tunteeton ihminen?

Kysymys viipyy pitkään mielessäni. Etsin sille vastausta. Kysymys ei ole välittämisestä tai sen puutteesta. Näen vaivaa tehdäkseni hänen olonsa mukavaksi, fyysinen kosketus on kaiken aikaa mukana hoitotoimenpiteissä. “Meillä ei ole ollut tapana” on se helpoin selitys. Lapsuuteni keskipohjalaisessa pikkukylässä ei lirkuteltu eikä hempeilty, puhuttiin asiaa. Niin minunkin kodissani. Ei meillä tunteiltu eikä naureskeltu, suutuspäissä sentään kolautettiin ovea ulos mennessä. Sieltäkö tunnelukkoni ovat peräisin?

Miksi sitten kykenen muiden kanssa? Luultavasti äitini on minulle liian läheinen. Hän on pienestä pitäen pyrkinyt sitomaan minut,  ainoan lapsensa niin lähelleen, että on ollut koko elämän mittainen työ pyrkiä siitä irrottautumaan. En voi mennä mukaan hänen lämpimiin tunteisiinsa, koska pelkään etten enää saa tunteitani hallintaan. Ja hallinnasta on tullut minulle, valitettavasti, tavoite. Merkillepantavaa on, että pystyn taistelemaan hänen puolestaan ja myös tarvittaessa kiistelemään hänen kanssaan. Niissä tilanteissa kai  toteutuu irrallisuus jo luontaisesti.

Vastaus oman otsikkoni kysymykseen on: en ole tunteeton. Minun on saatava tuntea omat lämpimät tunteeni äitiäni kohtaan pienen etäisyyden päästä hänestä pysyäkseni itsenäisenä, irrallisena ihmisenä. Se näyttäytyy pidättyvyytenä. Siitä huolimatta haluan hoitaa häntä parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Kommentit (34)

Jth

Hoitaessani äitiäni viime kesänä ja syksynä, koin aluksi saman ongelman. Kosketus.
Se lähti ihan pienestä, halaus kun lähdin kotiin, puristus kädestä kun äitiä itketti. Viikkojen kuluessa kosketeltiin enemmän ja viimeisenä iltanaan äiti oli kuin pieni lapsi, jota silitin ja hyssytin.

Oliko ehkä itselle kyse siitä, että roolit olivat vaihtuneet ja siihen en ollut varautunut.
Kuin hoivaamalla äitiä, kuten hän aikanaan hoivasi minua, olisin hyväksynyt olevani nyt se joka huolehtii. Ja samalla äiti olisi joutunut nöyrtymään heikomman asemaan (joka äidilleni oli todella vaikeaa).

Mutta, pienestä se lähtee ja huomaamattaan kasvaa ja näin äidin kuoltua, toivoisin vain että olisin koskettanut äitiä enemmän vuosien mittaan. Halauksella on yllättävän suuri vaikutus.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos ajatuksia herättäneestä komentistasi. Roolin vaihto äidiksi äidille on vaikea, etenkin jos hän itse haluaa pitää ohjaksista kiinni.

Mutta tuo keino lähteä pienestä, ja toistaa sitä, vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta. Todellakin, ettei sitten kun häntä ei enää ole, tarvitsisi katua sitä, ettei antanut lempeää kosketusta. 

Beanoelle

Kiitos kirjoituksestasi, tunnstan itseni kirjoituksestasi. Olen itse miettinyt samaa - olenko tunteeton- pitkän aikaa, ongelmani on sama mutta lähtökohta hieman erilainen; rakastan äitiäni joka on lempein olento maan päällä mutta kaihdan fyysisiä välittämisen eleitä äitini kanssa. Meillä on sukuvikana katkeamaton napanuora äidin ja tyttären välillä. Olen yrittänyt irtautua, kasvaa irti äidistäni mutta jos toinen ei laske irti... Koenkin koko ajan huonoa omaatuntoa mielihalustani olla vähemmän kiinni äidissäni.
Itse en onneksi ole erehtynyt siirtämään "sukuvikaa" seuraavalle sukupolvelle. Jokaisella pitää olla vapaus elää omaa elämäänsä eikä se silti vähennä rakkautta ja huolenpitoa lähimmäisiä kohtaan.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Lohdullista, että on muitakin jotka tuntevat samoin. Tuo liiallinen (äidin) halu pitää kiinni ja sitoa itseensä, on varmaankin juuri se, joka saa tyttäressä aikaan irrottautumisen tarpeen. Ja aiheuttaa ikuisen kamppailun, tulla lähelle, ottaa etäisyyttä... Tärkeintä on kuitenkin, että äidistä pidetään huolta ja hän tietää olevansa rakastettu.

halibatsu

Hieno kirjoitus! Ehkä se miten on itseä lohduteltu, sylitetty ja halailtu vaikuttaa siihen miten luontevasti sitä pystyy antamaan muille, myös omille vanhemmille. Parasta olisi jos "haliketju" ei koskaan katkeaisi vaan jatkuisi läpi elämänkaaren puolin ja toisin. Valitettavasti suomalaiseen kulttuuriin ei ole tällainen halittelu oikein kuulunut aiemmin varsinkaan. Ehkä nyt on jo asenteet senkin suhteen muuttumassa. Itse olen oikein tietoisesti opetellut rakastamaan ihan käytännön tasolla läheisiäni rakkauden ja hellyyden teoilla sekä sanoilla. Kun vaan uskaltautuu lähteä sille tielle on ihan uskomatonta miten paljon sitä myös saa itselle kun antaa toiselle ja yhtäkkiä siitä tuleekin ihan jokapäiväinen tapa eikä voisi enää elää ilman aamuhaleja, päivähaleja, iltahaleja, voimahaleja ja "halit- tai suukko sillekin" haleja...suosittelen lämpimästi <3

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Olet varmaan ihan oikeassa siinä, että suomalaisessa kulttuurissa tuo halittelu ei ainakaan 50 - luvun maaseudulla ollut kovin yleistä. Ei ainakaan joka osassa Suomea. Ja siksi se ei tunnu aikuisena luontevalta. Mutta onneksi kulttuuri muuttuu! Toisaalta pitäisi varmaan jo "tässä iässä" (tarkoitan itseäni) kyetä irrottautumaan vanhoista, huonoksi havaituista kahleista. Jospa sitä vielä oppisi!

Sirpale

Kiitos herättelystä! Samoja olen miettinyt viime vuosina hoitaessani yhä heikkenevää äitiäni. En muista, milloin hän olisi minua halannut tai muutenkaan koskettanut, mutta minunkin on vaikea hyväksyä sitä puolustuksekseni. Työkavereiden ja ystävien kesken halaillaan kyllä luontevasti. Tuttuja ovat myös pohdinnat irrallisuudesta ja suhteen muutoksen hyväksymisestä. Järjellä yritän torjua äidin tunteisiin perustuvia huolia - ehkä siksi, että itsellenikin on vaikeaa hyväksyä tilannetta. Tuntuu, että kierto omien lasten äitiydestä oman äidin huoltajaksi vaatisi seesteisen välivaiheen, jolloin tytär saisi olla vastuussa vain itsestään. Minäkin kyselen itseltäni, olenko kovin itsekäs niin tuntiessani.
Pohtivatkohan monet pojat samoja asioita äitiensä ja isiensä suhteen?

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Niin, sehän niin merkillistä onkin, että hiukan etäisempiä on helppo halata. Varmaan se kertoo siitä, että vaikeuden muodostaa juuri se tunnesuhde esim. äidin kanssa. Mitä kaikkea se sitten sisältääkään: äidin tunteisiin samaistumista, menneitä pettymyksiä, valtataistelua, alistamista tai liiallista itsensä jatkeeksi sitomista. Kaikki vaikeita asioita. Tuo seesteinen välivaihe olisi hieno asia: tasapaino oman itsensä kanssa antaisi varmaan voimia hoitaa sitä heikkenevää ja ehkä vaativaakin vanhaa äitiä.  Minusta se ei olisi itsekkyyttä, sitä tarvitsisi jokainen.

J

Kiitos. Ainoan lapsen, tyttären, tunteita hyvin kuvaava teksti. Ei meilläkään ole ollut tapana tunteita esittää. Ja nyt keski-ikäisenä, valitettavasti lapsettomana, joudun edelleen taistelemaan itsellisyydestäni ja katkaisemaan napanuoraa aina vanhempieni luona käydessäni ja jokaisen puhelun päätteeksi. 'Kyllä, juu, olen vilustunut. On ollut villahousut ja pipo. Ja kyllä, olen syönyt vihanneksia.' Entä jos annan periksi tunteille, kuristunko napanuoran? Vai olenko se ainoa, kylmä, virkansa taakse pakeneva tytär, joka kyllä omassa parisuhteessa pussaa ja halaa?

Nuorempi tytär

Meidänkään itäsuomalaisessa perheessä ei positiivista kosketusta ollut. Vasta opiskelemaan lähdettyäni opettelin halaamaan äitiäni, ja siitä mustasukkaiseksi tullutta vastenmielistä isääni oli sitten pakko halata myös. Lopulta halaamisesta tullessa ja lähtiessä on tullut tapa näiden 30 vuoden aikana.
Äitiäni hoidan ja pesen mielelläni, mutta väkivaltaista, nyttemmin avutonta isääni hoidan ja pesen oksennus suussani. Isäni kohdalla en voi unohtaa, kuinka hän käytti valtaansa väärin.
Tässä kohdassa ajattelen, että lapsia kyllä kehotetaan kunnioittamaan vanhempiaan, mutta missä oli isän kunnioitus lastaan kohtaan?

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Hyvät J ja nuorempi tytär!
Varmaankin tuo painostaminen ja tai "pakon edessä" tekeminen ovat tekijöitä, jotka nostavat esiin tunneristiriidan. Mieleen muistuvat negatiiviset kokemukset ja sellaisen vallitessa on vaikea lähestyä lempeästi.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Asiantuntijakoulutus antaa viitteitä, mistä suunnasta ongelmaan pitäisi etsiä vastauksia. Siinä olet oikeassa Johanna. Mutta tunteidemme kanssa olemme kaikki samalla viivalla.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Asiantuntijakoulutus antaa viitteitä, mistä suunnasta ongelmaan pitäisi etsiä vastauksia. Siinä olet oikeassa Johanna. Mutta tunteidemme kanssa olemme kaikki samalla viivalla.

Halailija

Ihanaa lukea että olet edes jouluksi ottanut äidin luoksesi. Minä asuin 650km päässä viimeiset yli 20v äidin elämästä. Mutta joka pv soiteltiin. Ja loma aikoina kävin tapaamassa ja aina halattiin kun mentiin ja lähdettiin. Nyt olen saattanut äidin hautaan neljä vuotta sitten mutta minulla on ns.vara äiti yli 90v josta pidän enemmän huolta kuin hänen omat lapsensa. Häntä mä halaan aina lähtiessä ja soitan päivittäin. Käyn kaupassa, kuljetan lääkärissä ja monessa luulevat minua hänen tyttärekseen. Asuimme 14.5v samassa talossa samassa kerroksessa. Aamuin illoin kävin tarkistamassa onko kaikki hyvin. Nyt olen vuoden asunut 800m päässä ja käyn vähintään joka toinen pv hänen luonaan. On vain raskasta huomata hänen voimien hiipuvan. Ja tuntuu pahalta kun hän sanoo et kun nukkuis pois. Hänestä on tullut vuosien saatossa tosi läheinen ja tärkeä. Ilman halaamista en poistu koskaan hänen luotaan.

Vierailija

Sinäpä olet todella kunnioitettavan aktiivinen huolenpitäjä! Minäkin pidän äidistäni hyvin huolta pitkästä välimatkasta huolimatta. Hoitotoimenpiteet teen laidasta laitaan ja ongelmana onkin vain tuo kirjoituksessa kuvaamani hellien tunteiden esiintuomisen vaikeus.

Porkkana

Kiitos kirjoituksesta. Aivan kuin omasta elämästäni muutama vuosi sitten. Ihmettelin aina miksi en pystynyt lähestymään äitiäni fyysisesti. Ajattelin myös että olen tunteeton vaikka lapsenlapsiani halasin ja paijasin. Totuus oli kuitenkin ehkä se, että äiti on aina ollut vahva ja hallitseva persoona. Teini-ikäisenä mielestäni taistelin itseni itsenäiseksi omia päätöksiä tekeväksi naiseksi. Vasta nyt kun äiti on pitkälle dementoitunut, asuu palvelutalossa, ei pysty paljoa kommunikoimaan ja istuu paljon pyörätuolissa hauraan tuntuisena kuin lintu- nyt tunnen suurta sääliä ja myötätuntoa häntä kohtaan. Minusta on tullut se vahvempi, silittelen hänen hentoja käsiään ja hiuksia. Onneksi saan kokea myös tämän vaiheen, jää parempi mieli sitten kun hän on nukkunut pois.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Tätä samaa arvelen itsekin, että jos äiti on vahva ja hallitseva, hänestä on pyristeltävä päästäkseen irti. Ja sehän on vastakkainen suunta lähentymisen suhteen. Mutta hienoa tuo, että kun äiti luopuu vallasta, löytyy myös hellyys. Ja onnea on, kun saa kokea senkin vaiheen äitisuhteessaan ennen lopullista eroa.

Heidim

Riipaisevaa, kaihoisaa, ja samalla iloista. Kiitos tunteikkaasta arjen, syvien tunteiden ja välittämisen kuvauksesta.

Kaarina

Olipa hyvä kirjoitus. Itse opettelin koskettamaan äitiäni vasta, kun hän makasi vuoteen omana yli 90-vuotiaana. Vähitellen. Aluksi se oli hänellekin selvästi outoa ja hiukan hämmentävääkin. Sitten me kumpikin opimme. Olen onnellinen, että pari viimeistä vuotta halaaminen ja silittely olivat jo luonnollisia ja molemmille tärkeitä hetkiä. Äiti nukkui pois viime helmikuussa.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kuten tuossa aiemmassa kommentissa oli puhetta, on todella onnellista, että ehtii löytää tämän lämpimän kosketuksen yhteyden vielä äidin eläessä. Tämä keskusteluketju on antanut ainakin minulle uskoa siihen, että vähitellen oppiminen on mahdollista, ihan niinkuin sinullekin on käynyt.

seikkuhei

Aivan samat mietteet mulla, meillä ei kotona kosketeltu, eikä halailtu, joten äitini vanhetessa oli kaikenlainen koskettaminen vaikeaa, kun siihen ei ollut tottunut. Väkisin opettelin äitiä halaamaan, saamatta vastakaikua, ei äiti sitä enää oppinut. Niin se vain menee näillä ikäpolvilla.

rakastettu

Aika ajoin mietin, mihin hetkeen menneisyyttä haluaisin palata. Ja se on se hetki, kun istun lapsena äitini sylissä, olen vain ja nautin pehmeydestä ja lämmöstä hänen katsoessaan televisiota. Sen jälkeen tulivat kapinavuodet, äidin otteesta irtautuminen, etääntyminen, sekä korrekti suhde, jossa kunnioitamme toisiamme, mutta hellyys, kosketus ja höpöttely ovat jääneet pois. Äidissäni on nyt alkanut ilmenemään muistisairauden merkkejä ja kun olin jo hyväksynyt suhteemme laadun, kipuilen kovasti juurikin sitä kuinka joudun rakentamaan suhteemme vielä uudestaan mahdollisen sairauden myötä - koska edelleenkin, haluaisin vain painautua hänen lämmintä rintaa vasten ja saada turvaa, lohtua ja rakkautta, ei toisin päin.  

nunnukka55

Hei olipa niin liikuttava tarina. Olen itse surrut tuota joulun viettoa omassa perhepiirissäni. Ennen jokaista joulua suren missä äiti viettää joulua. Meitä toki on kuusi lasta joiden kanssa olemme pyrkineet huolehtimaan että äiti saa oman huomionsa jonka hän ansaitsee. Tänä jouluna kävin ennen joulua äidin luona jolla on alzheimerin tauti joka tekee omaa tuhoaan aivoissa ja vie muistia ja jaksamista. Juttelin äitiä hoitavan kotihoitajan kanssa. Hän lohdutti että älä sure. Äiti on jo niin iäkäs eikä jaksa enää samaa vierailurumbaa kuten aikoinaan. Hän nauttii olla omassa kodissa ja ihan omassa rauhassa. Joulu sinänsä lienee vain meidän itsemme päässä että se kuuluu viettää yhdessä. Miksi ?  Aiemminkin hän sanoi minulle että elä murehi nehän ovat päiviä muiden joukossa. Aiemmin soittelimme hänen kanssaan mutta nyt hän ei juurikaan vastaa puhelimeen eikä varsinkaan soita koska ei löydä puhelimesta numeroita tai nimiä. =(

Mutta kiitos hyvästä kirjoituksesta. Kyynelkanavat aukesi jälleen =``(

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Tuo onkin vaikea kysymys. Tuleeko jossain vaiheessa kohta, jolloin voi lopettaa " itsensä uhraamisen", kun äiti ei enää elä tässä päivässä, ei tunnu piittaavan juhlapäivistä eikä edes rakkaista läheisistään. Tuntuu vain "liukuvan pois" omaan maailmaansa. Oman äitini kohdalla ei olla vielä tuossa vaiheessa, joskin huomasin, ettei joulu hänelle sinänsä tuntunut merkitsevän mitään eikä hän ollut juurikaan kiinnostunut lapsenlapsenlapsistaan, yrityksistämme huolimatta... Pitäisikö vaan toimia kodinhoitajan neuvon mukaan: elää omaa ainutkertaista elämäänsä, luopua syyllisyydestä ja viettää juhlpäivät niiden läheistensä kanssa, jotka ovat vielä läsnä? Ja käydä äitiä tapaamassa toisena ajankohtana. Antaa läheisyyttä kykynsä mukaan silloin kun käy...

isänsä juuri menettänyt

Itse opettelin vasta naimisiin mentyäni halaamaan isääni, kun kävimme kylässä. Mennessä halasin ja lähteissä halasin. Alkuun se oli kankeaa, mutta vähitellen siitä tuli normaalia. Lämmintä. Olen ikuisesti kiitollinen että "opettelin" halaamaan. Minusta on surullista jos aina perustellaan "minulla on lupa"malliin... Sanonta minkä taakseen jättää den edestään löytää" pitää monesti paikkansa. Mieti toivotko ettei sinunkaan lapsesi "tarvis" halata sinua, kun sen aika koittaa?

Esikoistytär

Niin tuttua - kiitos kirjoituksestasi. Minustakin tuntuu vaikealta - vaikeimmalta - lisätä hellyydenosoituksia juuri vanhan äitini kanssa, koska sellainen ei ole koskaan kuulunut suhteeseemme.

"epäonnistunut"

Yritin aikuisena halata äitiäni- tunsin vain kylmän rautakangen. Muutaman kerran jälkeen hän työnsi pois ja lopuksi pani käden eteen. Ystäviään hän halaa ja pojanpoikaansa. Vieläkin sisälläni on pieni tyttö joka huutaa: äiti hyväksy minut minuna! En enää jaksa uskoa muutokseen, mutta vikkoittain soitetaan, asun kaukanaja käyn Suomessa käydessäni häntä tapaamassa. Tunnen surua.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kommenttisi kosketti... Mutta olisiko niin, että äitisi vain kärsii tästä "kosketuksen pelosta", josta näillä sivuilla on keskusteltu. Hän ei osaa eikä uskalla, paitsi halata lasta ja vähän etäämmällä olevia. Kuten monet meistä. Mutta rakkauden tai välittämisen puuttumisesta se ei todista. Sitä rakkainta voi olla vaikein halailla.

Harmaahapsi

Samanlaisia ajatuksia olen itsekin mielessäni pyöritellyt. En vain millään pysty halaamaan omia vanhempiani.  Liekö sitten lapsuuden traumoja vai mitä. En muista koskaan olleeni äitini sylissä tai että äiti olisi minua halannut. Isän sylissä olen paljonkin istunut mutta koskaan isä ei ole halannut. Enkä muista että olisin koskaan nähnyt vanhempieni halaavan tai suukottelevan toisiaan. Kosketuksen kulttuuri on puuttunut omasta lapsuudenperheestäni ja siitä varmaan johtuu etten pysty halaamaan tai lähemmin koskettamaan. Olkapäätä voin hipaista mutta siinä kaikki. Omassa perheessäni olen tietoisesti opetellut halaamaan lapsia ja puolisoa.  Meidän perheessä se on luontevaa ja esikoiseni halaa mummoa luontevasti.  Meiltä muilta se ei onnistu.

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Kiitos kaikille vaikuttavista kommenteista!
Tämä on ollut oppimismatka monella tapaa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tuo halaamattomuuden kirous "aina kolmanteen polveen" saakka vaikuttaa meissä edelleenkin. Halaaminen tuntuu sisäisesti "oudolta" ja epäaidolta, siksi välttelemme sitä. Puolituttuja, pikkulapsia ja kissoja halaamme aidolla sydämellä. Mutta äitejä ja isiämme emme, emme ole tottuneet siihen tai pyristelemme heistä irti itsenäisyyteemme. Vaarana piilee, että emme osaa halata aikuisia lapsiammekaan jolloin hekään eivät halaa meitä, ei edes sitten kun olemme tosi vanhoja.
Kommenteista saamani oppi on ollut: opettele pikku hiljaa, totuttele! Se tuntuu viisaalta neuvolta! Niin oman äidin, puolison, kuin aikuisten lastenkin suhteen.

miniä

Kiitos rohkeasta bogistasi ja itsellenikin ajankohtaisesta kirjoituksesta.Oma kertomuksen viime joulusta :

Pian 90v. täyttävä appeni oli vieraanamme jouluviikon.
Sotaveteraani,perheen kuningas.
Tervetullein ,kunnioitettu vieras.

Vajaa viikko vei voimani ja koin asioita,jollaisia en ole kohdannut koskaan pitkän työuranikaan aikana.

Nyt kulunutta aikaa miettineenä tämän joulun väsymyksellä olikin tarkoitus.

Asia tuli liian lähelle,iholle asti.
Se sai miettimään paitsi omaa työtäni muistihäiriöisten kanssa myös omaishoitajia.
Tunnemyrskyn myötä kunnioitus heitä kohtaan suureni valtavasti.

Me hoitajat työpäivämme aikana teemmme kaikkemme hoitaaksemme.

Otamme vastaan tautiin kuuluvan
ikävän
kiroilun,
huorittelun,
uhmaavan käytöksen
jopa väkivallan.

Ymmärrämme ja hyväksymme.

Vain yksi mutta.

Meillä hoitajilla on mahdollisuus...
laittaa ovi perässämme kiinni työvuoromme loputtua.

Omaishoitajalla tätä mahdollisuutta ei ole.

Hän jää

jatkamaan
loputonta työvuoroaan.

Toivon heidän jaksavan.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.