Kirjoitukset avainsanalla musiikki

Silloin kun on tarve pysähtyä hetkeksi arjen keskellä, on LP paikallaan. Mikään ei voita vinyylin konkreettista tuntua hyppysissä. Rahina kuuluu asiaan, ja epätäydellisyys menee aina täydellisen edelle. Vinyylin parhaisiin puoliin kuuluu myös se, ettei biisin vaihtaminen ole helppoa. Tulee aina kuunneltua koko levy, oikein kuuntelemalla kuunneltua.

Iloa arkeen toi se, kun löysin vasta kirppikseltä ikisuosikkini Tapio Rautavaaran Reissumiehen Taival ll:n. Kirppislöydön lisäksi viime viikolla saapui kauan odotettu erikoispainos Ville Valo & Agentsin nimikkoalbumista. Sininen LP ei tietysti vaikuta itse muusiikkiin, mutta onhan se nyt visuaalisesti upea!

VV & Agents tulkitsevat levyllä Baddingin musiikkia, sekä tuttuja hittejä että ennen julkaisematonta materiaalia. Ei sinänsä yllättävää, että herra Valon ääni sopii melankolisemman puoleisiin sävelmiin kerrassaan hienosti.

Pakko kuitenkin myöntää, että en olisi äkkiseltään arvannut kuuntelevani Ville Valoa, jos en olisi laulajaa etukäteen tiennyt. Olin 20 vuotta sitten kova HIM-fani, ja siitä huolimatta Valon ääni ei heti helistänyt kelloja. Ehkä syynä on suomen kieli, mene ja tiedä. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos on tullut katsottua jo kaikki mahdolliset jouluelokokuvat ja kaipaat hetken breikkiä hössötyksestä, tässä tulee dokkarisuositus. American Epic - Juurimusiikin juurilla.

Kolmiosainen dokkari sukeltaa jenkkien musiikkihistoriaan aina countryn hillbilly juurilta Memphisin Beale Streetin savuisiin yökerhoihin, unohtamatta tietenkään gospelia.  

Dokkarissa on haastateltu legendaaristen jenkkiartistien lapsenlapsia, näytetään vanhaa kuvaa 1900-luvun alkupuolelta ja jututetaan nykyajan taitureita Jack Whitesta Bruce Springsteeniin

Pitkästä aikaa dokkari, joka naulitsi TV:n ääreen. Siitä ei lopultakaan ole kauaa, kun kykyjenetsijöiden piti jalkautua syrjäisimpiinkin kyliin etsimään sitä seuraavaa tähteä, joka saa ihmiset liikkeelle. Tuohon aikaan muusikoista tuli kuuluisia sattuman kaupalla, jos juuri oikea henkilö tunsi jonkun, joka oli kuullut jostain, että yhdellä paikallisella oli ääni

Musiikista ei voi puhua ilman Memphisiä, joten siksi postauksen kuvituksena pari vanhaa matkakuvaani kaupungista, jonka rytmi menee ihon alle.

Tässä suora linkki Areenaan, josta löytyy tätä kirjoittaessa kaksi osaa kolmesta, kolmas osa esitetään TV:stä tänään ja tullee pian sekin Areenaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Taas on aika Mix Tapen, tällä kertaa omien nuoruusmuisteloideni merkeissä. Koska mieheni esitteli omassa Mix Tape –postauksessa jo ysäripoikabändien toisen helmen, Take Thatin, minä päätin tarttua siihen toiseen 90-luvun alkupuolella jyllänneeseen hittipumppuun.

1. East 17 – Deep

East 17 ja House of Love soi radiossa tuohon aikaan niin paljon, että se on tallentunut muistiini ikuisiksi ajoiksi. East 17 oli poikabändien hard core –osastoa, pahispoppoo puhtoisten patakampausten keskellä. E17 pojat pitivät lippiksiä nurinperin (iiks) ja sitoivat ruudulliset flanellipaitansa vyötärölle lökäpöksyjensä päälle. On ehkä pakko myöntää, että lyhyen hetken hain pukeutumisinspiraatiota Brian Harveyn överileveistä farkuista... tyylikokeilu oli fail, mutta Deep on yksi isoin syy miksi ihastuin hip hopiin ja räppiin. Ei ehkä kovin uskottava alku, mutta ensimmäinen askel on aina otettava. 

Sivuhuomautuksena, että ysäri oli pirullista aikaa sanoitusten kannalta, ei ollut googlea mistä tarkistaa lyriikat. Piti ottaa ruutupaperia käteen ja kuunnella tarkasti, tai luottaa että Suosikki julkaisee sanat jossain vaiheessa.

 

2. Snoop Dogg – Who Am I (What’s My Name)

Jos East 17 oli ensimmäinen askel hip hopin suuntaan, niin Snoop Dogg räjäytti pankin. Snoopin samettinen ääni on edelleen the one and only minulle. Kun kuulin What’s my namen radiosta ensimmäisen kerran, se oli menoa. Snooppia seurasi levyhyllyyni kaikki vanhat helmet kuten Tupac, Wu-Tang Clan, Dr. Dre ja N.W.A. Tämä on edelleen se ainoa oikea räppisuunta minulle, olen jämähtänyt ysärille. Sorry nykyaika, you lose.

 

3. Guns N'Roses – Don’t Cry

Näyttäkää yksikin tuon ajan teini joka ei olisi nojaillut discossa Don’t Cryn tahtiin tai halannut tyynyä kotona sitä kuunnellen, niin väitän että valehteleepi mokoma. Jopa Viialan kaltaisessa perähörölässä vallitsi Gunnarimania, ulottuen aina Kylmäkoskelle asti. Axl Rosen ihqut pitkät punertavat hiukset ja rokkarin huippumallityttöystävät täyttivät Suosikin sivut kerta toisensa jälkeen. Kai sitä väkisinkin altistui Gunnareille, halusi tahi ei. Ja kyllä, olen yrittänyt tuhat kertaa vonguttaa Don’t Cryn loppu-ulvonnan Axlin kanssa, mutta ei happi riitä. Riittääkö sinulla?

 

4. The Prodigy - Poison

Täytyisi melkein pitää hiljainen hetki tähän väliin, ihan vain siksi, että The Prodigyn Poison saa vielä näin 20 vuotta myöhemminkin ihokarvat pystyyn. Silmät kiinni laittaessa voin melkein maistaa sen puhtaan energialatauksen, joka tästä vedosta teini-ikäiselle itselleni aiheutui. Muistan sangen elävästi hyppineeni Prodigyn tahdissa huoneeni sinisellä matolla permanentattu tukka silmillä, ruudullinen flanellipaita lepattaen. 

Se on melkein omituista miten hyvin Poison ja pari muuta Prodigyn vanhaa on kestänyt aikaa. Käyn vieläkin keikalla jos sattuvat Suomen lavoille. 

 

5. 2 Unlimited - No Limit

Mietin pitkään mikä olisi viides valintani alkupuolen ysärilistalleni, ja päädyin lopulta No Limitiin. Tämä on ihan erityisesti omistettu lapsuudenystävälleni Suville, jonka kanssa tuli koettua yksi jos toinenkin seikkailu. Tämä kyseinen eurodancejyystö olisi ehdottomasti meidän elämän yhteisellä soundtrackilla. Oltiin ihan hetki sitten samaisen leidin kanssa tuulettumassa ja naurettiin vedet silmissä vanhoja yhteisiä tempauksia. Mistä tietää olevansa täti-iässä: juo samppanjaa, kuuntelee lapsuudenystävän kanssa ysärimusiikkia ja tanssii innosta soikeana yökerhossa Kaija Koo -putkea. 

2 Unlimited soi varmasti jokaisen aikansa amisviiksen vaaleansinisessä laatikko-Corollassa, jonka peräluukku oli tuupattu täyteen subbaria, diskanttia ja bassoa. Tuohon aikaan auton takarontissa oli tuplasti enemmän rahaa kiinni kuin itse autossa. Nykyajan tunig taitaa keskittyä myös siihen autoon, eikä vain ämyreihin. 

 

Kommentit (7)

Riikkata
1/7 | 

Mä olen miettinyt ihan samaa tuon Prodigyn kanssa... miten se voi iskee vieläkin ja kuulostaa ihan kilpailukykyiseltä nykyisen musiikkihutun seassa?? Olen kyllä luullut että se kuulostaa siltä vain koska olen itse jotenkin jumahtanut enkä ilmeisesti juurikaan kehittynyt mentaalitasolla sitten 2000-luvun alun... Mut en näköjään ole ainoa :D

pööpö
3/7 | 

Haha, mieheni on todella pitkään muistellut, että mikä biisi lapsuudesta oli väärin kuulluilla sanoilla "jessaun liivit". Sitä ollaan mietitty niin hänen sisarustensa kanssa kuin koitettu googlailla eri variaatioita. Kuuntelin No Limitiä tästä postauksesta ja fiilistelin lapsuutta, kun mieheni innostuu ensimmäisen there's no limitin jälkeen: "Tää on jessaun liivit!" Eli kiitos tästä nostalgiatripistä, sen avulla selvitettiin vuosia vaivannut mysteeri.:D Itse kuvittelin, että jessaun liivit olisi ganesia tai jok ikivihreä, tyyliin Love and Marriage, kuinka väärässä olinkaan!

Camilla
4/7 | 

"Mistä tietää olevansa täti-iässä: juo samppanjaa, kuuntelee lapsuudenystävän kanssa ysärimusiikkia ja tanssii innosta soikeana yökerhossa Kaija Koo -putkea." Täti-ikä koitti tänne siis parikymppisenä. :DD

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nyt iski dementia olenko jo kertonut täällä blogissa kuinka aion tänä vuonna opetella soittamaan ja laulamaan yhden laulun ukulelen kanssa. Ostimme yhteiseksi joululahjaksi edullisen ukulelen, jota mieheni osaa tietty soittaa jo mennen tullen ja palatessa, mutta minä en ole eläissäni soittanut kitaraa tai muita soittimia, mistä olisi hommassa hyötyä.

Pitää myös päivittää tuota soitinta astetta parempaan, että se pysyy paremmin vireessä. Taas kerran oppirahat maksettuna, että osta kerralla kunnollista. Mutta valkoinen ukulele siirtyy Annin rämpyteltäväksi, että eipä tuokaan hukkaan mene. 

Olin alunperin ajatellut omaksi kappaleekseni Simon & Garfunkelin Bridge over troubled wateria, mutta se sai siirtyä syrjään kun löysin laulun joka menee vielä enemmän ihon alle. Vanha kunnon Tapio Rautavaara tuo mieleen lapsuuden mummolareissut ja on näin ollen koodattuna selkärankaani. Kulkuri ja joutsen. 

 

Olen laulanut, hyräillyt ja opetellut vanhaa suomalaista siitä asti kun hoksasin että this is it. Jopa siinä määrin, että sain hienovaraisen huomautuksen työkaveriltani, että hirveen kiva kun tykkäät siitä laulusta mutta vaihda välillä levyä :D minulla on kauhea tapa hyräillä huomaamattani ääneen! Junassa, kadulla kävellessä, kaupan kassajonossa. Aina saa hävetä. 

Ukulelen soittaminen tulee olemaan melkoinen tuskien taival, sillä en hallitse vasenta kättäni lainkaan. Perussointujen sitkeä opettelu on toisaalta ihan hyväkin juttu, ehkä pääsen viimeinkin vasemman käteni herraksi. Vertailukohtana vaikka siskoni,S joka on sellainen friikki, että meikkaa vasemmalla kädellä vasemman silmän ja oikealla oikean, mutta minä en osaa edes ovea avata vasurilla!

Mutta jos ei koskaan tee mitään vaikeaa ja siirry pois mukavuusalueeltaan, ei myöskään opi mitään uutta.

Sitten kun vielä oppisi laulamaan tämän laulun ilman överiliikutusta. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa... byääääh!

Kommentit (5)

pulmuliini
1/5 | 

Ihana kun olet löytänyt ukulelen! Itse mietin (nelikymppispäivän kolkutellessa ovelle) pari vuotta sitten mitä uutta haluaisin oppia ja seuraavaksi kävelin FM musiikkiin hankkimaan ukulelen. En ollut koskaan soittanut mitään, joten soittaminen on edelleen haastavaa (ja kamalan kuuloista). Sointuja vaikeampaa minulle on komppaaminen ja oikean rytmin löytäminen. Tsemppiä harrastukseen! :)

UrsaMajor
2/5 | 

Ei se mikään tuskien taival ole, usko mua. Vasen käsi oppii ja koordinaatio paranee. Ukulelekin alkaa pikkuhiljaa totella. Pitkäjänteistä harjoittelua se kyllä vaatii, mutta tietä tasoittaa varmaan oma kotiopettaja. Ei tarvitse sentään kaikkea opetella kantapään kautta.

Sande
3/5 | 

Voi mä sain juuri tulisisiksi mieheltäni valkoisen ukulelen, kun soittimesta olen haaveillut pitkään. Kuulostaa tutulle tuo tuskailu, mutta ei kun rämpyttämään niin siitä (kai) se lähtee.

atomi
4/5 | 

Aivan ihanan biisin olet valinnut. Tsemppiä harjoitteluun. Ps muakin liikuttaa jotkut biisit tosi paljon, myös Anttilan keväthuumaus...!

Vierailija
5/5 | 

Ukulele on mun mielestä kamalan vaikea soitin verrattuna esim. kitaraan. Itse olen pitkäsorminen, joten otelaudalla on ahdasta. On myös ihan fakta, että ukulele pysyy melko kehnosti vireessä. Ukulele-orkesterin kuunteleminen on ollut yksi piinaavimmista kokemuksistani musiikin saralla, jokainen soitin vähän sinne päin vireessä.

Mutta kamalasti onnea ja tsemppiä oppimiseen! Samahan se mitä soittaa, jos siitä nauttii! :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, neljävuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2019
Toukokuu
Maaliskuu
Tammikuu
2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010

Kategoriat