Kirjoitukset avainsanalla minä

Kun lääkäri viime viikolla kertoi että minulla on rytmihäiriö, silmissäni musteni hetkeksi. Olen 36-vuotias! Onko tämä joku vitsi! Olin hakeutunut lääkäriin puristavan rintakivun ja oudon muljahtelun vuoksi, joka piti minua öisin hereillä. Heitin ennen lääkäriin menoa vitsillä että saankohan sydärin, mutta epäilin kuumeetonta keuhkotautia. Keuhkoissa ei ollut kuitenkaan mitään vikaa, vaan häiriötekijä löytyi sydämestä. Vitsi oli vähän turhan osuva, joskaan sydäriä ei tällä erää ollut, vain rytmihäiriö.

Teen töitä kahdessa vuorossa aamusta iltaan 7 päivää viikossa, enkä ehdi keskittyä juuri muuhun kuin suorittamiseen. En edes tiedä koska minulla olisi ollut sellainen hetki, ettei tarvisi tehdä mitään. Aina tarvitsee tehdä jotain, enkä osaa delegoida mitään. On todennäköistä, että tämä jatkuva matalalento ja raivoisa suorittaminen on saanut aikaan rytmihäiriöt. Kroppa yrittää kertoa, että hidasta vähän. Tämä on sikäli outoa, että omasta mielestäni minulla on 24/7 hyvä draivi päällä, enkä ole stressiherkkä, vähän yliväsynyt vain mutta jaksaa jaksaa. Ymmärrän kuitenkin teoriassa sen, että sitä vapaatakin pitäisi joskus olla, ja liikunnalle ja harrastuksillekin pitäisi olla aikaa. Tahdon vuorokauteen lisää tunteja, kiitos!

Sopivasti heti tämän lääkärikäynnin jälkeen mailiboxiini kolahti Suomen Sydänliiton viesti Maailman Sydänpäivästä 29.9., jonka merkeissä järjestetään Pukeudu punaiseen -tempaus. Pukeudun mielelläni punaiseen vaikka joka päivä, tässä muutama todistekuva: 

Nyt on varmaan aika punaiseen pukeutumisen lisäksi pohtia vähän omaa toimintaani. Lääkäri kertoi, että elämän ruuhkahetkinä tämä on melko normaalia, joskaan tilannetta ei kannata ylläpitää kovin kauaa ja tarvittaessa pitää miettiä lääkitystä. Meidät suomalaiset on peloteltu sydän- ja verisuonitaudeilla sen verran tehokkaasti, että kukaan tuskin haluaa kuulla pumpussaan olevan jotain vialla. Itseäni pelottaa lähinnä se hapenpuutteen tunne, etten meinaa saada henkeä jos pistos äityy pahaksi.

Olkoon tämä postaus muistutuksena kaikille teillekin, että terveydestään kannattaa pitää huolta. Pukeudu tänään punaiseen vaikka vain asusteen tai huulipunan verran, ja ole mukana Maailman Sydänpäivänä tunnelmassa. Minä puolestani yritän keksiä jotain konkreettisia keinoja siihen, että pääsisin takaisin elämäni herraksi, ja ottaisin aikaa myös itselleni. Haluan pysyä hengissä vielä muutaman vuosikymmenen verran. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (17)

Vierailija
1/17 | 

Olet blogissasi esitellyt aika paljon leipomuksia. Varmaan sokerin + rasvan vähentäminen voisi auttaa. Itselläni toimi.

Vierailija

Leipomusten esittely ei välttämättä tarkoita, että leipuri ne itse kaikki söisi...

Nasu
2/17 | 

Heippa, 

Samoja oireita sain kolmekymppisenä allergioiden takia! Nekin voivat olla yksi aiheuttaja. Omalla kohdallani rankin reagointi hävisi muuton myötä, ilmeisesti osa aiheutui silloisesta kämpästämme. Tein myös ruokavalioon parannuksia. 

Osaan siis hyvin kuvitella, ja tiedän että tuo oire pelottaa. Elämäntapamuutoksilla saa kuitenkin itse vaikutettua omaan hyviinvointiinsa, suosittelen! Sitä kautta tätä oirettakin voi alkaa arvostamaan, se kertoo jotakin ja ohjaa uuteen.

Hanski
3/17 | 

Niin, sitä voisi ajatella ettei sydänongelmat kosketa nuorena. Niin minäkin ajattelin, olen kuitenkin suhteellisen nuori, 42 v. ja harrastanut liikuntaa ja syönyt terveellisesti koko elämäni. Kuitenkin tänä keväänä sain outoa puristuksen tunnetta rinnan alueelle liikkeelle lähtiessä. Pääsin tutkimuksiin heinäkuun lopulla, jolloin sydämessäni huomattiin kahden suonen olevan tukossa. Pääsin kiirellisenä leikkausjonoon ja minulle tehtiin sydämen ohitusleikkaus reilu viikko sitten. Ohitettavia suonia oli kuitenkin kahden sijasta neljä. Leikkaus oli erittäin rankka, mutta olen jo kotona toipumassa kipulääkkeiden voimin.

En voi kyllin korostaa sitä, että itsestään on pidettävä huolta ja liian kiireiseksi ei saa elämäänsä päästää. Ja jos huomaa joitakin outoja oireita, niin lääkäriin mars!

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Sitä vaan tuudittautuu siihen, että eihän nyt minulle mitään voi käydä, olenhan ihan tavallinen perusterve kolmekymppinen. Tsemppiä toipumiseen, hienoa että leikkaus onnistui ja ennen kaikkea että tajusit mennä lääkäriin ajoissa. Ei ihan itsestäänselvyys sekään, me suomalaiset vitkutellasn viimeisern asti kipujemme kanssa.

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

J
4/17 | 

Hui kamala! :( Onneksi menit ajoissa lääkäriin!

Ensimmäisenä tuli mieleeni, että onko sinulla mahdollisuutta lyhennettyyn työviikkoon? Toimistotyö 3-4-päiväiseksi viikossa ja blogiin liittyvät työt 5-6-päiväisiksi? Mikä sekin on paljon, mutta vähemmän kuin täyttä viikkoa :/ Tsemppiä! <3

Taikalintu
5/17 | 

Levossa alkava puristava rintakipu, johon liittyy hengenahdistuksen tunne olisi ihan pätevä syy lanssin soittamiseen. En halua pelotella, mutta nuo ovat infarktiin viittaavia oireita ja infarktin mahdollisuus voidaan sulkea pois vain sydänfilmillä. Otettiinhan sinulta ekg, kun kävit lääkärissä? Sehän toki näyttää todennäköisesti normaalilta, ellei sattumalta osu juuri siihen hetkeen oireilua. 24 tunnin rytminseuranta normaalissa arjessa olisi varmaan paikallaan.

Pumpulipupu
6/17 | 

Todella hyvä, että otit aiheen puheeksi, ja todella hyvä, että menit lääkäriin. Miehen isä ei arvannut mennä tarpeeksi ajoissa. :( Ravisteli aina paljon omaakin "ei mulle/lähipiirille mitään vakavaa voi sattua" -kuvaa, ja pisti miettimään elintapoja. Tsemppiä jatkoon! <3

Rouva S
7/17 | 

Vaikka nyt lääkärillä oletkin jo käynyt, niin kerron silti vielä yhdestä mahdollisesta oireiden aiheuttajasta, nimittäin närästys. Se saattaa aiheuttaa mm. muljahtelun tunnetta. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta itse refluksia sairastavana muljahtelut ja rintatuntemukset varsinkin levossa ovat erittäin tuttua. Sydämeni on useasti tutkittu, kun itse alkuaikoina pelästyi niin paljon niitä tuntemuksia. Siellä ei kuitenkaan mitään vikaa ole. Närästys ei aina tunnu kurkussa tai ylösnousuina suuhun. Ruokatorvi voi olla ärsyyntynyt, jolloin parasympaattinen vagushermosto saattaa ottaa nokkiinsa. Kyseinen hermosto menee ihan ruokatorven ja sydämen vieressä. Silloin voi tulla erilaisia rintatuntemuksia, vaikka oikeasti ei ole mitään sydänongelmia. Tässä kohtaa tullaan siihen samaan asiaan, eli ruoka ruokavalion tarkistaminen. :)

Esimerkiksi juuri ennen nukkumaan menoa ei kannata syödä raskaasti. Eikä tietenkään tulista tai muuta, mikä itsellä närästystä voisi vaikka aiheuttaa.

Maria2016

Nyt munkin on pakko kommentoida. Mulla myös todettiin refluksivaiva, tähystyksessä. Itselläni noita perusrefluksitaudin oireita ei koskaan ole ollut. Vaan se "närästys" on tuntunut kaikkena muuna. Ruokavaliolla on suuri merkitys sekä mahdollisimman stressittömällä elämällä. ? Itseäni auttoi ruoan ph-arvojen seuraaminen. Itse olen aina ollut urheilullinen ja hoikka, joten luulin eläväni aika hyvin. Nyt yritän löytää kokonaisvaltaista hyvinvointia elämääni. ?

Vierailija
8/17 | 

Joskus myös kaliumin puutos aiheuttaa rytmihäiriöitä. Lääkäritkään eivät välttämättä tätä osaa noteerata ja lääkärikirjassa taidetaan mainita vakavan kaliuminpuutoksen voivan aiheuttaa ongelmia, mutta esim. itselläni pienikin huolimattomuus kaliuminsaannin kanssa voi jo saada pumpun sekoilemaan.

Vierailija
9/17 | 

Tosin purkista kaliumia ei ihan hevillä kannata lähteä napsimaan, sillä sen pitoisuudet elimistössä heilahtelevat aika helposti ja liikasaannistakin voi käsittääkseni olla haittaa. Itselläni riittää se, että huolehdin vihreiden kasvisten saannista päivittäin jne. 

Jantsi
10/17 | 

Tuolla aiemmin puhuttiin närästyksestä. Nimenomaan naisilla närästys voikin johtua pumpusta. Vasta viime vuosina lääkäritkin ovat alkaneet tiedostaan sen, että naisilla sydänoireet voivat olla ihan erilaisia kun miehillä (närästys, lievä kuvotus, yläselän kivut jne.) Mulla työuupumus teki pumppuoireita; vaikka kävelin niin hiljaa et mummut meni ohi, niin piti pysähtyä kun rintaa puristi, hiki valui eikä henki kulkenut. Nyt vain sulle ns. Normi arkirytmi elämään, ravinteikasta ruokaa, kevyttä liikuntaa, ulkoilua ja hyviä yöunia.

Kaina
11/17 | 

Sydänoireet nuorena on kyllä pelottavia! Sain ekat rytmihäiriöni 19-vuotinaana ylioppilaskirjoitusten ja päättyneiden ihmissuhteiden yhdessä aiheuttamasta stressistä. Saan samanlaisia stressiperäisiä rytmihäiriöitä aina silloin tällöin erityisen stressaavien elämänvaiheiden yhteydessä, mutta onneksi niiden ei kuulemma pitäisi olla vaarallisia - minä vain reagoin stressiin sydämellä. Silti se on tosi pelottavaa.

Vierailija
12/17 | 

Toivottavasti löydät aikaa olemiselle.

Sitten turhamainen kommentti: mitä merkkiä punaiset kengät toisen rivin vasemmalla on? Entä ruusulliset alarivissä?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kävin tänään puhumassa bloggaamisesta Kodin Kuvalehden lukijabloggaajille. Jouduin "luokan eteen", yksin, puhumaan. Pelkään maailmassa oikeastaan vain kahta asiaa. Perhosia ja julkista esiintymistä. 

Esiintymispelkoni johtuu pitkälti siitä, että olen (ollut) aivan järkyttävän ujo. Ujouden päälle vielä punastun helposti ja kouluiässä häpesin tätä ominaisuutta niin paljon, että olin valmis feikkaamaan vaikka pyörtymisen, kunhan välttäisin sellaisen tilanteen jossa todennäköisesti punastuisin. Eli julkisen esiintymisen. 

Pahin pelkoni kävi toteen ala-asteella, kun luokanopettajaksemme kolmannesta luokasta eteenpäin valikoitui mies, joka harrasti teatteria. Voitte varmaan kuvitella miltä ujosta lapsesta tuntui joutua improvisaatiotuntien pyöritykseen. Siitä vaan sekunnin varoajalla yksin luokan eteen. Tehtävänanto saattoi kuulua esimerkiksi: Niina, esitä hullua (true story). En tiennyt vielä silloin, että Teuvo teki minulle oikeastaan maailman suurimman palveluksen. 

Näiden eri näytelmäharjoituksien myötä jouduin toistuvasti poistumaan mukavuusalueeltani ja suoriutumaan sellaisista asioista joihin en olisi koskaan, en missään nimessä, vapaaehtoisesti heittäytynyt. Jos ei koskaan heittäydy, ei myöskään kehity.

Olisin voinut viettää loppuelämäni vältellen kaikkea sellaista aktiviteettia, missä joudun puhumaan yleisölle. Tätä ajatellen en olisi takuulla alkanut ikinä bloggaamaan (vaikka suurimman osan ajasta vietänkin turvallisesti koneen takana), en olisi pelannut Tampereen edustusjoukkueessa Suomen ensimmäisessä roller derbyn SM-mittelössä, enkä olisi päätynyt niihin työpaikkoihin, missä olen ollut. 

Esiintymiskammoinen on nimittäin valmis menemään aika pitkälle välttääkseen esiintymisen. Mutta opettajan käskystä kiltti tyttö raahusti luokan eteen ja esitti sitä perhanan hullua. Ei ollut mukavaa, mutta eipä siihen toisaalta kuollutkaan. 

Esiintymiskammoisen suurin harhaluulo on, että muut ihmiset ajattelevat vain sinun punastumistasi. Todellisuudessa muut ihmiset ajattelevat vain omaa napaansa, ja sitä, miltä he itse näyttävät ihan kohta, joutuessaan seuraavaksi luokan eteen esittämään lehmää joka pääsee ensimmäistä kertaa kevätlaitumelle (true story osa 2). 

Kärsin helvetin tuskia jokaisen kirjaesitelmän, ruotsin puhekokeen, näytelmän, urheilukilpailun, todistuksen noutamisen ja hei esitellään kaikki itsemme kurssilaisten edessä (joka lukukausi uudelleen ja uudelleen), ja olin poskettoman onnellinen päästessäni näistä asioista pysyvästi eroon koulujen päätyttyä. 

Tai niin luulin. Muutaman vuoden ehdin muhia ihanassa rauhallisuudessa ilman pakkoesiintymisiä. Työelämään siirtyessä jouduin kuitenkin toistuvasti sellaisten tilanteiden eteen, missä oli pakko esiintyä. Esiintymispelkoni ei katsonut väkimäärää, jo pelkästään viidelle ihmiselle presentaation pitäminen väänsi sisuskalut solmuun. 

Siinä vaiheessa totesin, että en yksinkertaisesti enää jaksa. En jaksa olla paniikissa koko ajan, ja pelätä ihan hysteerisesti omaa vuoroani. Se on todella kuluttavaa. Päätin alkaa KYLLÄ-naiseksi. Kyllä, haluan pitää tästä aiheesta esitelmän koko porukalle. Kyllä, haluan tulla puhujaksi yliopistolle. Kyllä, haluan vetää B-tiimin treenit ja olla strategiapresentaatioita pitävä valmentaja. Ja kyllä, haluan puhua ihmisille bloggaamisesta, koska piru vie osaan sen. 

Kun kohtaa pelkonsa riittävän monta kertaa, aluksi väkisin, se lopulta helpottaa. Tieto tästä ei helpota esiintymiskammoista, mutta näin se vaan on. Pelkoreaktio ei suinkaan poistu, mutta sitä oppii käsittelemään ja sen kanssa aivan takuulla oppii elämään. Toistoa toistoa toistoa.

Aika nopeasti sitä löytää ne keinot, joilla helpottaa omaa jännitystä. Minulle tärkein on huumori. Jos voin sisällyttää esiintymiseeni luontaisen ja välillä aika ilmeikkään huumorintajuni, selviän showsta ihan hyvin. Pari huonoa läppää sinne tänne, ja pystyn hengittämään. Toinen tärkeä keino on se, että kerron jännityksestäni ääneen. Sillä saa muuten ihan kivasti yleisöltä sympatiapisteitä, sillä kaikilla meillä on pieni koulutrauma tämän aiheen tiimoilta :D Olen myös huomannut, että olen usein parhaimmillani pienen paineen alaisena. Jännittyneenä puhun paljon ja ajatukseni leikkaavat nopeammin kuin ikinä, eikä moni varmasti edes tajuaisi että sisäisesti olen kauhusta kankeana. Tämä on luonnollisesti vuosien treenauksen lopputulos ja se on vaatinut aika paljon tahdonvoimaa. Aluksi piti vain tehdä se päätös, että alan treenata esiintymistä kuin maratoonari, joka valmistautuu koitokseen. Vapaaehtoisesti, sinnikkäästi ja periksi antamatta. 

Esiintymään pyydettäessä ensimmäinen rehellinen reaktioni on varmasti aina paniikki. Mutta pystyn nykyään pitämään sen kurissa, enkä missään tapauksessa jättäisi sen vuoksi väliin elämää, kokemuksia ja mahdollisuuksia tavata uusia kivoja tyyppejä. Olen saanut ongelmastani tukevan niskaotteen. Saatan jopa välillä hieman pitää siitä, jos yleisö reagoi ja on mukana, kuten tänään. 

Jos pysyy jatkuvasti oman mukavuusalueen sisäpuolella, ei opi mitään uutta. Edistysaskeleet otetaan aina sen rajan toisella puolella, pitää vain uskaltaa. Voi miettiä esimerkiksi että kuolenko (kirjaimellisesti), jos punastun yleisön edessä. Jos et totea kuolevasi (kirjaimellisesti), tossua toisen eteen sitten vaan ja esiintymään.

Luin viime viikolla lentokoneessa kököttäessäni aikakauslehdestä täydellisen lauseen. Fail forward. Siihen kiteytyy täsmälleen se, mille linjalle yritän ajatuksiani jatkuvasti kääntää. Epäonnistumisia ei pitäisi pelätä (paitsi jos on lentokapteeni), vaan ennenkaikkea pitäisi uskaltaa. 

Ps. kerroin noin tunti sitten yleisölleni, että bloggaan aina hetkessä, siitä aiheesta mitä on mielessä juuri nyt. Sanoin, että todennäköisesti kirjoitan junassa kotimatkalla jotain. Tässä teille jotain, tässä hetkessä. Ujopiimän tunnustuksia. 

Kommentit (32)

Eve
1/32 | 

Hitsi vie, hyvä kirjoitus! Olin itse aivan järkyttävä jännittäjä koulukiusaamisen ja huonon luokkahengen vuoksi. Punastumisen vuoksi minua kutsuttiin myös toistuvasti tomaatiksi. Oikeasti esiintyminen kiehtoi minua, koska halusin toimittajaksi. Esiinnyin sitten vaatekaapin oville omassa huoneessani leikkiartikkeleita kirjoittaen ja raportoiden.

Lukioon mennessä päätin, että kauhu ja jännitys loppuu nyt. Otin ilmaisutaidon puoli lukuvuotta kestävän kurssin ja kaikki muut mahdollisen projektihommat, ja johan lähti pelot. Nyt takana on kahdeksan vuotta esiintymistä ja toimittajan hommia. Edelleen on hyvä pieni jännityskutina, muttei kauhua. Tämänhän minä osaan, niin kuin sinäkin kirjoitit! :)

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015
2/32 | 

Ihana kirjoitus, kiitos! Täytyy näyttää tämä 12-vuotiaalle tyttärelleni, joka sattumalta juuri tänään - samana päivänä - pohti blogissani pelkoansa kommunikoida englanniksi.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

HannaMai
3/32 | 

Ihana, että kirjoitat tästä! Ujoudesta pitäisi puhua enemmän, vakka se ehkä sotii ujoutta vastaan :) Niinkuin säkin mainitsit, esityksen alussa kannattaa mainita jännityksestä, niin se rikkoo jäätää. Ehkä pitäisi vaan ääneen sanoa ja myöntää olevansa ujo ja jännittäjä, niin sitten "kaikki" tietäisivät sen. Ja aargh, kuinka ärsyttävää punastuminen on! Joskus tuntuu, että punastuu jo siitä ajatuksesta, että kohta saattaa punastua :D Luen tällä hetkellä Kati Tiirikaisen kirjoittamaa Ujon urakirjaa - suosittelen.

nm
4/32 | 

Voi kyllä! Näin se vain on ettei esiintymispelosta pääse muuten kuin tattadaa, esiintymällä! Punastumiseen ei vaan valitettavasti taida auttaa mikään... Tuntuu että ainakin omalla kohdalla naama tuppaa helahtamaan punaiseksi vähän kaikista tunnetiloista :D

Ja todellakin pystyn samaistumaan tuohon punastumisen aiheuttamaan häpeään! Auta armias kun esiintymistilanteessa alkoi tuntea kuumotuksen kirivän poskipäille, sitä meni vaan entistä enemmän jumiin ja unohti lauseita ajatusten kiertäessä kehää "voieivoieivoiei TAAS mä punastun eeeiiihhhhh". Siinä sitä sitten seisottiin änkyttämässä naama paloauton värisenä :D Voi kun olisi silloin jo tajunnut että kaikki on ne tomaattiposket nähnyt jo sata ja yksi kertaa eikä ketään kiinnosta...

Vierailija
5/32 | 

Mahtavaa! Ujoushan on temperamenttipiirre eli reagointitapa, eikä siis häviä koskaan (alkupaniikki), mutta onneksi käyttäytymistä ja toimintamalleja voi muokata alkureaktiosta huolimatta! (Esim. Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut aiheesta paljon.)
Pitääpä näyttää tätä omalle miehelle, joka on myös ujo :)

Ria Hafren
Liittynyt17.8.2015
6/32 | 

Niina!

Olit aivan LOISTAVA eilen Bloggaritapaamisessamme!!: 1. Tunnustuksesi jännittämisestä toimi :0), 2. Huumorisi kirvoitti joukostamme monet naurut :0))), 3. Kerroit tarinasi kiinnostavasti ja elävästi.

****

Minulla oli koulussa ihan samat kammot esiintymistä kohtaan. Työelämässä jouduin esiintymään monet kerrat. Ja huomasin, että jos olin hermostunut ennen sitä, se meni hyvin - Eniten olen pitänyt esityksiä IT-palvelujen markkinoinnista. Niistä tykkäsin aina, että ne menivät huonosti. Mutta useat osallistujat kehuivat.

****

Minä olen aina toivonut, että punastelisin. En ole punastunut edes, vaikka kundit ovat kertoneet miten härskejä juttuja tahansa. - Minulla on aina ollut harmaankalpea naama. Olisi kiva, jos sille tulisi söpö puna :0).

****

150 paria kenkiä :0). Kuten kerroin, minulla on vain 5 paria. Olen niin mukavuudenhaluinen jalkineitteni suhteen. Mutta Rakastan katsoa kenkiä! - Esimerkiksi Minna Parikan kenkätaideteokset ovat minusta fantastisia!

'***

Oli Tosi Mukava tutustua Sinuun! Ja lukea juttusi tänä aamuna :0)!

Halauksin.  Ria  (Elämä on ihanaa - useimmiten-blogin pitäjä)

P.S. Sinun ei tarvitse vastata tähän kommenttiini Niina ;0).

Nyt katselen muita postauksiasi, mm. sitä Linna-shampoosta :0)...

Patu
7/32 | 

Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, joka todettiin vasta amiksessa ja sain siihen lääkkeitä. Kaikki vähäinenkin esiintyminen ja kotoa poistuminen ylipäätään siihen saakka oli luonnollisesti ollut ihan täyttä helvettiä. No, lääkkeet auttoivat jonkun verran, mutta hurjasti paremmin tepsi vertaistukiryhmä, johon pääsin. Siellä tuli niin konkreettisesti esille etten ole ainoa pelkääjä.

Asennoiduin kurssilla pelkooni uudelleen. Okei, minä pelkään kohdata ihmisiä. Mutta niin voi pelätä/jännittää myös se asiakaspalvelija, vastaantulija tai kirppismyyjä, joka minun pitäisi kohdata. Ymmärrettyäni tämän sain hurjasti itseluottamusta, pystyin vähentämään lääkkeitä ja lopulta jättämään ne pois kokonaan. Pelko lientyi jännittämiseksi.

Positiiviset kokemukset auttoivat toki myös selättämään pelkoa. Opinnäytetyöni esitelmäosuus kesti puoli tuntia (!!) enkä saanut yhtäkään muistikatkosta, lukenut suoraan paperista, punastunut tai edes seonnut sanoissani. Se oli yksi elämäni onnellisimpia hetkiä. Ja johonkin viralliseen tai vieraaseen numeroon soittaminen oli ennen täysin ylitsepääsemätön ongelma, johon tarvitsin vuorokauden henkisen valmistautumisen ja valmiiksikirjoitetut vuorosanat. Ahaa-elämykseni myötä ymmärsin myös sen, ettei virallisissa numeroissa kukaan oleta, että tiedän täsmälleen mitä puhelu pitää sisällään tai että osaan vastata täydellisesti kaikkeen mitä kysytään. Se oli todella vapauttavaa ja helpotti puhelimessa puhumista aivan äärettömästi. Nyt kriiseilen puoli minuuttia ennen soittoa, hengitän syvään selvittääkseni ajatukseni ja painan vihreää luuria. Pystyn sopimaan lääkärikäyntejä, soittamaan Torin myyjälle ja vastaamaan tuntemattomaan numeroon. Tunnen itseni vapaaksi, kun pelko ei enää lukitse minua neljän seinän sisään.

En koskaan uskonut että pääsisin pelosta eroon, mutta uudelleenasennoitumalla ja harjoittelemalla se tosiaan onnistui. Ja elämä maistuu paremmin kuin koskaan :)

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

En varmaan olisi nuorena uskaltautunut edes vertaistukiryhmään, koska sekin olisi eittämättä tarkoittanut sitä että pitää taas kerran esitellä itsensä ja puhua ääneen :D Teini-ikäisenä olin myös samanlainen puhelinpanikoija kuin sinä, joten ymmärrän täsmälleen mistä puhut. Nykyään kirjoitan enää yhden post-it lappusen jos soitan virallisia puheluja, että muistan ylipäätään miksi olin soittamassa. Tämä puhelinneuroosini naurattaa minua aika paljon, se tuntuu niin kertakaikkiaan älyttömältä välillä. 

Onneksi olkoon opparin esitelmäosuudesta! Minä en muista omastani yhtään mitään, sillä jännitin sitä niin älyttömän paljon :D

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Peace & love
8/32 | 

Kiitos kirjoituksesta Niina! Tämä onkin yksi lempiaiheistani :) Minusta kun tuntuu, että meidät ujot nähdään usein kovin yksiulotteisesti. Että ujo olisi aina se hiljainen, arka ja väritön tyyppi. Koko sanalla on jotenkin huono maine. Ujous on sellaista, jota vähän pyydellään anteeksi ja josta yritetään kasvaa ulos. Vaikka kyse on kuitekin ihan perustavanlaatuisesta temperamentistä ja ujo voi olla ihan mitä vaan! Itsekin olen ujopiimä ja kuitenkin myös seurallinen ja puhelias, rohkeakin. Ujoutta on kyllä hyväksi oppia hallitsemaan, jotta ei itse jää paitsi asioista, jotka oikeastaan haluaisi tehdä. Kuitenkin minusta myös maailma saisi olla hyväksyvämpi ujoja kohtaan. Mitä sitten, jos minulla kestää tovi tottua uusiin juttuihin ja ihmisiin tai en syöksy päätä pahkaa uusiin tilanteisiin? Onhan meitä moneen junaan muutenkin.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Kuulostat samanlaiselta persoonalta kuin minä, itsekin katson olevani seurallinen, erittäin puhelias ja myös rohkea, vaikka ujo mieleni onnistuukin tekemään joistain tilanteista härkäsiä ja nostamaan paniikin oikein kunnolla. Nuorempana olin sitä mieltä että ujouteni oli nimenomaan piirre josta haluan pysyvästi eroon, mutta nykyään se on ihan ok ja osa minua :)

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Milla
9/32 | 

Minä olin myös kova jännittämään samanlaisissa esitelmä- ja muissa tilanteissa. Allekirjoitan tuon, että helpottaa kun puhuu jännityksestän ääneen kaikkien edessä. Minulle tämä vapauttava hetki koitti ammattikorkeakoulussa, kun vastauksena opettajan johonkin kysymykseen (en muista edes mihin se liittyi) tulin kertoneeksi koko ryhmälle, että esitelmien pito suorastaan pelottaa minua. Tätä ennen en ollut koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Jotain kummallista tuossa hetkessä tapahtui, sillä kun sain ensi kertaa kakaistua tunteeni ulos, niin en ole sen koommin kummemmin jännittänyt itseni ja asiani esittämistä, oli yleisö sitten minkä kokoinen tahansa.

Mimmiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii
10/32 | 

Hyvä kirjoitus! Minä pelkäsin esiintymistä, kunnes aloin kieltenopettajaksi... Nyt sitä sitten joutuu esiintymään työkseen vieraalla kielellä, ja opiskelijaryhmien eteen meneminen on jo ihan helppoa. Ei haittaa vaikka mokaa, se vain tuo inhimillisyyttä. Muille ryhmille varmasti jännittäisi esiintyä edelleenkin. Työssäni muuten myös opetan esiintymistä (vieraalla kielellä, opiskelijat rakastaa tätä, krmhmh) ja tavallaan teoriat on siten kunnossa, mutta jännittävää se on silti jos edessä on jotain ihan muuta kuin ihania opiskelijoita. :)

Halina
13/32 | 

Joo superjännittäjä ilmoittautuu! Vihaan ja pelkään esiintymistä ihan sairaasti, jos minun täytyy pitää esitelmä tai puhe esimerkiksi koulussa. Sen sijaan minua ei pelota tai jännitä jos vedän asiakasryhmiä töissä tai näyttelen. Hoksasin asian vasta vähän aikaa sitten. Tajusin, että oikeastaan esiintymispelkoa enemmän, minua ahdistaa tilanne jossa joudun olemaan ja puhumaan. Ja varsinkin jos aihe on sellainen mistä tiedän tasan sen verran kuin wikipedia minulle kertoi. Jos saan puhua aiheesta josta pidän tai tiedän paljon, puhuminen on helpompaa. Yritin keksiä vinkkejä itselleni, miten voin helpottaa esintymistilannetta itselleni ja löysin aika montakin asiaa. Itsäni esimerkiksi auttaa tilankäyttö. En ikinä aseta itseäni luokan eteen ja tuoleja niin, että kaikki tuijottavat minua. Asettelen mieluummin ihmiset johonkin kivaan muodostelmaan kuten ympyrään tai pöydän ääreen. Käytän myös mielelläni dioja ja kuvia, joita ihmiset jäävät katsomaan ja kukaan ei tuijota minua itseäni. Aloitan myös usein keskustelun tai heitän jo alussa kysymyksiä, kuten onko aihe entuudestaan tuttu jne. Kun olen saanut osallistettua porukan, on itse helpompi lähteä puhumaan. On myös samalla kartoittanut porukan tietotasoa asiasta ja tietää mihin keskittyy luennolla. Riippuen aiheestam tykkään käyttää toiminnallisia juttuja tai tehtäviä. On ihan kiva laittaa porukka aktiivisesti liikkumaan tai tekemään jotain. Silloin muutkin ovat äänessä kuin vain itse. Yleensä myös osallistujat tykkäävät tälläisistä tunneista enemmän, sillä kukaan ei jaksa tuntia pidempään kuunnella monologia jostain aiheesta :) Joskus myös otan jonkun roolin itselleni(vähän kuin näytellessä), joka helpottaa tuntemattomille esiintymistä(tutuillehan tämä ei toimisi hihi). Itselläni tälläinen "ammattirooli" toimi monissa tilanteissa, sillä itsenä on kaikkein vaikein esiintyä omasta mielestäni. En edelleenkään nauti puheista tai luennoista, mutta olen yrittänyt selvitä niistä tilanteista näiden keinojen avulla. Ja puhujana olen päättänyt, että minulla on valta päättää millaisen puheen tai tilan luon ryhmän kanssa. Esimerkiksi eräs näkövammainen ystäväni kävi pitämässä koulussa puheita ja totesi oppilaille heti "minä en sitten näe jos viittaatte, eli tällä tunnilla ei viitata!" sekä hän otti opsikelijat lähemmäs itseään puhuessa. Monet opettajat eivät pitäneet tästä, koska he pelkäsivät että oppilaat käyttäytyisivät huonosti. Ystäväni snaoikin lapsille usein "minä en näe jos käyttäydytte huonosti, se on siis teidän omalla vastuulla, haluetteko räplätä puhelinta vai kuunnella". Yksikään lapsi ei kaivanut puhelinta tai käyttänyt väärin tätä vastuuta, koska puhuja totesi jo etukäteen, ettei voi valvoa visuaalisesti jokaisen liikettä. Luulen, että tämä erilainen tyyli toimi näillä tunneilla hyvin. Olen myös itse ajatellut, että jos jokin toiminta saa minun oloni hyväksi, on luento, keskustelu tai opetustilanne miellyttävämpi myös muille, koska olen luonut tilanteesta sellaisen, jossa itsekin viihdyn. :)

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Sain tästä tosi hyviä vinkkejä, kiitos paljon! En osannut edes ajatella että missä tahansa esitystilanteessa voisi tosiaan hyödyntää myös yleisön aktivointia, pitää miettiä miten tämä toimisi omien aiheideni kanssa! Onneksi huonoilla vitseilläkin olen pärjännyt :D

Viihtyminen on avainroolissa minullekin, että puhuminen on rentoa ja luontevaa. Tällöin myös yleisö tapaa viihtyä, sillä rentous on tarttuvaa sorttia. 

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Ope
14/32 | 

Hienoa kuulla, että olet päässyt esiintymisjännityksestäsi. Pitää kuitenkin mainita, että ujojen lasten pakottaminen improvisaatiojuttuihin ei kaikkien kohdalla toimi, vaan voi aiheuttaa syviäkin traumoja. Ujojen lasten "pakkososiaalistamista" vastaan on puhunut mm. Keltikangas-Järvinen. Se voi pahimmillaan saada ujossa lapsessa aivan äärimmäistä ahdistusta aikaan. Pahinta on, jos tuollainen toiminta saa lapsen kokemaan, että ujous on väärin ja huonoa.

En opettajana menisi koskaan pakottamaan ujoa lasten esittämään hullua luokan edessä. Kokisin sen sadistiseksi ja epäammattimaiseksi. Olen itse opettajana tullut siihen tulokseen, että opetuksessa mennään aina sekä lapsen kykyjen että persoonallisuuden mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että ujoja lapsia rohkaistaan heidän omissa rajoissaan. Edetään pienin askelin ja annetaan positiivista palautetta. Oma lapsuudenystäväni oli hyvin ujo lapsi. Hän joutui samantyyppisen opettajan impovisaatioharjoitusten kohteeksi kuin sinä, mutta ystäväni tilannetta tuo asia vain pahensi. Hän joutuu vielä lähes kolmekymppisenä käymään terapiassa ja syömään rauhoittavia, koska pelkää edelleen esiintymistä ja kaikkia sosiaalisia tilanteita. Kouluaikoina jatkuvat esiintymistilanteet saivat hänessä aikaan jatkuvaa maha- ja pääkipua, unettomuutta ja painajaisia.  Hän on vielä tänäkin päivänä hyvin surullinen ihminen, vaikka on menestynyt erinomaisesti yliopisto-opinnoissaan. Hän sanoo, että vaikka kuinka paljon esiintyy, niin aina se on yhtä vaikeaa ja raskasta. Sydäntäni särkee jo pelkkä ajatus, että vieläkin ajatelleen, että pakottamisella saadaan aikaan pelkkää hyvää.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Olet takuulla täysin oikeassa, mutta 80-luvulla ei mitä ilmeisemmin opettajilla ollut vielä pahemmin käsitystä erityisherkkyyksistä tai vastaavista, vaan jokainen napero oli täsmälleen samalla viivalla, oli millainen tapaus tahansa. Onneksi tästä ollaan päästy jo eteenpäin, uskoisin. 

Minun kohdallani tuo pakko osoittautui tehokkaaksi keinoksi, sillä sain siitä sisukkuutta ja lähes raivoisaa tahtoa, ja halusin asiaan muutosta. En suostunut alistumaan pelolleni. Halusin selviytyä voittajana, ja olin valmis tekemään kaikkeni sen eteen. Minua helpotti myös se, että olen aika sosiaalinen ja rohkea, eli keikuin tavallaan linjan molemmilla puolilla, piti vain päättää kumpaan suuntaan lähden.

Ystäväsi puolesta olen todella pahoillani, ymmärrän hyvin miten kova paikka tuollainen prässi on ihmiselle, joka on vielä minuakin ujompi. 

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

SonjaM
17/32 | 

Olipa kiva lukea jännittäjä-tarinasi. Minäkin olen aina inhonnut esiintymistä - jo ihan vaikka kaveriporukan edessä. Yläasteella jännitystä vähän helpotti, kun meillä oli tyttöporukan kanssa tapana kuvata omia elokuvia viikonloppuisin ja niissä oli pakko esiintyä - vaikkei tietenkään koskaan pääroolissa:D Mutta hyvin mielelläni ala-asteella olin esim. puu näytelmässä:DD

Esiintymisjännitys jatkui läpi kouluvuosien, mutta huomasin lopulta (kun olin vihdoin päätynyt opiskelemaan oikeaa alaa muutaman hudin jälkeen) että on mukavampi puhua muiden edessä kun on varma aiheestaan ja on aiheensa ns. asiantuntija. Niinpä päättötyöni esittely luokan edessä meni ihan pirun hyvin ja innokkaasti, kun taas aikaisemmilla linjoilla olin hajoillut jo vuosia etukäteen kun mietinkin päättötyötä ja sen esittämistä. Nyt työelämässä en edelleenkään innostu, kun joku mainitsee, että pitää pitää esitelmää jossain kokouksessa x, mutta kun on oikealla alalla, niin kyllä sitä sanottavaa sitten kuitenkin aina löytyy alun punastelun jälkeen. Ja olen tosiaan ottanut mainitsemasi asenteen, että tuulta päin vaan. Näin ollen yritän jokaisessa kokouksessa olla äänessä jossain välissä, jotta tottuisin enemmän ja enemmän olemaan yleisön ns. silmätikkuna:)

Vierailija
18/32 | 

Mulla auttoi kummasti se, kun joskus lukiossa tajusin, että esitelmät menevät aina, poikkeuksetta huonosti. Nolaan vääjäämättä itseni siellä edessä ja häpeän esitelmääni viikkokausia sen jälkeen, vaikka kuinka yrittäisin, joten on turha murehtia etukäteen. Menin pitämään esitelmää tällä asenteella enkä jännittänyt ollenkaan, sillä tiesin mitä tuleman piti. Esitelmäni olivat yhtä kaameita kuin aina ennenkin, mutta se tukahduttava jännitys katosi. Myöhemmin opin, että helpottaa paljon, kun on esim. Powerpoint-esitys siinä taustalla. Yleisön huomio kiinnittyy dioihin, ei minuun, mikä auttaa valtavasti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hei KK!

Syksyllä, kun olin lyönyt lukkoon siirtymiseni Kodin Kuvalehdelle, tuntui siltä kuin muuttoon olisi vielä ikuisuus aikaa. Nyt 2016 on jo täällä! Odottavan aika ei tällä kertaa ollut pitkä, sillä tekemistä on syksyn aikana riittänyt. Termi ruuhkavuodet on avautunut minulle sellaisella rytinällä, että heikompia hirvittää. Pieni esittely voisi olla paikallaan tähän alkuun.

Minä olen Niina, 35 vuotta. Perheeseeni kuuluu saman ikäinen aviomies Saku, 1-vuotias tytär Anni ja ikivanha kissa nimeltä Nöpö. Ostimme aikalailla tasan 2 vuotta sitten pienen 40-luvun talon Akaasta. Talo on osa Toijalan historiaa, se on rautatieläisten perua. Kun kylän läpi kulkeva rautatie alkoi työllistää paikallisia, rautatieläisille lohkottiin tontteja aseman läheisyydestä.

Meidänkin kotimme on yksi näistä taloista. Sen lisäksi että talon alkuperäinen omistaja oli konduktööri, hän oli intohimoinen puutarhuri. Elämämme lottovoitto asumisen suhteen osui käsiin vahingossa, kun ostimme keskitalvella paitsi talon, tietämättämme myös upean puutarhan täynnä ruusuja, perennoja, vadelmia, mansikoita ja hedelmäpuita. Kukkaloisto alkaa heti keväällä lumien sulaessa ja jatkuu pitkälle loppusyksyyn. Meidän tehtäväksemme jäi 20 omenapuun huolto ja puutarhaperinteen vaaliminen.

Viime kesänä perustimme perunamaan ja yrttipalstan, joista jälkimmäinen ei mennyt ihan kuin Strömssössä. Mutta oppirahat on maksettava. Huomasin kuitenkin viihtyväni sormet mullassa niin hyvin, että tälle vuodelle olen tehnyt jo kaikenlaisia suunnitelmia puutarhan osalta. Toivon tulevalta kesältä ennen kaikkea lämpöä, että kaikki hyötykasvit ehtivät tuottaa satoa.

Vaikka viihdyn kädet mullassa, sydäntäni lähellä ovat myös kauniit korkokengät ja hulmuavat mekot. Kirjoitin aikaisemmin kahta blogia, joiden pääpaino oli tyylissä ja sisustuksessa. Siirtyessäni tänne, ravistelen ihan tarkoituksella harteiltani muotibloggaajan viitan. Tai ainakaan en anna sen leiman rajoittaa kirjoituksiani. Onneksi suutarin ei tarvitse pysyä lestissään. Voin silti vakuuttaa (varoittaa) että ei takuulla tule kulumaan viikkoa, kun en intoilisi rakkaiden kenkieni parissa. Olen lapsesta saakka rakastanut vaatteita ja tyylileikkejä, rakastan edelleen. Olen varmasti tehnyt historiani aikana kaikki tyylimokat mitä on mahdollista tehdä ja olen ylpeä jokaisesta. Tai no, ehkä olisin voinut jättää väliin ne tuunaukset missä vaihdoin farkun punttien tilalle polvesta alaspäin pörröistä teddykarvaa. Mutta on ainakin asioita mille nauraa mummelina. Tyyliltäni olen muutenkin aika mummeli, sellainen retro-vintage-liehuke-fiilispukeutuja.

Sitten se tärkein. Tyttäremme syntymä 1,5 vuotta sitten ja samaan syssyyn kaupunkikaksiosta maalle muutto mullisti meidän elämämme niin täysin, että en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut odottaa moista. Elämän prioriteetit menivät kerrasta uuteen uskoon. En ollut aikaisemmin yhtään äitityyppiä, mutta heti kun sain Annin syliini, olin 100% äitityyppiä. Se on jännä tunne, kun ei ole päivääkään kokemusta lastenhoidosta ja kuitenkin oman lapsen kanssa kaikki tuntui luonnolliselta ja helpolta. Vuoden kestävä väsymys tosin ei ollut helppoa, mutta en sitä odottanutkaan. Väsynyt ja onnellinen realisti. Vauvavuosi kului lopulta niin nopeasti, että siihen tuskin yksikään vanhempi osaa etukäteen varautua. Miten se pieni nyt jo syö, kävelee ja leikkii itse, vaikka vasta päästiin sairaalasta kotiin! Lapsen kävelemään oppiminen on samaan aikaan riemastuttavaa ja kauhean haikeaa.

Tänä syksynä teimme mieheni kanssa vaihdon, hän jäi hoitovapaalle kotiin tytön kanssa ja minä palasin töihin Tampereelle. Yli vuoden tauko päivätöistä teki hyvää, olen ollut ihan uutta intoa täynnä koko syksyn. On ollut hienoa tajuta että minulla on mahtava työpaikka ja parhaat työkaverit, näiden ansiosta äitiyslomalta palaaminen sujui pehmeästi.

Tässä sitä ollaan, keskellä ruuhkavuosia. Äiti, vaimo, kahdeksastaneljään työläinen, Kodin Kuvalehden bloggaaja, innokas aloitteleva puutarhuri, lukutoukka, ompelija, DIY tuunaaja (vaatteet ja kalusteet, kaikki käy), kenkäfriikki, reissaaja, mummoluistelija (roller derby), intohimoinen kirppistelijä ja helppojen reseptien metsästäjä.

En osaa vielä sanoa mihin suuntaan tämä blogi tulee muokkautumaan, sillisalaatti olkoon alussa ohjenuoranani.

Parasta vuotta 2016!

Kommentit (15)

Tiia
1/15 | 

Loistavaa uutta vuotta myös sulle Niina, täällä yks vanha lukija jatkaa ihanan blogisi lukemista myös tulevaisuudessa :)

Katrinsessa
2/15 | 

Onnea uuteen (blogi)kotiin! :) Minä roikun mukana ja olen onnellinen, että bloggaus jatkuu!! <3

Naapinkainen
3/15 | 

Uskollinen lukija myös täällä! Olet niin harvoja bloggaajia,jotka jaksavat vielä kiinnostaa. Et ole pinnallinen!

Jenni
4/15 | 

Olen seurannut blogiasi vuosia, myös Pätsiniemeä innokkaasti. Jotenkin aistin rivien välistä että et kirjoittanut enää täysillä, ja pelkäsin että lopetat kohta bloggaamisen. En sano tätä pahalla, sillä sinulla on sana ollut hallussa aina, mutta tuntui tavallaan siltä että olit vähän hukassa että mitäs nyt :) vuoden ikäisen lapsen äitinä toki tiedän, että bloggaamiseen ei pysty ihan niin täysillä paneutumaankaan! :)
Tieto tästä blogimuutosta oli hieno, uskon vilpittömästi että tämä on sinulle oikea osoite ♡ Ihana lukea blogiasi! Vanhasta talosta haaveilevana kotipostaukset ovat erityisen kiinnostavia, ja kovan luokan lukutoukkana aina yhtä mielenkiintoista lukea kirjavinkkejä.

Iloa vuoteen 2016!

Vierailija
5/15 | 

Odotan kyllä innolla, mitä tämä blogi tulee tarjoamaan!:) Molemmat blogisi olivat todella kivaa luettavaa ja nyt ne molemmat ovat samassa blogissa ja tiedossa myös muita aiheita eli mahtavaa settiä tiedossa varmasti!!

~Marion~
7/15 | 

Mukana ollaan! 

Ihanaa vuotta 2016 teidän perheelle, ja onnea uuteen blogiin! :)

(Oh no, ikivanha nettialiakseni "Marion" on varattu toiselle rekisteröityneelle käyttäjälle! Täytynee siis hieman modata tätä vanhaa.)

heiskav
9/15 | 

Onnea uuteen blogikotiin! Täällä ollaan ja mukana pysytään, oli blogi missä tahansa. Kiva ettet anna kategorioiden rajata itseäsi. On mukavaa lukea blogia, josta saa pienen raapaisun elämän kaikilta osa-alueilta.

Marbles
10/15 | 

Hei! Ja onnea uuteen blogikotiin! Olen seurannut blogiasi jo monta vuotta, ja toivottavasti seuraan sitä edelleen (ainakin) yhtä monta vuotta lisää! :) Jos pienenpieni piipitys sallitaan, olisiko blogin palstaa mahdollista kaventaa (ja ehkä fonttia pienentää)? Nyt tekstimassa on jotenkin hankala lukea?

Rhia
11/15 | 

Hyvänen aika, laskin juuri että olen seurannut Vaatehuonetta jo 8 vuotta ja erityisen innolla myös Pätsiniemeä. Hauskaa että ne nyt näin luontevasti muuton yhteydessä yhdistyvät samaan blogiin. Kiitos näistä hauskoista vuosista ja siitä että olemme voineet tutustua myöskin live-elämässä. Toivon monta menestyksekästä vuotta KK:n siipien suojassa. Peukut sillisalaatille, eniten nautin monipuolisista blogeista joten en pistä semmoista yhtään pahakseni. 

atomi
12/15 | 

Seuraan sinua kuin hai laivaa tänne uuteen blogikotiin. Tykkään bloge(i)stasi aivan hirmuisesti ja olen varma, että saat kosolti uusia lukijoita. Mutta yksi juttu, yli kymmenvuotias kissukka ei ole IKIvanha, entinen kisumme oli 17v kun sairastui niin, ettei parantunut enää. Hyvällä hoidolla ja tuurilla kotikisut elävät lähemmäs kahtakymmentä vuotta, ja Nöpö ainakin näyttää olevan vielä mitä mainioimmassa kunossa :D

Ellukoo
13/15 | 

Onnea uusiin tuuliin täällä uudessa blogikodissa :) Täällä seurataan perässä uskollisesti :) (En voinutkaan kommentoida vanhalla nimimerkillä kun tuli ilmoitus, että se on varattu.)

Manki
15/15 | 

Jei! Sillisalaatti kuulostaa täydelliseltä :). Lapsen saatua maailmankatsomus avartuu ja pinnallisuus vähenee, ainakin itselläni kävi aikoinaan näin, siksi ymmärrän halusi ravistella muotibloggaaja-viitan harteiltasi. Jatkan mukana vaikka kommentoinkin harvoin :).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, neljävuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2019
Elokuu
Heinäkuu
Toukokuu
Maaliskuu
Tammikuu
2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012