Seisoin viime keväänä liikennevaloissa, kun huomasin, että vieressä seisoi suosikkikirjailijani. Nyt kyllä tervehdin ja kiitän häntä, mietin hiljaa mielessäni.

Meinasin ja meinasin, mutta en saanut sanaa suustani. Sitten valot jo ehtivät vaihtua ja kirjailija kadota kadun ihmisvilinään.

En olisi kehdannut minäkään, sanoi ystävä, kun kerroin hänelle tapahtuneesta.

”Ja jos olisin uskaltanut, olisin hävennyt sitäkin,¨että kehtasin”, hän nauroi päälle.

Siinä me kaksi keski-ikäistä naista pohdimme, miksei vielä keski-iässäkään osaa kehdata. Ikää on tullut, mutta uskallusta ei samassa suhteessa. Miksi vieläkin niin usein mietimme sitä, mitähän ne muut minusta ajattelevat.

Entäpä jos kerrankin tekisi ensin ja miettisi vasta sitten, sanoi ystäväni.

Sillä kehtaamisella jos millä tässä ajassa pärjää.

Kun sateisena marraskuun aamuna istahdin junaan, huomasin, että nainen vastapäätä lukee Kodin Kuvalehteä. Tarkkailin häntä ja pohdin, rohkenisinko esittäytyä. Aikani mietin, sitten tein jotain itselleni vierasta. Avasin suuni.

Siinä ajassa kun juna körötteli Pasilasta Helsinkiin, ehdimme päivitellä työelämän nykykoukeroita ja säätä sekä puhua muutaman sanan Kodin Kuvalehdestä. Terkut vaan junatutulleni, jos satut tätä lukemaan.

En tiedä, mitä minusta ajattelit, mutta jostain se kehtaaminenkin on aloitettava.

Kirjoitus on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 24/2015.

 

PS1. Tämä teksti julkaistiin Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015. Muutama päivä lehden ilmestymisen jälkeen sain sähköpostia:

Hei,

Olipa mukava yllätys, kun kesken joulukiireiden käperryin sohvan mutkaan postilaatikkoon kolahtaneen Kodin Kuvalehden kanssa.

Aloitin pääkirjoituksesta, jonka lopussa tajusin että taidat kirjoittaa minusta, junatutustasi!

Usko tai älä, kohtaamisesi on jäänyt mieleeni. Se oli jotenkin aito ja luonnollinen hetki. Olin silloin junassa matkalla koulutukseen.

Tapaamisemme jälkeen mietin että, laittaisin lehteen lukijapalauteen, kiitoksen että kohtasimme, en kehdannut. Kiitos että sinä kehtasit!

Ehkä joskus kohdataan uudelleen! Eikä haittaisi jos matka olisi pidempi kuin Pasilasta Helsinkiin.

Terveisin,

Junatuttusi Niina

 

PS2. Toisenlainen nainen oli mummoni, joka kehtasi vaikka mitä. Lue edellinen blogikirjoitukseni.

Kommentit (2)

Ria Hafren
Liittynyt17.8.2015

Tänään tuli ihana KK 2/2016. Nettisivuilla ei vielä näy hurmaavaa pääkirjoitustasi Koirahöperöt, mutta pakko kommentoida jo nyt!

Juttu on Aiii-van Ihana :0)! - Nauroin, ja tippakin tuli silmään. Minulla ei ole omaa koiraa, mutta hoidan silloin tällöin tyttäreni suloista Sintti-labbista. Sintti oli seuranani joulunpyhät, kun tyttäreni oli perheineen matkoilla. Minun luonani Sintti työntää mustan kuononsa heti minua vasten, kun herään. Ja saa tulla viereeni, kun aamuisin nautin kahvit sängyssä. Sintti tulee joka kerta lepuuttamaan päätään syliini, kun istun WC-pytyllä. Iltaisin hän makoilee vieressäni sohvalla, kun katson TV:tä. Ja kuulisitpa sitä lepertelyä mitä harrastan Sintin kanssa.

Kotonaan Sintti ei saa tulla sänkyyn, eikä sohvalle (eikä hän niihin kerjääkään). Mutta tyttäreni lepertelee Sintille myös. Ja lempinimiä on monta. Minusta hauskin on Piipi. Varsinkin, kun Sintti ei vingu eikä hauku.

Surku, että kommentteihin ei voi laitta kuvia. - Sintistä on useita kuvia KK-blogissani Elämä on ihanaa - useimmiten.

Halauksin.  Ria

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.