Olin lapsi, jolla oli aina korvat kipeänä. Kun tulehdus iski, korvaa särki niin, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Muistan, miten äiti valvoi sängyn vieressä ja piti sukkaan sujautettua lämmintä vesipulloa korvallani. Lämpö puudutti kipua ja helpotti oloa.

Vai oliko helpotuksen tunteen takana äidin maaginen kosketus? Pelkkää plaseboa kaikki? Ehkä.

Monet taudit ehdin lapsena sairastaa ja monet kivut äiti lievittää. Korvatulehdukset ja nuhakuumeet, hammassäryt ja vatsataudit. Äiti huolehti ja hoivasi, puhalsi haavaan ja lohdutti. Silloinkin, kun törmäsin patteriin, polvi aukesi ja oli lähdettävä lääkäriin.

Nyt syksyllä yli 40 vuotta myöhemmin istun lääkärikeskuksen odotushuoneessa. Valkotakkinen avaa oven ja kutsuu sisään. Kardiologi pyörittää anturaa rinnan vasemmalla puolella, ja ultraäänikuva piirtyy ruudulle. Katson ja kuuntelen, miten sydän lyö. Bum, bum, bum.Se on äidin sydän. Roolit ovat vaihtuneet.

Kuuntelen tarkkaan mutta vielä tarkemmin katson sydäntä, joka on ollut läsnä mutta näkymättömissä kaikki nämä vuodet. Sydän, joka on ollut huolta täynnä nuoruuteni irtioton vaiheet, joka on surrut, kun minun sydämeni on surrut ja joka on iloinnut, kun minun sydämeni on iloinnut. Ja vasta nyt sen näen, ensimmäisen kerran elämässäni. Vielä se jaksaa sykkiä vaikka jo vähän väsyneempänä. Nyt on minun vuoroni olla tässä äidin vieressä niin kuin äiti 70-luvulla minun kerrossänkyni laidalla.En tiedä, onko minusta apua, mutta näin sen kuuluu mennä. Juuri näin.

Teksti on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 20/2015.

Kommentit (3)

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.