Mieheni reissaa työkseen aika paljon, on reissannut aina. Tänään oli taas lähtöpäivä, ja lähtöpäivänä on lähtöpäivän murheet.

Suhteen alussa sitä murehti, pääseekö se varmasti perille, kaipasi, eikä meinannut osata ollenkaan olla yksin.

Sitten syntyi lapsi, aika itkuinen tapaus (ihana), ja sitä murehti, että miten ikinä selviän näistä päivistä ja etenkin öistä. Kello neljä aamuyöllä on vietetty monia pelonsekaisia hetkiä.

Syntyi toinen lapsi, erittäin "helppo" vauva (ihana), ja jonkinlaisia selviytymisrutiineja oli jo hallussa. Silti sitä murehti, lähinnä sitä, että mitä jos itselle tapahtuu jotakin? Miten ja mistä lapset osaisivat pyytää apua?

Nyt lapset ovat jo alakoululaisia molemmat, omistavat kännykän, tuntevat naapurinsa, ovat sanavalmiita. Onko murehtiminen siis lakannut? Voi kuulkaa…

Lähialueilla tapahtui viime syksynä kotimurtojen sarja, ja kyllä siinä unta sai hakea ja takalukkoja tarkistella, mikä jäi vähän tavaksi.

Kumma kyllä: ensimmäinen reissuleskiyö on aina se pahin.

Huomenna jo helpottaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Murehtija muutti Saksan Hampuriin toistamiseen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, tällä kertaa perheineen miehen työkomennuksen johdosta. Blogissa harrastelijakirjoittaja tutkailee uusia ympyröitä ja opettelee kirjoittamista, freelance-kielenkääntäjä tekee etätöitä, lukija voimaantuu kirjallisuudesta ja äiti ihmettelee lastensa koulunkäyntiä vieraskielisessä koulussa.

Murehtija nyt myös Facebookissa.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat