Hei, tuu kattoon tätä ohjelmaa! Tääl on joku Elämä pelissä. Pitkä rivi jokapäivän julkkiksia. Yäk!  Ne tekee jotain onnellisuustestejä. Parisuhteesta.

Mies tulee jostakin perähuoneesta häirityn näköisenä. Istahdamme vierekkäisiin nojatuoleihin katsomaan ohjelmaa.

Täähän onkin aika mielenkiintoinen. Mitä ne puhuu? Että rutiini tappaa seksin? Että tuo mies nalkuttaa tuolle naiselle? Että ne sai aivan eri tulokset testistä! Mitä ne nyt sanoo…

45 vuoden parisuhdekokemuksella istumme kuuntelemassa. Hehheh, että oikein ruvetaan sitten treenitehtäviä tekemään! Ja mitähän se siitä paranee? Tämä on sitä ihmisten huiputusta.

Ohjelmassa houkutellaan myös katsojia tekemään testit oman kotikoneensa ääressä. Me ei tämmösiä tarvita! Meillä on kaikki hyvin. Onko? Voishan sitä huvikseen katsoa minkälainen humpuukitesti on kysymyksessä. Onhan se sentään sentään lääkäriyhdistys Duodecimin tekemä.

Iltatoimien jälkeen istahdan koneelle. Etsin googlettamalla eteeni mainitun sivuston ja saan eteeni testikysymykset. Alan puolileikilläni näppäillä vastauksia. No luottamus? Jees sehän on meillä kunnossa. Maksimipisteet! Sovinnollisuus? Samat sanat. Jatkoa seuraa… Toki löytyy alueita, joita en pääse maksimaalisesti hehkuttamaan, - mutta, onhan tässä oltu yli 40 vuotta yhdessä. Mitä väliä tällaisilla testeillä muka meille on? Loppulukemani on jossain keskiarvon tuntumassa. Luulin kyllä, että se olisi ollut paremmalla puolella…?

Mies kuulemma oli kuulemma myös silmäillyt uteliaisuuttaan saman testin koneella istuskellessaan.

“No paljonko sait?”, kysyn. “Se oli siinä 74”, hän vastaa. “Sait 74! Ei voi olla totta, niin vähän! Monta pistettä vähemmän kuin minä!”. Tunnen kuinka kiihtymys nousee. Maailmani alkaa natista liitoksistaan. Tämähän on kauheaa! Olen aina luullut, että elämme harvinaisen onnellisessa liitossa. Olen elänyt harhaluulossa, valheen vallassa. Tunnen syvää petetyksi tulemisen tunnetta. Olen pakahtumaisillani.

“Nyt kyllä sanot, mikä siinä testissä sulla kiikasti”, sanon tiukasti miehelleni. Mies on äimän käkenä. “Ooksä hullu? Mitäs siinä nyt? Mää vaan olen semmonen ihminen, joka en pistä äärilukemia mistään väittämästä skaalalla yhdestä viiteen”. “Ei siinä muuta, no ainahan on jotain, mikä ei oo niin erinomaista…”, hän jatkaa. “Mikä esimerkiks?”, kysyn minä. “Nyt annat tulla ulos, mikä kiikastaa”, kiristän. Mies ei lähde kiihtymykseen mukaan, valmistautuu ryhtymään omiin hommiinsa, koska hänestä tässä ei ole mitään niin merkillistä. Hänen mielestään asiamme ovat hyvin. Minua raivostuttaa. Nyt hän vielä liukenee näyttämöltä. Rontti!

Asiaa ei ryhdytty sillä kertaa enempää selvittelemään…  Pettymyksen tunne jäi kuitenkin mieleni taustoille asumaan. Se tuli esille mm seuraavan yön unissa. Aamuyöstä olin mukana jossakin naisjoukossa, jossa leikeltiin ja pirstottiin jotain materiaalia irrallisiksi osiksi. Tehtiin jotain turhauttavaa, josta tiedettiin, että kaikki leikelty joudutaan aloittamaan alusta. Tiesin unen konkretiasta huolimatta, että nyt purettiin ja koottiin yhteyttä toiseen, itselle tärkeään ihmiseen.

Ihmettelen itseäni. Miksi tästä asiasta on tullut minulle näin suuri kysymys? Kirjaimellisesti elämä pelissä! Leikkimielisestä testistä!  Etsin selityksiä. Lapsuuden kodissani ei ollut tapana osoittaa lämpimiä tunteita. Aikuisena olen tottunut olemaan muita varten, ammattiinikin kuuluu kuunnella muita. Kuka kuuntelee minua? Kuka oikeasti välittää minusta? Mies, olen luullut.Tähän asti.

Mikä ratkaisuksi?

Lisäselitysten tinkaaminen?

Vai suostuisinko uskomaan, että 45 hyvää avioliittovuotta riittää todistukseksi onnellisuudesta. Ilman parisuhdetestiä.

 

Kommentit (2)

Harmaahapsi

Minä kyllä uskon että avioliittovuodet riittää kyllä eikä testiä tarvita.  Minä tuon testin tein ja pisteitä sain paljon vähemmän. Tosin nykyistä parisuhdetta on takana vasta 7 vuotta ja tulikin mieleen että lieneekö meillä se kuuluisa 7 vuoden kriisi menossa.  Ensimmäinen parisuhde päättyi 29 vuoden jälkeen. Olisi ehkä kannattanut tehdä testejä ja miettiä parisuhdetta paljon aikaisemmin mutta se jäi kaiken muun jalkoihin.  Mutta se lienee ollutkin tarkoitus. 

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.