Olen aamuihminen - tarkoittaen sitä, että herään aina aivan liian aikaisin, ei sitä, että olisin parhaimmillani heti herättyäni.

On aamuja,
joina lapsi pitää saada 7:28 lähtevään metroon,
aamuja, joina ei ole kiire mihinkään,

aamuja, joina kaikki vaan on niiiiin kaunista, että emäntä nostaa kameran taskustaan vuorotellen koipeaan nostavan koiran kanssa,
aamuja, joina on niiiiin pimeää, etteivät hienoimmatkaan kamerat saa maisemaa näyttämään yhtään miltään,

aamuja, joina herätään saman peiton alta jonkun toisen kanssa,
aamuja, joina vain toivotaan, että voisi herätä saman peiton alta jonkun toisen kanssa,

aamuja, joina joku perheestä herää sairaana, ja laitetaankin suunnitelmat uusiksi,
aamuja, joina kaikki perheessä heräävät hymyssä suin, ihan sama mihin aikaan lentokentällä pitää olla,

aamuja, joina ajatuskin päivän töistä tuntuu vievät voimat,
aamuja, joina hartain toive olisi lähteä töihin niin kuin ”kaikki muutkin”,

aiemmin oli aamuja, joina hammaskeijun piti ehdottomasti varmistaa heräävänsä ennen illalla äitiään pidempään valvoneita lapsia,
kunnes tulivat aamut, joina teini ei heräisi ennen lounasta, vaikka tyynyn alle kätkisi mitä tahansa.

Ja sekin aamu tuli, jona valmistauduin ensimmäiseen leikkaukseeni ja ymmärsin, että olipa aamu millainen tahansa, niin tärkeintä on kuitenkin, että herää.

Hyvää huomenta elämä. <3

(Kuvassa sairaala-aamiainen. Nukutuksesta heräämisen kunniaksi vähän muuta kuin arkiaamujeni kaurapuuroa.)

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Sanovat Prinsessa Rohkeaksi. :D Tiaran kadotin jo kauan sitten ja lasikenkien tilallekin hankin juuri nastakengät. Niillä vasta pääseekin seikkailusta seikkailuun. Ja sitähän tämä on, seikkailua, keski-ikäisen kahden pojan yhteishuoltajan arki. Joka päivä jotain uutta.