Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

Odota yhdeksän pitkää kuukautta. Odota malttamattomasti.

Herää öisin. Tunne potkut ja kuule sydänäänet. Mieti, onko sillä isänsä silmät ja äitinsä nenä.

Kuule parkaisu, ota rinnalle, silitä pehmeää poskea. Tunne, miten niin pieni nyrkki voi puristaa sormeasi niin kovaa.

Kanna sylissä ja selässä ja lantiolla, lohduta ja peittele päiväunille. Iloitse, kun hän kääntyy selältä vatsalleen ja hihku, kun hän lähtee kävelemään. Pakahdu onnesta, kun saat leikkiä piilosta ja narrata, ettet näe häntä, vaikka pienet varpaat pilkistävät verhon takaa.

Kuulustele kokeisiin, taputa olalle, lähetä iso rinkka selässä partioleirille. Anna vuosien kulua ja pese pyykkiä, pese pyykkiä aina vaan.

Ole sinnikäs. Kysy illasta toiseen, onko hampaat pesty ja läksyt tehty ja huuda aina välillä, että nyt kone kiinni. Riitele ja sovi, ole huolesta hermona. Huokaise, kun ulko-ovi yöllä käy. Nukahda sitten.

Herää yhtenä päivänä siihen, että eteisessä lojuu koon 46 kengät. Tajua, että hän on jo päätä pidempi ja tietää, mitä ovat polynomifunktio, logaritmi ja tangentti.

Seiso yhtenä helmikuun iltana koulun täpötäydessä juhlasalissa ja havahdu siihen, kun lapsesi frakissa ja lakerikengissä kävelee kohti, kumartaa ja sanoo:

Saanko luvan, äiti?

Pyörähdä lattialla ja ole onnellinen.

Rakasta, rakasta ja rakasta, aina vaan enemmän.

Kommentit (20)

Vierailija
1/20 | 

Sydän sykkyrällä minäkin katselin poikaani shaketissaan, vievän daamiaan taidolla, jota voin vain ihastella. Syvään hän kumarsi edessäni ja pyysi tanssiin minutkin.
Pakahtua onnesta ja vuodattaa myöhemmin kyyneleitä kuvia katsellen. Rakastan <3

Neljän tytön äiti
3/20 | 

Tyttären kanssa se menee hyvin samalla tapaa..vain frakki ja tanssiinkutsu puuttuu.. ;)

Vierailija
4/20 | 

Olipa hyvin kirjoitettu! Olen vasta vaiheessa kuulustele kokeisiin, pese pyykkiä, riitele ja sovi, mutta liikutti myös minua :)

Hely

Minna,kirjoititpa todella kauniisti!Mikä kyky Sinulla onkaan pukea sanoiksi tapahtumat ja tunteet.Itkuhan siinä minullakin tuli.

meve
5/20 | 

Niin totta. Itku tuli. Kohta on rakkaan poikani YO-juhla ♡ Kiitos Minna osuvista ja koskettavista kirjoituksista.yksi

Vierailija
7/20 | 

Kiitos Minna tästä todella koskettavasta tarinasta! Miten osaatkin pukea äitien tunteet sanoiksi noin kauniisti ja todesti!
-Susanna

Tuikku- mummi
8/20 | 

Minna Ihanan koskettavasti kirjoitettu! Kyllä aika rientää, muistan hyvin sen pienen kiharaisen pellavapään ?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun tytär oli vielä pieni, luimme usein yhdessä Peppiä.

Vuodet vierivät ja Peppi teki vähitellen tilaa Petshopeille, Bratzeille, Justin Bieberille ja Adelelle.

Mikä ihana pienen tytön maailma, ajattelin minä, kun olohuoneessamme kuului iltaisin Someone like you ja ennen nukkumaanmenoa sain kuulla tarinoita lahjakkaasta ja nauravaisesta maailmantähdestä.

Juuri sellainen, kevyt kuin hattara, pienen tytön maailma pitääkin olla, vailla elämän huolia ja murheita.

Kunnes muutama vuosi sitten tyttären maailma järkkyi. Niin kuin monen lapsen. Eräässä perheessä oli tapahtunut jotain, mitä yksikään lapsi eikä aikuinen voinut käsittää. Tapaus Eerika.

Kun yksityiskohdat alkoivat vyöryä julkisuuteen, istuin työpöydän ääressä. Yhtäkkiä  tuli valtava ikävä omaa lasta. Halu olla kotona, kun tämä tulee koulusta, istua sohvalle, ottaa lapsi syliin ja rutistaa.

Niin kuin on tehnyt mieli joka kerta, kun maailma on näyttänyt totaalisen pahuutensa. Eli aika usein viime aikoina, viimeksi nyt lauantaina.

Jokaisen perhesurman, kouluampumisen, lentokoneen alasampumisen ja terroriteon jälkeen on tehnyt mieli sulkea tv, riuhtoa nettipiuhat seinästä, hävittää kännykät ja piiloutua lapsen kanssa koko pahalta maailmalta. Iäksi.

Mutta eihän se niin mene. Lapsi ei saa rauhaa, ennen kuin vanhempi selittää. On löydettävä lohdutuksen sanat. Mutta millaiset? Kuinka paljon pahuutta voi lapselle avata ja hänen maailmaansa noin vain kipata? Voisiko joku kertoa? Missä ovat ne kuuluisat lapsen ikätason mukaiset sanat, joita kasvatusoppaat vanhemmilta aina peräävät? En ole niitä koskaan löytänyt.

Tuskaisimpina vanhemmuuden hetkinä lohtua tuo aina Peppi, minun ja tyttären suosikkisatuhahmo ja hänen kirkkain ja hienoin ajatuksensa.

Oivalsihan jo Peppi, maailman vahvin tyttö sen, minkä jokaisen aikuisen tulisi oivaltaa.

Sen että vastuu velvoittaa eli Pepin sanoin:

Kun on valtavan vahva, pitää olla myös valtavan kiltti.

 

Kommentit (0)

Jennifer Lopez, olen miettinyt sinua viime aikoina paljon. Olet laulaja, näyttelijä, tanssija, tuottaja ja muoti-ikoni. Sinut on valittu maailman kauneimmaksi naiseksi ja sinulla on oma tähti Hollywoodin Walk of Famella. Kaiken tämän tiedän, sillä olen luntannut Wikipediasta.

Täytit kesällä 46 vuotta. Mistä tiedän? Tytär kertoi ja viattomasti ihmetteli: Ei ikinä uskoisi, kun sinuun vertaa.

Tiedän, olen jo kypsän naisen iässä ja näytän siltä. Sibelius-ryppy otsassa on vuosi vuodelta uurtunut, silmäluomi siirtyy sinne, minne luomivärisuti sen vie ja aamuisin taputtelen jo tottuneesti pussit silmien alta.

Teinin vinkkelistä viisikymppinen on jo vanhus, sitä vanhempi armottomasti ikäloppu, jollei sitten satu olemaan Jennifer Lopez.

Oman teinin silmissä sitä tuntee olevansa aika usein liian vanha. Tanssimaan, laulamaan autossa, avaamaan suunsa vanhempainillassa tai kyselemään mitään lapsen kavereilta. Erityisen vanha äiti on etsimään uutta kumppania eron jälkeen. Kun viisikymppinen eronnut ystäväni uskaltautui deittipalstalle, teini-ikäinen tytär oli haljeta häpeästä. Sinä ikäloppu, en kestä, niin noloa, hän huusi, vaikka äidilleen uutta kumppania toivoikin, kun isälläkin oli.

Yhtenä sunnuntaiaamuna syyskuussa teini yllättää.

Mä voisin meikata sut, tytär sanoo.

Istahdan sohvalle ja suljen silmäni. Tytär sutii ja taputtaa, tupsuttaa ja hieroo. Sivelee ja rajaa, korostaa ja peittää.

Näytätpä freesiltä, jotenkin erilaiselta, sanoo ystävä, kun lähdemme illalla kävelylenkille.

Voi Jennifer, kyllä täälläkin kovasti yritetään.

Mutta alahan varautua, muutaman vuoden päästä sinullakin on teini-ikäinen tytär. Ja sieltä voi tulla ihan mitä vain. Vaikkapa kielto laulaa ja tanssia, kun se on niin kertakaikkisen noloa.

Onnea vaan!

Teksti on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 19/2015.

Kommentit (0)

Viime jouluna tuttavan teini-ikäisellä tyttärellä oli kaksi lahjatoivetta: ettei tulisi ebola Suomeen ja että saisi Michael Korsin laukun. Mitäpä siihen lisäämään.

Kun tarkemmin miettii, niin ehkä nuo toiveet kiteyttävät nuorten tyttöjen maailmasta aika tavalla. On niin paljon, mitä pelätä ja on niin paljon, mitä haluta. Juuri tässä ajassa.

Voi haluta Victoria’s Secretin Sensual Blushin. Voi haluta Hollisterin hupparin, Fjällravenin repun ja Conversen lenkkarit. Voi haluta Oreo-keksejä ja Baby lipsejä ja Essie-kynsilakkoja. Voi haluta joka toinen päivä kaakaon Starbucksista ja tämän tästä
uusimman iPhonen. Voi haluta niin paljon ja koko ajan, ettei vanhempi tahdo enää perässä pysyä eivätkä kukkaronnyörit joustaa.

Miten toppuutella lapsen jatkuvaa uuden haluamista niin, ettei vanhemmuus ole pelkkää jatkuvaa kinastelua ja kieltämistä. Uusi vanhemmuuden taito, sanon minä.

Muistan minäkin sitä ja tätä halunneeni. Untuvatoppatakin ja MicMacin farkut, uuden kakkumaskaran ja Boney M:n kasetin. Ostettavaa vain oli 70-luvulla vähemmän. Riitti kun sai täydennystä vaatevarastoonsa kerran vuodessa. Kolmen tyttären perheessä ei olisi tullut mieleenkään, että olisi edes voinut kinuta enempää.

Pelkoja oli silloinkin. Vieläkin minua lohduttaa se hetki, jolloin tajusin, että voisin sotatantereelta ehkä selvitäkin. Makaisin vain maassa ja esittäisin kuollutta.

Tämä aika vasta nuoria pelottaakin. Eikä ihme, sillä sen verran hullu ja hallitsematon maailma juuri nyt on tautiepidemioineen, lentokoneiden alasampumisineen ja sodanuhkineen. Ja niiden pelkojen murehtimiseen voi lapsi jäädä koukkuun yhtä lailla kuin jatkuvaan uuden haluamiseen.

Ilman pelkojakin riittäisi puuhaa. Pitäisi käydä koulua ja kasvaa, pärjätä ja jaksaa, olla kaunis ja suosittu, varmistaa opiskelupaikka ajoissa ja kasvaa siinä sivussa ihmiseksi.

Tämän jälkeen tekisi mieli sanoa: Luojan kiitos on edes se Michael Kors.

 

Teksti on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 18/2015.

Kommentit (0)

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.