Mulle on aina maistunut aamiainen. Mitä enemmän syötävää, sitä parempi. Ja paljon kahvia. Nyt olen ollut sairaana muutaman kuukauden ja huomannut, että yhä harvemmin saan aamuisin syödyksi mitään. Aina keitän kahvia ja otan sen kupillisen odottaen suurta nautintoa. Ei maistukaan. Mitä hemmettiä?

Puurot sentään vielä maistuu aamuisin. Nyt on menossa raparperivispipuurokausi. Mutta kaipaan ihania avocadoleipiä, tummaa, juuri paahdettua kahvia, kananmunia, paljon vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Miksi ne ei nyt maistu?

Mulla oli vatsahaava muutaman viikon. Sen pitäisi olla jo parantunut. Jäikö pelko syömisestä, koska se sattui ihan vietävästi silloin, kun vatsahaava oli akuutti Vai syönkö liian myöhään illalla? No en enää. Mulla on itse asiassa hirveä nälkä aamuisin. Mutta ruuan ajatteleminenkin tuo hirveän pahanolon tunteen. Kahvi varsinkin. Joo, enkä siis ole raskaana!

Tulkoon nyt sanotuksi, että mulle aamu on siis klo viisi. Herään jo neljän jälkeen. On aina ollut  hyvä aloittaa päivä rauhallisella aamiaisella. Kesällä omalla parvekkeella. Nyt sitä on jotenkin ihan hukassa aamuisin. Iso osa rutiineja on jäänyt. Aamunälkä, tule takaisin. Pian. Ei riitä, että mulla on järkyttävä nälkä lounasaikaan, mä haluun syödä aamulla, heti kun olen saanut silmäni auki. Jos ainakin sen kahvikupillisen?

Ihania aamiaisia odotellen!

 

Kommentit (1)

Seuraa 

Mietteitä ruuasta, hyvinvoinnista, elämästä, ihmisistä.

Teemat