Saamme lukea luokkansa priimuksista ja kuuden ällän ylioppilaista, jotka menevät heittämällä sisään yliopistoihin tuhansien hakijoiden joukosta. Ymmärtäähän sen. Kyllä vanhemman pitää saada olla ylpeä lapsistaan.

Mutta missä ovat toukokuun viimeisenä viikonloppuna kaikki muut äidit, jään miettimään?

Missä on äiti, jonka tyttö viiltelee? Missä on äiti, jonka viisivuotias ei sano sanaakaan? Missä on äiti, jonka lapsi on yrittänyt itsemurhaa ja joka elää jäytävän pelon kanssa joka ikinen­ päivä?

Eivät he ole ainakaan Facebookissa.

Kuplista on puhuttu vaalien jälkeen. Vanhemmuudessa on omansa. Siinä kuplassa on helposti vain täydellisiä lapsia ja täydellisiä vanhempia. Sosiaalisessa mediassa me ruokimme tuota kuplaa. Sitten ihmetellään, miksi vanhemmat eivät osaa pyytää apua vaikeuksia kohdatessaan. Täydellisten äitien puoleenko siinä kääntyisi, kun on heikoimmillaan?

Täydellisyyskuplassa kaikki voivat huonosti. Vanhemmat, jotka altistuvat ajattelemaan, että lapsi voisi aina olla jotain enemmän, matikkanero tai lapsirotissööri, kuuden ällän ylioppilas tai tuleva NHL-tähti. Helppoa ei ole varmasti lapsillakaan, kun selän takana hönkii suorittajavanhempi, jolle ei tahdo mikään riittää. Ei ainakaan se seiskan lapsi.

Olisiko jo aika puhkaista täydellisyyden kupla? Mutta miten se tehdään? Helpommin sanottu kuin tehty.

Huomasin sen taas, kun lukiolaiseni sai koeviikon päätökseen. Ei riittänyt, että olisin saanut tietää, minkä numeron lapseni sai. Samaan hengenvetoon piti kysyä, paljonko kaverit saivat.

Aina sä vertaat, tuhahti lapsi.

Ehkä on aloitettava peiliin katsomalla? Ja ensimmäiseksi lopetettava vertailu, nyt ja heti!

 

Kommentit (8)

Silti akateemisen koulutuksen ...

Ihan hyvä tiedostaa, jos noin ajattelee, mutta omalta osaltani voin paljastaa, että kaikki kuuden laudaturin ylioppilaiden vanhemmat eivät ole ylpeitä lapsestaan. Minun vanhempani lyttäsi saavutukseni täydellisesti ja korosti, että sillä ei ole hänelle mitään merkitystä. Ei sekään kivaa ollut.

kerran särkynyt

Kiitos, täyttä asiaa! Minulla on ilo olla älykkään, mutta kououkiusaamisesta toipuvan "seiskan oppilan" äiti. Meillä kävi tuuri, koska perhe teki monin tavoin henkisen konkurssin ja oli pakko ymmärtää pyytää apua. On ollut suuri ahaa-elämys nähdä, miten lapsi voi nousta masennuksesta ja herätä murrosiän kynnyksellä vastuulliseksi koululaiseksi. Aikuiselta vaatii ymmärrystä sekin, että seiskan tasolle nouseminen on erävoitto. Jospa vain kuitenkin elämä kantaa ja lapsi löytää paikkansa maailmasta. Numeroilla ei ole oikeasti merkitystä, vaan suunnan löytämisellä.

Vierailija

Ihanasti kirjoitit! Olen myös onnellinen ja ylpeä lapseni seiskoista, sillä ne ovat ssaavutuksia hänelle. Elämässä voi olla monia vivahteita :)

sirita

Itse olin 7-saava koululainen.Koulu ei oikeen kiinnostanut.Nyt olen jo eläkkeellä.Elämässä on hienoja hetkijä.Ammattikoulut kiinnosti.Myymälässä toimin päällikkönä,aluksi iltavastaaja.taas uudet koulut,Sairaalassa hoitajana.Sen lisäksi sain ihanan perheen,lapsia 4.Ei koulutodistus elämää määrittänyt.

Geldaf

Kyllä minun ystäväni juhlistavat Facebookissa myös läheistensä pieniä onnistumisia! :) Eivät vain täydellisyyttä.
Mutta lapsia on myös suojeltava verkossa! Itse annan heidän luoda itse some-näkyvyytensä, enkä kommentoi julkisesti juurikaan heidän asioitaan. Varsinkaan seiskoja tai kiusaamisia. 

Mummu

Mielestäni myös kouluilla on vastuunsa. Mikä on eriarvoistavampi paikka kuin koulu? Tarkoitan meidän peruskoulua. Mistä asioista opettajat ovat ylpeitä? Ja ainoastaan mistä? Aivan samalla tavalla kuin perheetkin, menestyjistä! Kilpailuyhteiskunta toimii näin. Tulevaisuus tuottaa entistä enemmän putoajia, tämä vene ei helpolla käänny. Olen surullinen.

Tigerlily

Itse en ole ollut koskaan akateemisesti menestynyt koulussa ja ihan vaan keskiverto 7 muksu. Mutta jo pienestä kiinnostuin piirtämisestä ja käsitöistä ja kaikesta, mitä käsillä voi aikaan saada ja sillä tiellä edelleen, eikä ole silti ollut huono elämä ja olen sanut toteuttaa itseäni, koska vanhemmat eivät koskaan vaatineet minulta mitään muuta, kuin mistä olin itse kiinnostunut. Ja koska olen vapaasti saanut edetä omissa taidoissani, niin nykyään piirrään, maalaan, valokuvaan, käsin tekstailen, kuvitan, sommittelen, ompelen, virkkaan, kudon, soitan kitaraa, laulan, teen keramiikkaa jne. Elikkä elämä on ollut monipuolista ja rikasta, kun minuakaan ei ole yritetty pistää yhteen ja samaan akateemiseen muottiin. Tämä kilpailu siitä, että kuka on paras missäkin, pitääs jo loppua ja arvostaa kaikkia aellaisena kuin ovat ja ymmärtää vielä sekin, että ei ole vain sitä yhtä taitoa välttämättä. Monesti kun halutaan lokeroida ihmiset tekemään vaan yhtä asiaa hyvin, ei saa olla moni taituri vaikka se voisikin helpottaa jopa työn saannissa. Miksi haluamme vain rajoittaa aina yhteen asiaan sen sijasta, että kannustaisinme toisen luontaisia taipumuksia tai kykyjä. Minuakaan ei oikeen tähän maailmaan hyväksytä, kun kiinnostaa tehä monenlaista, mutta se on minun tieni. ?

Minna - Kodin Kuvalehti
Liittynyt13.5.2015

Kiitos kaikille kommenteista. Kun olin lapsi, sain kasvaa rauhassa. Vanhemmilla ei ollut kummoisia odotuksia arvosanojen tai koulumenestyksen suhteen. Heille riitti että kasvan aikuiseksi, löydän paikkani elämässäni ja elätän itseni. Kirjoitus syntyi siitä oivalluksesta, että me nykyvanhemmat suhtaudumme lapsiimme eri lailla ja lapsen menestymisestä on tullut monelle onnellisuuden mittari. Tässä ajassa on vahvana myös vertailu. Ehkä juuri näiden asioiden suhteen on hyvä katsoa vanhempana peiliin ja muistuttaa mikä elämässä oikeasti tärkeää.

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.