Sairaalasta tuli postia. Minua pyydettiin ilmoittautumaan 7. kerroksessa osastolla 7. Huoneessa numero 7 mieleeni palautui muisto esikoisen hiekkalaatikkovuosilta.

Oli lämmin, aurinkoinen kesäpäivä, sellainen idyllien idylli suoraan Suomi-Filmistä. Kukat kukkivat kauneimmillaan, linnut, sirkat ja pörriäiset soittivat yhteistä kesää ylistävää sinfoniaansa täydellisessä harmoniassa. Surrsurrtitityykukkuu ja miten se heinäsirkan viulu nyt soikaan. En ole kuullut sitä enää vuosiin.

Sorjana nuorena emäntänä ripustan pyykkejä kuivumaan, kun hiekkalaatikolla leikkivä päiväkoti-ikäinen poikani alkaa laulaa: "666 is the number of the beast.." Suomi-Filmi alkaa pätkiä. Iron Maiden painaa kovaa päälle. Todella kovaa! Linnut hiljenevät, pörriäiset pyrähtävät pakoon, kaikki hiljenee, paitsi poikani. Sanaakaan sanomatta naapurit kääntävät katseensa ensin poikaani ja sitten minuun.

Pakenen sisälle. Selitän kesälomailevalle insinöörille, mitä ulkona tapahtuu. Insinööri on selvästikin ylpeä pojastaan ja suuntaa hiekkalaatikolle rintaa röyhistäen. Kohta ne laulaa yhdessä, pelästyn, ja juoksen itsekin ulos. Lauloihan ne. Poika 666 ja isä 777. Kaikki odotukseni ylittänyt insinööri selitti pojalleen, että tämä on kuullut laulun vähän väärin. Oikeastaan siinä lauletaan "seven, seven, seven is the number of heaven".

Poika ei uskonut enkä usko enää minäkään täällä 7. kerroksen osastolla 7 huoneessa numero 7 leikkausvuoroani odottessani. En halua taivaaseen! Minua odotetaan kotona.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sanovat Prinsessa Rohkeaksi. :D Tiaran kadotin jo kauan sitten ja lasikenkien tilallekin hankin juuri nastakengät. Niillä vasta pääseekin seikkailusta seikkailuun. Ja sitähän tämä on, seikkailua, keski-ikäisen kahden pojan yhteishuoltajan arki. Joka päivä jotain uutta.