Suhtaudun melko intohimoisesti asioihin, jotka haluan oppia. Yleensä täysin överisti, niin etten näe tai kuule mitään muuta harjoitellessa. Mottoni on yleensä luokkaa täysillä, tai ei ollenkaan. Ensimmäinen viikonloppuni neulojana tuotti kaksi erilaista aikuisten pipoa, yhden lastenpipon (tytär sai itse valita värit pipoonsa) sekä kaulurin. Kauluri muodostui lopulta ihan ensimmäisestä pipoyritelmästä, josta tuli aivan liian suuri. Purin yläosan veks ja jatkoin neuletuubia pidemmäksi - tadaa, putkihuivi. 

Näihin mihinkään ei ole ohjetta, vaan kysyin neulomistaitoisilta ystäviltäni parhaan arvion tarvittavasta silmukkamäärästä, ja pipojen korkeuden säädin ihan vain sovittamalla tekelettä joka välissä. Eri silmukkalajit, kaventamisen ja päättelyn opettelin YouTuben avulla. Ainakin Novitalla oli todella helppotajuisia videoita. 

Sanotaanko näin, että ei ihan kivuttomasti syntyneet nämä, mutta toisessa pipossa alkoi kuitenkin muodostua jo joku rytmi. Pääasiassa ongelmani on aivan liian kireä neule, joka ei liikahdakaan puikolla. Tai vaihtoehtoisesti niin löysä, että silmukat juoksevat puikon toisesta päästä karkuun. Paksusta langasta oli kuitenkin kiva neuloa, sillä lopputulostakin syntyi jopa näin kärsimättömän tyypin mielestä suht nopeasti.

Kokeilin vielä eilen illalla neuloa koetilkkua ohuemmasta puuvillalangasta, mutta siihen en taida pystyä. Tällaiset nopeat pipot ja kaulurit pitävät mielenkiinnon yllä, mutta piperrys selvästikään ei. Tai sitten pitää kehittää jostain rauhallisuutta ja hyväksyä se, että valmista tulee hitaasti. 

Joka tapauksessa pieni kipitä neulomiseen syttyi, sillä onhan se nyt kivempaa tehdä käsillään jotain järkevää telkkaria katsellessa, kuin vain maata sohvalla. Neulejälki ei ole vielä ihan priimaa, mutta äitiäni siteeraten: en olisi ikinä uskonut että sinä saat aikaan nuo. (Hän siis tietää erittäin hyvin tyttärensä neuletumpulointihistorian :D)