Olin tosi innoissani tästä blogista, kun sen loppuvuodesta aloitin. Sitten muutaman postauksen jälkeen en yhtäkkiä keksinytkään enää sanottavaa, tuntui ettei mikään ole tarpeeksi tärkeää tai mielenkiintoista kirjoitettavaksi tänne. Lapseni päätti valvoa puolet öistä ja teki äidistään kävelevän zombin, ja puolisoni kanssa päätimme muuttaa tulevana kesänä takaisin länteen, sinne mistä hän on kotoisin ja mistä meidän tarinamme alkoi. Tämä kaikki vei mennessään ja blogi oli ehkä viimeinen asia, jota alkuvuodesta mietin lainkaan. Sitten valitin ystävälleni blokkia tuottaa tekstiä ja hän totesi, että joskus pitää vain kirjoittaa, eikä odotella inspiraatiota. Niinpä vain tulin tänne ja päätin väkisin elvyttää tämän pienen blogin raadon henkiin. 

Lähdemme takaisin kotimaisemiin puolisoni työn vuoksi. Lähdemme myös metsästämään parempaa elämänlaatua ja hakemaan sellaista onnellisuutta, jonka olemme pääkaupunkiseudun ruuhkiin hukanneet. Olen pääasiassa innoissani ja hetkittäin kauhistunut. Minun roolini on olla lapsemme kanssa kotona. Se on tärkeää ja suurimmaksi osaksi parasta, mutta minulle täysin uusi suunta. Olen aina, siis _aina_ määritellyt itseni työni kautta. Minulla on ollut työ mitä teen, titteli kertomassa työnkuvastani, työyhteisö jonka kanssa jaan arjen, tehtäviä suoritettavana. Erään muutamia kuukausia kestäneen työttömyyspätkän aikana masennuin totaalisesti ja luulin syrjäytyväni, kun en ollut kiinni työn sykkeessä. Oikeasti. Olinhan kuitenkin 28-vuotias koulutettu ja sosiaalisesti rikas ihminen Suomen pääkaupungissa, joten kyllähän se syrjäytymisen riski oli todellinen. 

En toki jää kotiäidiksi ikuisesti (vaikka olen jo kyllä tähän ikään mennessä oppinut, ettei ihan oikeasti koskaan pidä sanoa ei koskaan), en vain tiedä mitä siellä vastassa sitten odottaa. Ei minun oma työni ainakaan. Tämä on se hyppy, joka pitää vain uskaltaa tehdä. Vetää henkeä syvään, luottaa elämään ja hypätä. Humpsis. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kolmekymppinen Naenen. Juuret syvällä Savossa, koti pohjanmaan rannikolla. Rakastaa lakuja ja ihmisten tarinoita. Ottaa kahvinsa maidolla ja huumorinsa mustana. Elämää rikastuttaa yksivuotias rakkauden hedelmä ja onnellinen, mutta kulttuurieroihin jatkuvasti törmäävä avioliitto pohjalaisen kanssa. 

Blogi on yhden naisen lokikirja elämästä. Havaintoja, arjen komiikkaa ja poukkoilevaa draamankaarta. Ehkä.