Vanhoja naisia on nykyään paljon. Meitä syntyi paljon heti sotien jälkeen, eniten syyskuussa 1945, kuten synnyin minäkin. Me kansoitamme kaikki paikat.

Olen kiinnittänyt huomiota heihin, itseni kaltaisiin, esimerkiksi liikuntaryhmissä. Mikään, mikä muuttuu, ei ole yhtä hyvää kuin se menetetty aikaisempi. Kun vesijumpan ohjaaja vaihtuu, häntä katsotaan pitkään. Miksi se ei pidä nimenhuutoa? Se entinen piti aina heti alkuun. Miksei sen ääni kuulu? Me luomme toisiimme katseita. Kun ohjaaja kysyy jotain, jarrutellaan, vastataan niukasti ja supistaan käsi suun edessä naapurille. Omaa totuttua allaspaikkaa lähestytään raivaajan ottein: vaikka olisi kuinka ahdasta, sanotaan mutisten ”tää oli kyllä se mun paikka” ja tungetaan huitoen toisten väliin. Kun allasjumpan vuoro vaihtuu, altaaseen tulijoita katsotaan murhaavasti: ”ne tulee taas meidän vuorolla, vaikka on sanottu että pitää odottaa…”,  huolimatta siitä, että altaassa on runsaasti tilaa ja näin toimien joudutetaan kaikkien aikataulua.

Kerrostaloissa kyttäämme verhojen raosta naapureita. ”Tuus kattoon, taas se vie roskiin tuommosia kauheen isoja muovipurkkeja!”. ”Sehän on kiellettyä! Pitäisköhän ilmottaa isännöitsijälle?” Me teemme ennakkovaraukset kaikkiin mahdollisiin vuoroperiaatteella toimiviin systeemeihin : ” Mää olin kyllä tän jo varannut”, me sanomme voitonriemua äänessämme tarratessamme kiinni himoittuun omaisuuteen.

Missä ovat ne kiltit tytöt, joista niin paljon puhutaan? Se kiltteyden syndrooma? Mihin se on hävinnyt ja milloin muutos tapahtui?

Uskon, että prosessi kiltistä tytöstä äkäiseksi akaksi alkaa kehittyä pikkuhiljaa ja huomaamatta. Kiltit tytöt eivät kauan sitten nuoruudessaan uskaltaneet käyttää ääntä vaatiakseen itselleen haluamaansa, vaan olivat tottuneet luovuttamaan oikeutensa muille. Kiltin sisällä asuu kuitenkin kapina ja katkeruus, joka pysyy piilossa, kunnes se vanhana nousee esiin voimalla: ”Minullekin kuuluu!”. ”Miksi tuo saa ja minä en?”. Yksin ei kuitenkaan uskalleta esittää kritiikkiä, vaan etsitään samanmielisten porukka. Aluksi haistellaan ilmaa, mikä mahtaakaan olla vallassa oleva yleinen mielipide. Sen löydyttyä  liitytään linjaan, jotta saadaan oikeus kuulua ”meihin”. Se tuntuu turvalliselta: minut hyväksytään ja minä saan liittyä samalla tavalla ajattelevien joukkoon. Ne jotka porukassa ajattelevat toisin (niitäkin on), tietävät riskin, he ottavat vaikenijoitten roolin. Jos kuitenkin joku rohkea uskaltaa kajauttaa eriävän mielipiteen vallitsevaan ajatteluun ja osoittaa siten auktoriteettia, osa laumasta kääntääkin kelkkansa ja liittyy häneen, jolloin syntyy uusi ”me”. Ja siitä alkaa kiihtyvä köydenveto, josta joukot ”me” ja ”nuo” entisestään kiinteytyvät.

1940 – luvulla iskostettu kiltteys ei ilmeisesti istu meissä jälkiä jättämättä. Vielä vanhanakaan ei uskalleta vaatia omissa nimissä tai tunnustaa rehellisesti omaa tarvetta. On helpompi vedota annettuihin sääntöihin tai valita puolensa ja liittyä ”meihin” ”noita” vastaan: ”Meiltä ei viedä!”, ”me olemme sitä mieltä…”, ”noin ei saa tehdä, koska se on kielletty!”.

Onko vanha äkäinen akka paha ja itsekäs? Ei, hän pyrkii lopultakin kuittaamaan sen, mitä vaille on jäänyt ja mitä on tietämättään kaivannut koko elämänsä ajan. Hän toteuttaa oikeutettua haluaan ottaa myös itselleen. Kuitenkin mieluiten muitten suojissa.

 

Kommentit (2)

ÄNÄ

Kuulostaa tutulta, olin aina myös kiltti tyttö, 8 nuoremman sisaruksen isosisko,aina puti jaksaa! Nyt en enää tahdo jaksaa mutta silti en aina uskalla pitää puoliani! Synnyin 1946!

eijamarjatta
Liittynyt31.8.2015

Niinpä! Kun ei ole tottunut pitämään puoliaan, se on vanhempanakin vaikeaa. Tekee mieli hakea samanhenkisiä liittolaisia. Jos on kasvanut isossa sisrausparvessa, on ehkä tottunut "tappelemaan", mutta ainoat lapset eivät ole sitä päässeet oppimaan. Olen huomannut vanhemmiten, että kunnon suuttumus auttaa sanomaan mielipiteensä. Silloin se kyllä saattaa tulla ulos turhan jyrkässä muodossa.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi, psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti sekä 90 vuotiaan äidin tytär.