Seniorimatkalla

Jono kulkee hitaasti kohti tehdashallia. Lattiat ovat tasaista ruskeaa laattakiveä ja seinien vierustoja kiertävät jättiläismäiset puutynnyrit. Niitä on pinottu toinen toistensa päälle kattoa hipoen.

Jonon edestä kuuluu oppaan kaikuva ääni ”Tämä viinituotanto aloitettiin näillä viljelmillä jo 1750 luvulla ja nykyisin sitä jatkaa omistajan pojanpoika lordi Marcello Rodriquez”. Oppaan ääni jatkaa tasaista puhettaan, kunnes jono pysähtyy kauas perimmäiseen saliin. Opas osoittaa sormellaan jättiläismäisiä puristimia, jotka ovat historiallista jäännettä vanhoilta ajoilta ja kaikki katsovat osoitettuun suuntaan. Porukassa seisoo harmaatukkaista väkeä, kuka keppeihinsä nojaten, kuka kumppanistaan tukea hakien polvikipujensa helpottamiseksi. Olemme seniorimatkalla.

Olen raivoissani. Ei ainuttakaan istuinta missään. Pikkutarkka esitelmä viinin valmistuksen eri vaiheista kestää, kestää… Katselen ympärilleni. Eikö todellakaan? Ei edes sementtiporrasta tai pikku jakkaraa missä lepuuttaa väsyneitä jalkojaan. Näillä jaloilla on sentään tänään kävelty jo Poseidonin temppeliraunioilta Afroditen temppelille mosaiikkejä katsomaan, ja vieläpä ylämäkeä.

Nyt minulle riitti. Käännyn kannoillani ja kävelen kohti ulko-ovea. Joku kääntää päätään ja katsoo perääni. Jatkan kävelyäni ja kurkistelen sivupylväiden taakse. Ja on kuin onkin yksi risainen toimistotuoli erään pylvään takana. Ilmeisesti ollut jonkun työntekijän käytössä.

Raahaan vastaanhangoittelevan tuolin käytävälle. Sitten alan hinata sitä kohti seisovaa joukkoa. Rullat kirskahtelevat ja päät kääntyvät ihmettelevinä. En välitä. Nitkuttelen tuolin väkijoukon tuntumaan ja istun siihen. Jonkin ajan kuluttua tarjoan sitä kiertoon muille jalkavaivaisille.

Olen todella vihainen. En siedä tällaista ajattelemattomuutta. Matkan suunnittelija ei ole huomioinut kohdejoukkoaan vaan vetää sen nuoremmille tarkoitetun perussabluunan mukaan. En voi hyväksyä tällaista pakkomarkkinointia. Loppumatkan protestoin. En lähde mukaan kasvihuonekierrokselle, jään bussiin näpräämään kännykkääni.

Olenko vaikea ihminen? Miksi muut pystyvät tekemään tuon suunnitellun kierroksen, vaikka ovat minua vanhempia. Tiedän, että monilla heistä sattuu polviin, lonkkaan tai selkään. Kukaan ei protestoi.

Yhtäkkiä mieleeni tulee äitini vanhainkodissa. Hän raivoaa hoitajille. Hän ei voi sietää sitä, että hänen toiveitaan ei kuunnella vaan hänet pakotetaan toimimaan talon edellyttämällä tavalla. Hoitaja jää vahtimaan, että hän ottaa lääkkeensä juuri tietyllä hetkellä, vaikka äiti ottaisi ne itsekseen vähän myöhemmin. Hoitaja kiskoo hänet sängystä pesuhuoneeseen, vaikka hän haluaisi lähteä liikkeelle verkkaisemmin ja ottaa kaapista mukaansa oman aamutakkinsa. Hän on ärsyttävä hoidettava, monet hoitajista inhoavat häntä. Minäkin usein tuskastun häneen ja hänen hätäilyynsä. Hän ei jaksaisi odottaa vaan haluaisi tarpeensa noteerattavaksi heti. ”Mihin se äijä jäi?” hän huutaa käreällä äänellä, kun mieheni jää etsimään hänelle rullatuolia vanhainkodin niukoista varastoista. ”Mitä se oikein viivyttelee?” hän jatkaa. ”Kuinka kehtaat nimitellä häntä näin?” kysyn tiukasti. ”Hän yrittää palvella sinua, mutta sinä haukut ja nimittelet häntä”. ”Näin täälä puhutaan”, hän puolustautuu.

Viinitilan kellarissa näen itseni uudelleen. Olen kuten äitini. Minäkään en halua, että minun oletetaan alistuvan typeriin päätöksiin. Ettei minulla ole päätösvaltaa oman ajankäyttöni ja tekemisteni suhteen. ”Rauhoitu!” sanon itselleni. ”Itsehän tämän matkapäätöksen teit”. ”Mutta en tiennyt miten typerää ohjelmaa tähän oli kerätty” puolustan itseäni itselleni.

Loppumatkasta istun paikallani bussissa hiukan rauhoittuneempana. Kohta päästään hotellille. Ja tiedä: huomenna sama uudelleen!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.