Suljen silmäni ja kokeilen, vieläkö palautan kaiken mieleeni.

Peilityynen järven, joka kimaltelee ilta-auringossa, kun saavumme mökkirantaan

Aamukasteisen nurmen, joka tuntuu pienissä paljaissa jalkapohjissani, kun kipitän pesulle rantaan.

Mökkitien pehmeän sannan ja rauduskoivusta tehdyn vihdan taivaallisen tuoksun.

Isoäidin, joka tekee iltapalaksi talkkunavelliä sokerin kera koko pitkän kesän.

Isoisän, joka istuu tuvan laverilla, pyytää istumaan viereen ja antaa kääriä sätkän, mitään jännempää kahdeksanvuotias ei tiedä.

Näkinkengät ja hiekkalinnat, ahomansikat heinänkorressa ja rantavedessä ilakoivat pikkukalat.

Rantasaunan ja sen piipusta tupruavan savun kesäillassa.

Loputtoman kilpailun siskojen ja serkkujen kanssa siitä, kuka sukeltaa pisimmälle.

Löylyveden sihahduksen kiukaalla ja kuumuuden, joka tuntuu koko kehossa, vaikka alalauteella istunkin.

Kaikki mökkivieraat ja aikuisten jännät jutut, joita kuuntelen korvat höröllä ja yritän ymmärtää, utelias lapsi kun olen.

Maailman pelottavimman ukkosenilman, kun salamat halkovat taivasta satojen desibelien ryminällä ja kun lohdun tuo vain mummon tai papan kainalo.

Suurin pelko kai on, että unohtaisin.

Kaiken tämän.

Dokumentaatiota 70-luvulta ei ole, yhtä punakantista päiväkirjaani ja muutamaa valokuvaa lukuun ottamatta.

Mutta ei, niin ei käy. Vuosi vuoden jälkeen muistan aina vain paremmin.

Vuosi vuodelta myös ikävöin enemmän, lapsuuden kesiä ja teitä mummo ja pappa.

Jos vielä olisitte täällä, kiittäisin.

Enkä vain kiittäisi, rutistaisin ja halaisin, halaisin ja rutistaisin.
Enkä päästäisi irti.

Kirjoitus on pääkirjoitus Kodin Kuvalehden  numerosta 13/2015.

Kommentit (0)

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.