Haasta bloggaaja -juttusarjan vuorossa on tällä kertaa lukijahaasteen toteuttaminen. Lukijani vinkkasi meille, että naapurikunnasta Lempäälästä löytyy ihan huikea elämysjärjestäjä nimeltä Koskikellujat. Hän suositteli erityisesti koskikelluntaa Kuokkalankoskessa, jossa ideana on hypätä pelastuspukuun ja antaa virran viedä pari kilometriä joen mukana maisemareittiä. Pelastuspuvun avustuksella meno on kuulemma sekä rentoa että vähän vauhdikkaampaa, riippuen virtauksista.

Kuulosti sellaiselta kokemukselta että eikun menoksi. Me haastettiin, pariskuntahaasteen vuoron ollessa meillä, Ansku ja Jani, jotka olivat kellunnasta kuullessaan jokseenkin ihmeissään. Siis mitä se on?! Onnistunut haaste selvästikin. (Kellunta saatu blogin kautta.)

Koskikellujat on elämystoimisto, jonka välinepakkiin kuuluu kellunnan lisäksi paljon hauskaa toimintaa vedessä. Esimerkkinä vaikkapa vesipallo, pelastuslautta, saunalautta, tukkilautta ja kumilautta-ajelut Lempäälän ympäri. Asiakkaina on erilaisia ryhmiä aina polttariseurueista työporukoihin, mutta esimerkiksi koskikelluntaan voi mennä myös yksin tai kaksin tiettyinä päivinä.

Varusteiden pukemista

Aurinkoisena perjantaiaamuna ajelimme Lempäälään jännittyneinä ja täynnä intoa. Rannalla meitä odottivatkin jo Koskikellujien Pasi ja Tapsa varusteet valmiina.

Veden ollessa vielä tässä vaiheessa vuotta suhteellisen rapsakat +6 asteista, pelastuspuvun alle puettiin lämpöpuku joka pitää kellujan nimensä mukaisesti lämpimänä. Jalkaan vedettiin myös villasukat, sillä pelastuspuvun kiinteät kumisaappaat voivat aiheuttaa rakkoja jos sukka on liian ohut. Kelluja on varpaista leukaan asti täysin vedenpitävässä puvussa, ja tämä mahdollistaa koskikellunnan myös jäiden seassa talvella. SE vasta olisi eksoottinen kokemus!

Haalareiden lisäksi ylle vedetään kypärämyssy, neopreenikypärä, hansikkaat ja koskenlaskuliivi, joka suojaa ylävartaloa. Kelluminen on mahdollista siksi, että tiiviin puvun sisälle jäävä ilma saa sadan kilon keijukaisenkin pysymään pinnalla. Pukiessa haalareihin jää kuitenkin liikaa ilmaa, joten aluksi meidän piti suorittaa operaatio ilmaus. Raotetaan pukua kauluksesta ja sitten kyykkyyn, että ylimääräiset suhisevat ulos.

Sitten Pasi kävi muutamia turvallisuusohjeita ja kellumisen perusperiaatteita, puettiin kypärät päähän ja siirryttiin kohti rantaa. Olo oli tässä vaiheessa aika epätodellinen, marssitaanko me oikeasti koskeen!

Ensimmäinen kosketus veteen

Ei muuten ollut yhtään pöllömpi keli meillä, aurinko paistoi ja koski kimmelsi! Koskikellunnassa kelillä ei sikäli ole väliä, mutta aurinko lisää rentoihin koskiosuuksiin vielä vähän sitä jotain. Laineet liplattaa, lokit lentelevät, aurinko paistaa...

Sitten veteen. Oli kerrassaan kummallista kävellä kumisaappaat jalassa koskeen ja kellahtaa selälleen. Olo oli kuin ellun kanalla! Liivissä on mukana pieni niskatuki, joka takaa sen että selällään löhöily on mukavaa kuin vesisängyssä lepäily.

Kellujien matkaan lähtee aina turvavene, jossa Koskikellujien työntekijä opastaa kellujia oikeaan suuntaan, kertaa turvallisuusohjeita matkan aikana ja lopuksi kerää kellujat kyytiin reitin päätyttyä. Yksi vene pystyy huolehtimaan noin kahdeksasta kellujasta, mutta jos ryhmäkoko on suurempi, mukaan tulee myös toinen vene. Tapsa piti meistä hyvää huolta koko matkan ajan.

Ei kannata pelätä että kellunta vaatisi mitään taitoja, senkus kelluu vaan ja välillä muistaa katsoa että pysyy suunnilleen keskellä koskea ja hieman etäämmällä sillantolpista. Me kelluttiin mahallaan, selälleen, pystyssä ja kyljellään, painoton olotila salli todella vapaan liikkumisen vedessä.

Minulla oli mukana vedenkestävä action kamera, jos ihmettelette miten olen räpsinyt vedestä käsin kuvia. Sain kuvattua sillä myös pienen heiluvan videonpätkän, joka löytyy postauksen lopusta.

Matkan aikana kelluja näkee useita siltoja, hulppeita huviloita ja yleensä myös kalastajia, jotka seisovat törmäillä vapojensa kanssa. Koski kulkee Lempäälän keskustaan, joka sijaitsee saaressa. Tätä ei moni edes tajua, ennen kuin vilkaisee karttaa tarkemmin.

Pientä paniikkia vedessä

Minun kohdallani tämä oli ilmeisen hauskuuden lisäksi myös ihan oikea henkinen haaste, sillä olen jonkin verran järvipelkoinen. En käy mielelläni uimassa luonnonvesissä, paitsi jos näen kunnolla pohjaan. En osaa tätä sen paremmin eritellä, mutta mikään ei saa osua minua jalkaan vedessä (vesikasvit, kivet) tai voin saada paniikkikohtausta lähentelevän tilan ja unohdan miten hengitetään.

Pelastuspuvun kanssa veteen meneminen oli ihan ok, sillä jaloissa olivat jämerät kumisaappaat eikä mikään vedenalainen päässyt iholleni. Kuulostaa todella järkevältä, tiedän, mutta en voi sille mitään :D En siltikään pystynyt nousemaan puvussa pystyasentoon, vaan kelluin koko matkan levynä vedenpinnalla minimoidakseni riskin osua mihinkään pinnanalaiseen. Muut porukasta vesijuoksivat ihan sujuvasti silloin tällöin ja oli kuulemma aika rankkaa urheilua noissa varusteissa.

Pienen pieni paniikki meinasi hiipiä kurkkua kuristamaan siinä vaiheessa, kun ajauduin voimakkaan ristivirtauksen myötä niin lähelle rantaa että polveni osui matalaan pohjaan. On ihan normaalia osua pohjaan rannassa (halloo!), mutta jos pohjapelkoisen järki pimenee hetkeksi fobian vuoksi, niin kaikki logiikka lentää pelastuspuvusta ulos. Onneksi selvisin nopeasti matalikosta takaisin syville vesille ja pystyin taas hengittämään.

Ilmainen vinkki, kannattaa pitää suu kiinni ajautuessaan suoraan ristiaallokkoon (eikä hihkua riemuissaan), tai päätyy nielemään litran Kuokkalankosken vettä. Se ei varsinaisesti ole mitään Eviania.

Sakun vuoro kertoa

”Toivottavasti en ajaudu kenenkään laituriin tai katiskaan...”. Olen huono uimaan, mutta kelluminen onnistuu. Koskikellunnassa tosin ei tarvinnut paljon muuta tehdä kuin pötkötellä ja vähän ohjailla ettei ajaudu matalikkoon. Arvelin ensin että kylmää kyytiä luvassa kun Niina ilmoitti, että toukokuun alussa mennään sitten harrastamaan vesiurheilua. Lopulta lämpömittari näytti +19 celsiusta. Lisäksi saatiin puettavaksi sen verran järeät sotisovat, että tuskin olisi tullut kylmä tammikuussakaan.

Oli kertakaikkiaan vinkeä fiilis astella veteen. Jotenkin sitä vielä odotti josko puku vuotaisi jostain kohtaa. Totesin nopeasti, että minulla taitaa olla melkoisen jäykkä niska vrt. vaimo. Niina köllötteli paljonkin vatsallaan kun taas itse jouduin vääntämään päätä ylös hyvinkin tarmokkaasti että näin edes jotain. Joten enimmäkseen tyydyin makaamaan äksänä selällään ja kuuntelemaan veden liplatusta.

Meidän testilajit ovat olleet aika rauhallisia ja ei se kaukana ollut etten olisi taas nukahtanut... Yksi hauskimpia juttuja olikin vääntäytyä pystyasentoon (ei ollut muuten helppoa aluksi) ja vesijuosta. Kyllä nukkumatti katosi ja hiki nousi otsalle. Fiilis oli kuin astronautilla.

Kellunta tapahtui Lempäälässä ja pakko sanoa, että vaikka eihän se mikään Toijala ole, niin ihmisillä on siellä melkoisen päheitä lukaaleja joen rannalla. Mentiin sen verran lähellä asutusta, että odottelin koko ajan milloin jostain ilmaantuu lauma pikkulapsia jotka heittelevät meitä vesi-ilmapalloilla. Tai joku rymäyttää vesiskootterilla niskaan. Puvuissa ei nimittäin liikuttu kovin vikkelästi! Väistäminen olisi vaikeaa kun ei noilla voi edes sukeltaa!

Reissun vauhdikkain osuus oli luonnollisesti kovemmat virtaukset, joissa mentiin kuin liukumäessä konsanaan jalat edellä selällään. Vaikka paineltiin kovaa, niin reitillä ei ollut nähdäkseni mitään suurempia vaaranpaikkoja johon mätkähtää. Mitä nyt välillä mentiin siltatolppien vierestä, mutta ohjaaminen oli kuitenkin helppoa käsillä haroen. Parin kilometrin surffailun jälkeen Tapsa poimi kuu-ukot kyytiin ja huristeltiin takaisin lähtöpaikalle.

Tämä reissu oli taas osastoa rentous maximus. Käsissä vain huomaa näin jälkeenpäin että tuli kauhottua kiitettävästi. Meidän isännät olivat tosi lupsakoita häiskiä ja loivat mukavan fiiliksen. Hyvin erikoinen kokemus tämä oli ja hyvässä seurassa ihan parasta.

Suosittelen käymään vessassa ennen kellumista! Pukua ei saa kovin helpolla päältä pois, eh.

Kellunta lähenee loppua

Viimeinen pätkä kelluntareitistä oli kaikkein upein. Koski kapeni reippaasti ja selällään makoillessa näki molemmin puolin veden ylle kaartuvat kauniit riippakoivut, jotka humisivat tuulessa. Virtaus oli voimakkaampi kuin aikaisemmilla osuuksilla, joten matka sujui joutuen.

Historiafriikille oli herkkua nähdä vanhan Hiidentien valtavat virtapilarit ja sillan kivipaasit), jotka seisoivat jyhkeinä sekä rannalla että keskellä koskea. Itse silta on purettu jo 1940-luvulla.

Kuokkalankoski yhdistää Vanajaveden ja Pyhäjärven, joskin laivaliikenne kulkee Lempäälän kanavan kautta. Koski on ollut aikoinaan vuolas ja mahtava, putoukset ovat olleet jopa kolmea metriä. Silloin ei olisi ollut asiaa veteen pelastuspuvuissa. Nykyään virta on lempeä, sillä koskea perattiin 1700- ja 1800-luvuilla rankalla kädellä, että reitille olisi saatu ohjattua laivaliikennettä järveltä toiselle. Historia kuitenkin kertoo, että vain kaksi laivaa on onnistunut nousemaan koskea ja siirtymään järveltä toiselle, höyrylaiva Ilmarinen vuonna 1863 ja kolme vuotta myöhemmin siipirataslaiva Vanaja.

Avoveteen tupsahtamisen jälkeen meidän kerättiin paattiin ja matka jatkui moottorin voimin. Kellumiseen oli kulunut aikaa yli tunti, mutta veneellä matka suhahti hetkessä! Ei menty ihan hiljaa nimittäin :D

Iloiset matkalaiset saivat vielä lopuksi kunniakirjat koskikellunnan suorittamisesta ja pienet tervasnapsit.