Mummo oli työihmisiä, kova tekemään ja ahkeroimaan. Kasvanut sukupolvensa lailla siihen, että vähintään meteoriitti tippuu päähän, jos ei koko ajan touhua ja saa aikaan. Siltä se lapsena tuntui.
En koskaan nähnyt hänen lepäävän. Etenkään kesäisin. Riippukeinu ei ollut keksintö mummoa varten.
Ahkeruutta hän opetti myös muille. Kun kasvimaata piti kitkeä, ei sadesääkään käynyt verukkeesta.
Ei meitä ole tehty sokerista, muistutti mummo ja patisti meidät lapset vuorollamme töihin. Hus, hus!
Mummo tuli mieleeni kesälomani ensimmäisenä päivänä, kun makoilin terassin sohvalla katoksen suojissa, kuuntelin sateen ropinaa ja ihailin viereisen tontin korkeita mäntyjä. Kun annoin tuulen henkiä kasvoille ja iholle, kun mietin siinä makoillessani niitä näitä, kun vedin hetkeksi henkeä enkä tehnyt yhtään mitään muuta.
Aivan ilman huonoa omaatuntoa en terassisohvalla kuitenkaan makoillut.
Mieli vaati ihmeesti perusteluja.
Olin kyllä jo pessyt terassin ja petsannut sen. Olin haravoinut ja kitkenyt. Olin pessyt kesäkalusteet ja istuttanut kesäkukat. Olin touhunnut ja puuhastellut koko pitkän kevään. Saahan sitä nyt hetken istua ja nauttia oman terassin rauhasta. Saahan?
Mutta kysyinkö lupaa mummolta vai itseltäni? En tiedä.
Kun seuraavanakin lomapäivänä satoi, aloin olla jo kärsimätön. Jotain piti jo päästä tekemään. Aloittaisinko keittiön kaappien siivouksesta vai vaatehuoneen raivauksesta, kun sitä­ kasvimaatakaan ei ole?
Päätin aloittaa vaatehuoneesta.
Kyllä olisi mummo minusta nyt ylpeä.

Teksti on Kodin Kuvalehden numeron 14/2015 pääkirjoitus.

Kommentit (2)

Satu tuomivirta-koivisto

Ihana kirjoitus. Tunnistan itseni tuosta niin täydellisesti ja oman edesmenneen mummoni. Tuli lämpimät muistot mieleen.

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.