Rakastan aikaisia aamuja, kun muu maailma vielä nukkuu. 
Aamuissa oleva hämäryys alkaa muuttua pimeydeksi vuoden kulkiessa kohti loppuaan.

 

Elämässä päivämääriä, jotka jäävät mieleen ikuisesti. On vain aika ennen sitä ja sen jälkeen. 

Päivä, jolloin lähdetään matkalle, jonka määränpää ei ole tiedossa. 

Matkalle, jolle ei osaa pakata oikein. 
Matkalle, jolla olemassaolon merkitys katoaa. 
Matkalle, jonka matkakumppania ei saa valita itse. 
Minulla on matkakumppani, mielenterveyttä koskeva diagnoosi.

Tämä matka on aloitettu tasan kymmenen vuotta sitten.

Olen itkenyt psykiatrian akuuttivastaanoton pöydän ääressä kyynelistä lammikon lattialle osaamatta kertoa mikä on hätänä. Hoidoksi tarjottiin mehua ja bussilippu kotiin. Menin kotiin kävellen. 

Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat olleet joko opetukseksi tai siunaukseksi. Muutama on täyttänyt molemmat kriteerit. 

Olen kokenut  vahvoja tunteita, joita en ole osannut nimetä. 

Olen lakannut uskomasta ihmeisiin ja uskonut niihin. 

Tiedän, mitä on olla todella yksin. 

Olen opetellut luopumaan asioista joista olen pitänyt kiinni viimeiseen asti. Asioita, jotka eivät enää tässä hetkessä ole mahdollisia. Se on ollut tuskallista.  Tätä varten muistot ovat olemassa.

Tiedän mitä on tyhjyys, jonka pitäisi olla alku, uusi ja merkityksellinen, mutta se ei ole. Sekin on tuskallista. 

Toiset päivät ovat pitempiä kuin toiset. 

Riittää, että yksi ihminen kohtaa sinut ihmisenä, joka olet. Tunnet tulleesi kuulluksi, nähdyksi ja tiedät olevasi olemassa.

Se on hetki, joka jää muistoihin, kantaa sinua läpi vaikeidenkin aikojen. Sen hetken muistoissa tuntee syvää kiitollisuutta. 

Olen kaatunut ja jäänyt maahan makaamaan. Primitiivinen eloonjäämisvietti on saanut jatkamaan matkaa, vaikka seuraava kompastuminen on muutaman askeleen päässä. 

En ole voittaja, olen selviytyjä vain tähän päivään asti, huomisesta ei tiedä. 

Matkani on edelleen kesken saman matkakumppanin kanssa. 

 

Tässä hetkessä, tässä aamussa kaikki on hyvin.

Kahvi on kuumaa, tunnen mielenrauhaa ja kiitollisuutta uudesta päivästä.

Uskon olevani riittävän vahva ottamaan tämän päivän sellaisena kuin se tulee. 

Kaikella on aikansa. On ollut aika toipumiselle, hiljaisuudelle, tyhjyydelle.

Se on mahdollisuus oppia tuntemaan itsensä paremmin, muuttumaan ja kasvamaan ihmisenä. 

On olemassa asioita, joita haluan vielä tehdä, nähdä, tuntea, kokea. Pieniä unelmia, mutta minulle merkityksellisiä. 

Nyt on aika kirjoittaa. 

Tämä blogi on yksi toteutuneista unelmista, olemassa olevana, luettavana, toivottavasti myös ajatuksia herättävänä. 

Olet lämpimästi tervetullut 

-MariaVerna-

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoituksia kohtaamisista, elämästä, tunteista ja siitä minne olen matkalla. 

Taustalla pian vuosisadan puolivälin tavoittava nainen, joka katosi omalta itseltään. 

Olet lämpimästi tervetullut lukemaan tekstejäni.

maria.verna.0791@gmail.com 

 

 

 

Hae blogista