En muista lapsuudestani, että isä olisi koskaan itkenyt.

Paitsi urheilukilpailuja katsoessaan. Kun Virénin Lasse nousi Münchenin olympialaisissa korkeimmalle korokkeelle ja kun Takalon Helena hiihti kultaa Innsbruckissa. Eivät muutkaan sen ajan miehet liiemmin tunteita näyttäneet. Ainakaan julkisesti.

Oli 70-luvulla silti yksi mies, joka osasi itkeä ja näyttää tunteensa. Hän oli Ingallsin Charles, ja häntä minä katsoin tv:stä koulusta tultuani.

Olen vitsaillut, että osa itkuherkkyyttäni on Pieni talo preerialla -sarjan ansiota. Ehdin tuijotella sitä monta vuotta ja liikuttua joka kerta.

Vasta nyt olen ymmärtänyt, miten aikaansa edellä Ingallsin Charles oli. Nyt miehen sopii itkeä ja näyttää tunteensa. Ihan julkisesti. Sen ansiosta voi hyvinkin voittaa ihmisten sydämet puolelleen, kuten vaikkapa VilleGalle televisiossa äskettäin.

Kun elokuussa istuin pitkästä aikaa häissä vieraana, sielläkin tapasin monta Charles Ingallsia. Kun juro pohjalaismies, morsiamen isä, nousi seisomaan pitääkseen puhetta eikä liikutukseltaan tahtonut päästä alkuun, me vieraat pyyhimme silmäkulmiamme lautasliinoihin.

Entä sitten oma isäni? Hänkin on alkanut yllättää.

Viimeksi niin kävi yhtenä lauantaiaamuna, kun istuimme lapsuudenkotini keittiönpöydän ääressä. Lehdessä oli muistokirjoitus poliitikosta, joka ei ole koskaan kuulunut isän suosikkeihin. Näin, miten kyynel kirposi isän silmäkulmaan ja samalla tiesin, että jokin on muuttunut peruuttamattomasti.

Isälle on tullut kyyneleet, eikä itkuherkkätytär voi kuin huokaista liikutuksesta. Voi isä rakas, ei mitään hävettävää.

Teksti on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus, joka on julkaistu numerossa 22/2015.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Minna on KK:n päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii arjen isoja ja pieniä kysymyksiä, aikuisia ja lapsia, mennyttä ja tulevaa.

Bloggaajaan saat yhteyden tästä. Seuraa blogia täältä.