Kaverini Katja kysyi minulta kesän korvalla, että luenko ikinä runokirjoja. Oli pakko tunnustaa, että eipä ole pahemmin tullut luettua. Kirjahyllystä löytyy muutama kummisetäni antama teos, mutta yleisesti ottaen en ole aiheeseen syvemmin perehtynyt. 

Tekosyynä voin sanoa, että luen niin älyttömän paljon romaaneja, että en ehdi! 

Ja näin Katja antoi lainaan oman runokirjansa, Sinivalkoinen maailmani. Kirja on saanut nimensä kahden maan värien mukaan, Suomen ja Kreikan. Katja tarinoi kirjassaan niin Suomesta ja suomalaisuudesta, kuin Kreikasta, joka on naiselle lähes yhtä tuttu kuin kotimaa. 

Kesälomalla nappasin vihdoin kirjan käteeni, asettelin itseni aurinkotuoliin omenapuiden katveeseen ja aloin lukea. 

On oikeastaan vaikeaa kuvailla, mikä oli päällimmäinen tunne kauniita tarinoita ahmiessa. Koin runot jostain syystä fyysisesti: pieninä vilunväreinä, haikeutena ja kyynelinä. Vertaisin olotilaa samaan, kuin kuuntelisi sinfoniaorkesteria. Iso musiikki saa aikaan fyysisiä reaktioita. Ilmeisesti näin käy kohdallani myös runojen kanssa.

Katjan matka kahden maan välissä on kaunis ja kiinnostava. Rakkaus molempia maita kohtaan näkyy ja kuuluu.

En varmasti olisi ikinä älynnyt tarttua oma-aloitteisesti runokirjaan, mutta ilmeisesti olisi syytä. Otan mielelläni vastaan suosituksia, minun juttuni lienee tällä saralla haikeus, melankolia ja luonto. Tai mistä minä tiedän, oletan vain.