Käyn aamuisin kävelemässä 30-45 minuuttia.

Siitä alkaa tulla saavutettu rutiini kahdeksan kuukauden harjoittelun jälkeen.

Alku oli tahmea. Mieli taistelee muutosta vastaan, oli tarkoitus kuinka hyvä tahansa, kun toteutus ei houkuttele. 

Opin lahjomaan itseäni äänikirjalla.  Voidaanko tässä tilanteessa puhua hyvästä itsetuntemuksesta? 

Tänään ei ollut kirja, vaan ajatukset mukana. Mietin mitä kirjoittaisin itsestäni, että tutustuisitte minuun, ihmiseen blogin takana. 

Millainen persoona olen?

Nykyään olen suhteellisen vakava, jopa varautunut, hymyilen harvoin. 


En pidä itseäni erityisen positiivisena tai negatiivisena ihmisenä, olen realisti. 


Minun pitänyt opetella suremaan asioita, joita olen menettänyt. 
On täytynyt oivaltaaa, että itkeminen on yksi osoitus vahvuudesta. Kohdata omat tunteensa. 
Kun itken, ne ovat hallitsemattomia krokotiilin kyyneleitä. Tavallinen nessu on hukutettu hyvin nopeasti. 


Se että olen seurassasi hiljaa ei tarkoita että olen omissa ajatuksissani, keskityn kuuntelemiseen. 


Haluan katsoa ihmistä silmiin,  haen katsekontaktin joskus jopa julkeasti. 


Pidän ihmisten tarinoista, jotka kumpuavat oikeasta elämästä. 

Mistä kaikki alkoi, miten nyt ollaan tässä ja mitä välillä tapahtui. 

Haluan tietää mikä on seurausta jostakin ja voiko asiaa mahdollisesti korjata?

Tänään tiedän, et kaikkea voi korjata. 

Sen oivaltaminen on ollut vaikea hyväksyä. 

 

Yksi asia kerrallaan, kiitos

Pidän siitä, et voin tehdä yhden asian kerrallaan. 

Multitatskaus ei saa minussa aikaan tunnetta omasta tehokkuudesta, tuo emotionaalista tyydytyksen tunnetta tai pidä yllä alkukantaista selviämisen viettiä. 
Se saa minut hyppimään seinille, ahdistumaan, lamaantumaan ja loppujen lopuksi kaikki jää tekemättä. 

 

Muutokseni tapahtuvat hitaasti

Toipuminen on ollut hidasta, ulkopuolisen tahon mielestä joskus jopa toivotonta. 

Innostun uusista asioista maltilla. Ihailen ihmisiä, jotka syttyvät asioista hetkessä tietäen, että ovat kohdanneet sen oikean "tää on mun juttu". 


Tämä blogikin rakentuu hitaasti.

Instagram ja facebook tulevat mukaan kuvioon syyskuun aikana. Sähköpostinikin taitaa olla vielä näkymättä täällä. 

Profiilikuva  edustaa maisemaa, sen tulee korvaamaan ihminen. 

 

Kuvan maisema on minulle tärkeä.

Voin vieläkin palauttaa mieleen oman tunnetilani kuvan ottamishetkellä.

Maisema ja tunteet olivat samankaltaiset.

Olin äärimmäisen ahdistunut, epätoivoinen, valmis luovuttamaan, heittämään pyyhkeen kehään.

Olin matkalla kotiin psykiatrian poliklinikan vastaanotolta ja ajattelin, että tämän lähemmäs he****iä ei voi päästä. 

Lupasin itselleni, et selviän vielä 100 päivää.

Haluan nähdä miltä maailma näyttää silloin. Kuvan ottamisesta on aika tarkalleen vuosi.

Muutama sata päivää on mennyt ja värit ovat osittain palautuneet. 
Siitä todisteena kuva tältä aamulta. 

 

Mistä kumpusi se pieni toivo, että ehkä kaikki ei ole vielä menetetty? 
Tapasin oman hoitajani silloin toista kertaa.

Hänestä välittyi vilpitön halu auttaa, kuunnella ja olla vierellä kulkemassa sitä sielua raastavaa matkaa, jonka romahduksesta toipuminen edellyttää.

Tunsin hänen luottavan minuun ja minun oli opeteltava luottamaan häneen.

Vaistosin, että hän on riittävä vahva tekemään sitä työtä, jonka hän oli valinnut.

Hän oli kaiken sen arvoinen.

Hoitosuhde on päättynyt huhtikuussa.

Kaipaan meidän tapaamisia, ennen kaikkea sitä levollista, kiireetöntä kohtaamista, jossa molemmat olimme läsnä. 

Ajattelin juuri eilen, että muistan häntä jollain tavalla syksyn aikana.

Hänellä on oikeus tietää, että on auttanut itsensä kadottaneen ihmisen löytämään takaisin oikeaan osoitteeseen. 

 

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin, toivottavasti pysytte kyydissä. 

Alkuperäinen ajatus lähti elämään tekstissä. 

Leppoisaa sunnuntaita, ole kiltti itsellesi. 

-MariaVerna-

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoituksia kohtaamisista, elämästä, tunteista ja siitä minne olen matkalla. 

Taustalla pian vuosisadan puolivälin tavoittava nainen, joka katosi omalta itseltään. 

Olet lämpimästi tervetullut lukemaan tekstejäni.

maria.verna.0791@gmail.com 

 

 

 

Hae blogista