Vielä jokunen vuosi sitten lapsillani oli kaksi isomummoa. Toinen asui lähellä, toinen tuhansien kilometrien päässä.

Toinen oli alun perin tyttö Pohjois-Karjalasta, toinen tyttö New Yorkin Brooklynista.

Tuskin he arvasivat nuorina naisina 1930-luvulla, mitä elämä vielä toisi mukanaan. Ei ainakaan Brooklynin tyttö sitä, että vielä joskus hänellä olisi Atlantin toisella puolella kaksi pientä lapsenlapsenlasta, joita hän hauskuuttaisi lausumalla suomea uksi, gaksi, golme.

Vasta nyt, kun toinen lasteni isomummoista on jo poissa, olen ymmärtänyt, että heillä oli muutakin yhteistä.

Molemmat kokivat sodan. Toinen hoiti Pearl Harborissa haavoittuneita Havaijilla. Toinen sairaita kunnalliskodissa Keski-Suomessa, kun sisarhentovalkoisista oli sotavuosina pulaa. Molemmat saivat rintamalta takaisin kotiin miehen, johon sota oli jättänyt jälkensä.

Mutta niin nämä naiset vain selvisivät, huumorin voimin, ennen kaikkea. Kun tyttö Pohjois-Karjalasta täytti 80, hyppäsi hän vielä ketterästi kirkkoherran syliin ja lausui:

”On se niin sommoo kun saa halata toisen ommoo.”

Brooklynin tyttö on nyt 92 ja asuu Floridassa. Sieltä hän soittaa, skypettää, lähettää kortteja ja kirjeitä, jouluisin myös paketin. Jo vuosia jokaisen viestinsä lapsenlapsenlapsilleen hän on päättänyt allekirjoitukseen: Greatgrandma, still 29.

Vuosi vuodelta 29 piirtyy paperille entistä hauraammin, mutta pilke silmäkulmassa on ja pysyy.

Teksti on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerossa 23/2015.

Kommentit (0)

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.