Lapsuudenkotini autotallin seinässä on koirankuvalla varustettu kyltti: Täällä vartioin minä! Hyvin on pitänyt kyltti varkaat loitolla.

Mutta tietäisittepä vain, pitkäkyntiset: vanhempieni kultainen noutaja ottaisi teidät lämpimästi vastaan. Hyppäisi syliinne ja nuolisi kasvojanne, sanoisi koiran kielellä, että tulkaahan peremmälle, kiva tavata.

Koira tuli vanhempieni elämään kahdeksan vuotta sitten. Eikä sen jälkeen mikään ole ollut enää ennallaan.

Hellyydestä höperö isäni antaa rakkaalle Pojalleen (hän ei ole koira vaan Poika) herkkupalan aina, kun muiden silmä välttää. Hellyydestä höperö äitini lepertelee rakkaalle Pojalle kuin vastasyntyneelle vauvalle ja katsoo tämän kanssa yhdessä aamu-tv:tä. Hellyydestä höperöt vanhempani antavat Pojan tulla aamuyöstä samaan vuoteeseen nukkumaan ja ovat kehystäneet tämän kuvan lastenlasten rippikuvien jatkoksi olohuoneen seinälle.

Jos kahvipöydässä yksi tuoleista on vapaana, asettuu Poika sille istumaan. (Kyllä, tämä on totta!) Siinä sitten kahvitellaan.

Kun isä ja äiti lähtevät tätä nykyä kyläilemään, on heillä jo pian kiire kotiin, Pojan luo. Jos vierailu venyy, Luojan kiitos on kännykkä. Sillä voi soittaa hoitajalle, pyytää Pojan puhelimeen ja leperrellä: Voi rakas, ikävä on jo kova. Kohta nähdään!

Ehkä vain toinen koirahöperö voi tämän ymmärtää.

Kirjoitus on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 2/2016.

Kommentit (2)

Hely

Poika kahvipöydässä,IHANAA! Juuri noin minäkin toimisin jos omistaisin koiran.Huumorintajuinen kirjoitus,pidin ja nautin siitä.Kiitos!

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.