Kirjoitukset avainsanalla Haasta bloggaaja

Kaikki minut tuntevat tietävät, että pysyn yleensä turvallisen välimatkan päässä kaikesta sellaisesta toiminnasta, jossa on mukana käsitteitä kuten hengellinen matka tai korkeampi johdatus. Olen kuitenkin innostuja, joten epäilevästä luonteesta huolimatta lähden kokeilemaan ennakkoluulottomasti myös kaikkea hieman epäilyttävää.

Jagaspace Gong Spa (äänikylpy) kuulosti kerrassaan omituiselta. Mutta kun sellainen meille työpaikalle saapui, totesin notta mukaan vaan. Elämystä kuvataan seuraavasti: 

"Gong Spa is vibro-acoustic relaxation massage and organic music sound journey. Gong vibrations will clear and balance the brain waves. This will contribute to increasing creativity and multiplies the activity of the immune system. In our sessions people are lying under the soft plaid and feel deep relaxation. In addition You can also hear: voice, violin, Tibetan singing bowls, harmonium, tanpura, santoor, drums, crystal bowls, Planetary Gongs (Sun, Venus, Mars, Earth, Creation)."

Käytännössä homma toimi niin, että me osallistujat asetuimme vilttien ja joogamattojen kera lattialle selinmakuulle. Ohjaajat alkoivat soittaa erilaisia äänimaljoja, gongeja ja instrumentteja saumattomasti, siirtyen eri äänimaailmoista toisiin, myös laulamalla ja hyräilemällä. 

Pakko myöntää, että epäilyni karisivat jo ensimmäisten soundien täyttäessä tilan. Huikeaa! Kuljin mielikuvitusmatkallani aina Irlannin nummilta avaruuteen, mitenkään järkevämmin asiaa ei voi kuvailla. Se oli kuin konserttielämys toisesta maailmasta. Suurten gongien pehmeä ääni meni luihin ja ytimiin asti.

Ihan erityinen maininta myös jonkinlaiselle "rummulle", joka tuotti meren kohinaa. Ilmeisesti soittimen sisällä liikkui hiekkaa tahi vastaavaa, ja ääni kuljetti rentoutuneen kuulijan suoraan meren rantaan. 

Gong spalla kerrotaan olevan rentouttava vaikutus ja mitä ilmeisemmin onkin, sillä tunnin aika tuntui kymmeneltä minuutilta. Olisin todennäköisesti voinut jatkaa äänimaailmassa matkustamista vielä muutaman tunnin, huomaatta ajankulua lainkaan.

Nukuin seuraavana yönä kuin tukki. Nukun yleensä todella huonosti, joten voihan se olla että ääniaalloilla oli vaikutusta asiaan. 

Maailman isoin suositus tälle, jos sattuu tulemaan eteen mahdollisuus osallistua tunnille. 

Kommentit (2)

Haavelina
2/2 | 

Heh, olin kerran vastaanvanlaisessa tapahtumassa. En tiedä vaikuttiko asiaan pienoinen kanuunanpoikanen eilisillalta, mutta mulla se sai aikaan vaan kasvavaa ahdistusta ja sydämensykettä :D pitäisi ehkä koittaa uudestaan, paremmalla ololla!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen koko elämäni ollut liikunnanvihaaja. Kaikki pakkoliikkuminen on ollut minulle aina tuskaa, viihdyin paljon paremmin nenä kiinni kirjassa tai luovien aineiden parissa. Ainoa poikkeus koko 37 vuoden aikana on ollut roller derby, jonka eteen olin valmis hikoilemaan ja kärsimään, koska se oli ehdottomasti sen arvoista.

Aivan erityinen kauhu minulla on hiihtoa, maastojuoksua ja suunnistusta kohtaan. Hiihto on ihan omaa luokkaansa kaikessa kauheudessaan, mutta ihan samalle viivalle pääsee maastojuoksu ja suunnistuskin. 

Maastojuoksutraumojani parantelin näin aikuisiällä, kun aloitin muutama vuosi takaperin juoksuharrastuksen. Aloin jopa aidosti nauttia juoksemisesta, kunnes molemmat polveni menivät tuhannen muusiksi ja leikkausten kautta ripustin juoksutossut naulaan. Hyvä yritys kuitenkin, vaikkei olisi kannattanut. Mutta kukapa sitä tietää etukäteen olevansa kondromalasiapotilas. 

Peruskoulun aikaisesta suunnistuksesta muistan erityisen elävästi ne jäätävässä ryteikössä tarpomiset ja lonksuvat kumisaappaat. Itikoita tunki nenään ja suuhun, ja himourheilijaystäväni piti suht rapsakkaa vauhtia yllä. Tein ihan totaalista kuolemaa, ja olin aina viittä vaille valmis kaatumaan suolle ja jäämään sinne ikuisiksi ajoiksi. Minä todella vihasin suunnistamista. 

Armas siskoseni taas ei selvästikään ole joutunut koululiikunnan uhriksi ihan siinä määrin kuin minä, ja plikka innostuikin viime vuonna suunnistamisesta. Siitä asti minua on vahvasti painostettu lähtemään rasteille mukaan, mutta olen teflonin lailla väistellyt tuota "mukavaa aktiviteettia". Koska pieni lapsi, vähän kröhkröh on kurkku kipeänä taas ja kauhiasti töitä, menee kyllä nyt yöhön asti tietokoneella. 

Tein kaikkeni, että olisin päässyt kiemurtelemaan eroon koko asiasta, mutta sitten siskoni heitti pöytään Haasta bloggaaja -kortin. Ovela kettu! Olen julkisesti luvannut mennä epämukavuusalueelle haasteiden vuoksi, joten ei auttanut muu kuin raahata luunsa Nokian pusikkoon vuoden viimeisille Nokirasteille

Ilmeisesti siskollani ei ollut kovin vahvaa luottoa meikäläisen kykyihin (suuntavaisto on pyöreä nolla), joten hän valitsi meille helpon kolmen kilometrin radan. Ja ehkä myös siksi, etten traumatisoituisi entistä pahemmin :D Tällä reitillä ei tarvittu kompassia, sillä kartta oli maanmerkkejä pullollaan. En tiedä mistä alitajunnasta jokin orastava kartanlukutaito nosti päätään, ja merkit ne mitä en muistanut, kysyin siskolta.

Isoin haaste oli luonnollisesti löytää lähtöpiste, sen jälkeen homma lähti rullaamaan.

Nokian Maatialanharjun maisemat olivat aivan upeat, se toi hommaan huomattavasti lisää mielekkyyttä. Minä rakastan metsissä kävelyä syksyisin, kun hyttyset ovat jo suksineet hornantuuttiin. Hirvikärpäsiä ei ollut, joten harjuilla ja rannoilla eteneminen oli aidosti mukavaa. 

Pidettiin yllä leppoisaa tahtia ja tehtiin tilaa kokeneille pikakiitureille, jotka nelistivät ohi huimaa vauhtia ja juoksivat vaikeammille rasteille suoraan ryteikköön. 

Omassa tahdissa kulkeva suunnistus oli ihan mukavaa puuhaa, kun ei tarvinnut kiriä kelloa vastaan. Nokirasteille oli helppo mennä, sillä 6 euroa maksavan kartan sai käydä lunastamassa tietyn aikaikkunan puitteissa koska haluaa. Näin ollen aloitukseen ei syntynyt ruuhkaa, kun ihmiset tulivat ja menivät omaa tahtiaan. Eri pituisia ratavaihtoehtoja oli tarjolla helpoista vaikeisiin ja meitä jäi harmittamaan, ettei sittenkin otettu 5 kilometrin rataa. 

Kaikki rastit löytyivät!

Voisin vakavasti harkita josko innostuisi lähtemään tuon meidän 3-vuotiaan kanssa opettelemaan suunnistusta, sillä pienemmille tyypeille on yleensä tarjolla 2 kilometrin helppoja ratoja. Anni rakastaa metsässä liikkumista ja retkeilyä, joten ilman muuta haluan tarjota niitä kokemuksia hänelle mahdollisimman paljon. Suunnistustaidoistakaan ei varsinaisesti haittaa ole. Aika moni vanhempi näytti Nokiallakin olevan liikkeellä jälkikasvun kanssa. 

Hän pääsi maaliin:

 

Kommentit (12)

Sarana
1/12 | 

Kiitos Nelliina upeasta, laadukkaasta ja säännöllisesti päivittyvästä blogista! On ikävä kuulla, että koululiikunta ei ole sinun kohdallasi ollut mieluisaa. Tämä johtuu varmasti monesta syystä ja jos olisin ollut opettajasi, katsoisin pitkään peiliin. Liikunnanopettajana silmiin pisti ikävällä tavalla tämän postauksen otsikko "koululiikunta on varma tapa saada liikunnanvihaaja vihaamaan liikuntaa entisestään". Kielellä jota käytämme rakennamme myös maailmaa, jossa elämme. Koululiikunnan tavoitteena on kannustaa nuoria liikunnalliseen elämäntapaan ja löytämään jokaiselle ne omat tavat liikkua - ei saada ketään vihaamaan liikuntaa. Otsikosta välittyy viesti siitä, että koululiikunnan tavoite on saada osa oppilaista vihaamaan liikuntaa.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Otsikon väite on täysin oma subjektiivinen kokemukseni enkä missään tapauksessa halua yleistää sitä koskemaan ketään muuta kuin minua. Pahoittelut jos kirjoituksestani sai yleistävän mielikuvan. Todistettavasti osa nauttii koululiikunnasta, mikä on hienoa. Minulle liikka oli paria lajia lukuunottamatta kauheaa pakkopullaa, ja aiheutti sen etten vuosikausiin liikkunut vapaaehtoisesti, ja edelleen suhteeni liikuntaan on vinossa.

Kuulostaa mahtavalta, jos nykyään lapset otetaan huomioon yksilöinä, eikä tasapäistetä laumaksi, jonka jokaisen yksilön pitää hiihtää 5 kierrosta ennenkuin pääsee kotiin. Ehkä nykyisillä opetustavoilla kokemukseni olisi ollut positiivinen :)

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Aba
2/12 | 

Voi että,teksti kuin itseltäni.Juuri samoja aatoksia.Koulussa mentiin niitten parhaimpien ja liikuntaa harrastavien mukaan,niitten jotka kilpailivat seurojen mukana ja olivat hyviä useissa lajeissa.Oli kympit torkassa,vaikka eivät olisi tunneilla olleetkaan...me jotka osallistuimme tunneille ja yritimme parhaamme komeili sielä se vakio nro 7 todistuksessa,eipä kauheasti motivoinut.

Toivottavasti tänäpäivänä on toisin...

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Kirjoitin tekstin mielestäni kevyen mustan huumorin otteella, mutta taisikin tulla ladattua siihen salakavalasti oikein ämpärikaupalla vanhoja patoutumia :D Tuohon maailmanaikaan ei tuntunut yrittämisellä olevan pahemmin merkitystä, vain tulokset ratkaisivat numeroita jaettaessa. Toivon sydämestäni, että kehitys on kulkenut eteenpäin ja postausta kommentoinut liikunnanopettaja vain vahvistaa tätä toivoa. Voin rehellisesti sanoa, että koululiikunnan vuoksi minusta tuli liikunnanvihaaja, mikä on todella kurjaa, sillä juuri meille ei luontaisesti liikunnasta innostuville se opetus olisi ollut elintärkeää. Nykyään liikun kyllä jossain määrin (joskus enemmän, joskus vähemmän) koska näin aikuisena tiedostan, että terveyden eteen on tehtävä asioita. Lapsena se perustelu ei oikein uponnut :D

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Huitu
3/12 | 

Aika samanlaisia kokemuksia koululiikunnasta, että se ei kyllä ainakaan kannustanut liikkumaan. Niitä kympin oppilaita kyllä kehuttiin, mutta me vähän huonommat jätettiin vaan roikkumaan perässä, eikä oikein ees ohjattu tai opetettu. Oon miettinyt, että voiko tää johtua siitä, kun ainakin meidän liikunnanope oli entinen urheilija. Et jos ite on aina ollut hyvä liikunnassa, niin on vaikea samaistua siihen, jos joku ei olekaan niin innostunut ja huonommassa kunnossa. Ja ottaa ehkä huomaamattakin niitä kilpaurheilun sääntöjä, että vaatii vähän liikaa pullaa mussuttuvalta teiniltä.

Muistan vieläkin kun ysillä päätin, että nyt juoksen Cooperin, kun aiemmin olin kävellyt sen osittain. Sen jälkeen sattu jalkoihin ja menin kysyyn opelta, että mistä se johtuu. Kun en ollut tottunu lihassärkyyn. Ope vaan totesi, että en ollut lämmitellyt tarpeeksi. Ei mitään kannustusta, että hyvä kun juoksit, hienosti edistytty jne, vaan tylysti moitteet, kun et ollut tehnyt jotain tarpeeksi. Ja salilla ollessa ope keskitty niihin, jotka osasi käyttää laitteita. Me muut sit hengailtiin.

On kestänyt monta vuotta, että oon alkanut harrastaa edes jotain liikuntaa ja kyllä se välillä vieläkin on vähän pakkopullaa.

Sarana

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että entisen urheilijan voi olla vaikea asettua niiden oppilaiden asemaan, jotka eivät ole liikunnallisesti yhtä motivoituneita tai taitavia. Meillä opettajankoulutuksessa sanottiin ensimmäisenä, että liikunnanopetuksen suurin ongelma on se, että sitä opettavat ne jotka ovat olleet itse hyviä liikunnassa. Ja tämä on todella tärkeä asia jokaisen opettajan ymmärtää. Hyvät yleensä liikkuvat ilman opetustakin joten opettajan olisi tärkeä pystyä kannustamaan juuri niitä ei niin motivoituneita oppilaita. Ja kehua ennenkaikkea yrittämisestä ja uuden kokeilemisesta.

Kiitos keskustelusta ja harmittaa todella, että koululiikunta on osittain epäonnistunut tehtävässään. Toivon kuitenkin, että parempaan suuntaan ollaan menossa (ja siihen myös uusi opetussuunnitelma velvoittaa, esim. arvosana ei saa perustua juoksutestin tuloksiin vaan oppilaan omaan kehittymiseen). Harmittaa kuitenkin se, että koko koululiikunta leimataan joidenkin kokemusten perusteella: "koululiikunta on varma tapa pilata..." vrt. "koululiikunta oli minulle aine joka pilasi..." Kiitos Nelliina kun muutit otsikkoa! Arvostan suuresti ihmisessä sitä, että hän pystyy pohtimaan asioita uudestaan myös toisesta näkökulmasta ja ottamaan palautetta vastaan.

Vaikka omien kokemusten mukaan olen törmännyt inhottaviin miehiin, en silti julista että miehet ovat inhottavia. No. Eiköhän pointti tullut selväksi ja joitakin nappuloita tämä teksti ja kommentit taisivat minussakin painella :)

Hyvää viikonloppua ja toivotaan, että kaikki löytävät itselleen sopivia tapoja liikkua ja ylläpitää terveyttä!

-T-
4/12 | 

Sama meininki oli meilläkin ainakin yhden liikunnan opettajan toimesta ylä-asteella. Eli ne jotka harrasti liikuntaa vapaa-ajalla sai kympit ja muut yrityksestä 6-7.
Mutta asiaan, mä kyllä tykkään liikkua, hiihtää, lenkkeillä, käydä salilla ja kokeilisin mielelläni muitakin ns. yksilö juttuja. Mutta heti jos joku ehdottaa jotain ryhmäliikuntatunteja, niin nousee kylmä hiki. En lähde. Ahdistaa pelkkä ajatuskin että pitäis mennä sinne saliin kaikkien tuijotettavaksi (vaikka tiedän, että ei kukaan kato, eikä ketään kiinnosta miten teen liikkeet). Kerran kaverit sai houkuteltua jollekin kokeilutunnille ja viikkoa ennen ahdistus alkoi. Menin kyllä, mutta n viihtynyt, enkä menny toiste.
Liikunnan iloa kaikille, jokainen löytäköön oman juttunsa tässäkin asiassa :)
Ja kiitos ihanasta blogista!! Mukavaa syksyä :)

Halina
5/12 | 

Koululiikunta on mielenkiintoinen aihe ja jos en väärin muista(joku voi korjata jos ei pidä paikkaansa), oettä psia on nyt muutettu niin että lähtökohtana ei ole lajiosaaminen vaan taito-osaaminen tms. eli ilmeisesti tarkoitus harjoitella liikuntataitoja eri lajien kautta (esim. Heittäminen, juoksu, tasapiano, koordinaatioa jne.) Eikä toisinpäin, että nämä taidot kehittyisivät lajien mukana (kun sitä jalkapalloa taroeeksi pelaa ni oppii pitkaisemaan tms.). Tämä muutos sen takia, että kun saa hyvätliikunnalliset valmiudet niinnvoi lähteä harrastamaan ja treenaamaan lähes joka lajia kun on ns. "Perusteet" hanskassa. Nykyäänhän taitaa olla ongelma että lapset liikkuvat liian vähän ja nämä perusvalmiudet kun puuttuvat niin on se aika hankala mitään lajia lähteä treenaamaan?

Itsellä tämä asia oli suurin este liikuntatunneilla ja enimmikseen en pystynyt osallistumaan mihinkään. Mulla on perussairautena lastenreuma jonka takia liiluntaa olisi piyänyt soveltaa (ei tosin siihen aikaan). Löysin itsekin liikunnan vasta 16-vuotiaana kun ekan kerran pystyin aloittamaan ns. Kjnnolla liikkumaan. Olen aikuisiällä opetellut kaikki ns. Perustaidot kuten juoksemisen(tekniikkalaji), kuperkeikan jne motoriset taidot ja on ollut kyllä haastavaa :D mutta nyt kun judoa laskettelua ja kaikkea tullut harrastettua niin en yhtään ihmettele miksi olin aina niin "huono" lapsena ja kaikki ns vaikeaa. En vaan saanut opetusta ja oli sen lisäksi vielä erityistarpeita, joita esim. Koululiikunnassa ei pystynyt huomioimaan. Onneksi aikuisena on saanut aina ihania valmentajia ja opettajia, joiden avulla on löytänyt liikunnallisen itsensä :)

Vierailija
6/12 | 

Koululiikunta todella jätti vuosien traumat ja sisäistän täysin mitä otsikolla tarkoitat. Havahduin tässä joku aamu, että ei voi olla totta... tunsin suurta helpotusta kun lapset lähtivät kouluun liikkavarusteita kasaten ja minun ei tarvinnut! Yhä vieläkin, nelikymppisenä, tuntuu tältä. Voimistelusalin haju herättää ahdistuksen, ohjatut liikuntatunnit samoin. Itse liikun nykyisin omaan tahtiini, ja olen voittanut kynnyksen ostaa liikuntavaatteita. Kyllä, sekin on vaikeaa kun mieltää itsensä kömpelöksi eikä ollenkaan liikunnalliseksi Vuosia lenkkeilin melkoisissa varusteissa... Edelleen urheilukauppaan meno on vaikeaa - onneksi marketeista saa monenlaista ;). Lapseni onneksi liikkuvat hyvin, eivätkä tunnu ahdistuvan liikuntatunneista, ovat jopa valinneet niitä vapaaehtoisesti lisää. Ehkä opetus on nykyään erilaista? En silti ymmärrä miksi taitoaineesta annetaan numeroita.

Ellukoo
7/12 | 

Pelkkä tuo suunnistuskartan näkeminen sai mut melkein hyperventilaatiokohtauksen partaalle :D Mä kuulun niihin onnekkaisiin, jotka pitivät koululiikunnasta... paitsi suunnistuksesta (en IKINÄ löytänyt rasteja edes postimerkin kokoiselta metsäpläntiltä) ja telinevoimistelusta (olin jo kouluaikana pitkä, pitkät raajat ei oikein taipuneet noihin telinevoimistelukuvioihin) enkä tykänyt myöskään lentopallosta (pelkäsin palloa). No en myöskään tanssitunneista (voi sitä vaivautuneisuutta!). Tätä listaa miettiessä tulee mieleen väkisinkin, että onko aika kullannut muistot kun sanon että pidin koululiikunnasta :) Mutta ihan oikeasti pidin niistä kaikista muista lajeista kuin näistä :) Ja pääasia kai on se, että mulle ei jäänyt liikunnasta traumaa.

Sanjana
8/12 | 

Se on kumma, miten koululiikunta voi jättää traumat..en itsekään pelaisi pakon edessäkään jalkapalloa tai pesistä, saati telinevoimistelisi. Sanoin kutosella opettajalle, että en uskalla hypätä hyppypukin päälle polvilleen, niinkuin ois pitäny. No, hän pakotti hyppäämään kuitenkin ja naamalleni laskeuduin, kivasti ruvelle puol naamaa. Silleen menikö hyvin, no ei menny, ikuinen kammo syntyin:D ja kuntotestit oli kamalia, kerran vuodessa testataan esim.vauhditon pituus eikä sitten koko muuna vuonna harjoitella sen tekniikkaa. Lyhytjalkaisena oon nimittäin tajuttoman huono siinä enkä vieläkään osaa tekniikkaa, opettaja vaan ihmetteli, miten voi saada niin huonon tuloksen. :D Jospa asiat on muuttunut!

Vierailija
9/12 | 

Itse sain voimistelutunneilta opelta käskyn lähteä erään toisen tytön kanssa kävelylenkille kahdestaan muiden harjoitellessa mm. käsillä- ja päälläseisontaa. Olimme kuulemma niin lihavia, että ope ei uskaltanut meitä näissä avustaa. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin kun tuota muistelee.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pikku tauko on päässyt syntymään haasta bloggaaja -juttusarjaan, lähinnä allekirjoittaneen kroonisen kiireen vuoksi. Mutta nyt. Nyt vihdoin on taas haasteen vuoro. Tähän haasteeseen tuli ehdotus lukijalta aiemmin tänä vuonna, mutta myös suoraan Tampereen Getaway Room Escapesta. Huonepakopeli! Tämä suoritettiin jälleen kerran yhdessä Anskun ja Janin kanssa pariskuntahaastena. Pelikokemus saatu blogin kautta. 

Huonepakopelissä on kyse niin yksinkertaisesta asiasta kuin että tiimi suljetaan huoneeseen ja sieltä pitää ratkoa tiensä ulos 60 minuuttissa. Kuulostaako helpolta? No, sitä se ei ole. Ongelmien ratkominen on ihanaa, kamalaa, turhauttavaa, riemukasta ja kaikkea siltä väliltä. Se vaatii pelaajien kaikkia aisteja ja saumatonta tiimityötä, sillä jokaisella osallistujalla on todennäköisesti erikoistaitoja mitä pelissä voi hyödyntää. 

TAMKin Proakatemian kasvattien, Ossin ja Eliaksen, pyörittämä Getaway sijaitsee Tullintorin takana Åkerlundinkadulla. Valittavissa on kaksi erilaista huonetta, joissa molemmissa on kuitenkin erittäin tamperelainen teema. Meille valikoitui vanha kunnon Manserock-huone, jossa ratkaistavana mysteerinä oli rokkibändin laulajan salaperäinen häviäminen. Minne Raipe on kadonnut?

Meistä kenelläkään ei ollut aiempaa kokemusta huonepakopeleistä, joten oli huippua seistä porukalla tumput suorana huoneessa oven sulkeutuessa. Jokainen katseli ihmeissään erittäin hyvin teemaan sisustettua miljöötä ja mietti että mitäs hittoa nyt tehdään. Huonepakopelin raivostuttavin piirre on se, että huoneeseen mentäessä ei saa vinkin vinkkiä. Ei mitään mihin tarttua tai mistä aloittaa. Kaikki selviää huoneessa omaan tahtiinsa, sitä mukaa kun ymmärrys tilanteesta kasvaa. 

Jos tiimi ei kerta kaikkiaan pääse jostain tilanteesta eteenpäin omin avuin, henkilökunta antaa helpottavan vihjeen huoneessa olevalle näytölle. Me saimme muistaakseni 3 extravihjettä, kun iski ihan totaalinen tenkkapoo, mutta ne ylimääräiset vihjeetkään eivät ole suoria kehotuksia tehdä jotain vaan ainoastaan pientä osviittaa ollaanko edes oikeilla jäljillä. 

Onnistumisen riemu on ihan valtavaa, aina kun yksi tehtävä ratkeaa ja tarinaa jatkuu. Tuli todettua että meistä kaikilla oli peliin annettavaa. Yhdellä oli loogista päättelykykyä, toisella hyvä muisti, kolmannella nopeat hoksottimet ja neljännellä taito nähdä kokonaisuuksia. Minä totesin lukeneeni aivan liian monta dekkaria, kun koin suurta ahdistusta rikospaikan sotkemisesta :D

Huoneessa saattaa kuulemma välillä syntyä hauskoja tilanteita, kun pelaajat reagoivat paineeseen (kello juoksee!) eri tavalla. Kaikki ovat kuulemma kuitenkin tulleet lopulta sulassa sovussa ulos, vaikka matkan varrella olisikin mennyt hermot kumppaniin tai itseensä. Meidän nelikko oli jopa yllättävän sopuisa, kun miettii paria (krhm) räjähtävää ja kärsimätöntä luonnetta. Mutta kun kaikilla on yhteinen päämäärä, tiimityön on sujuttava. 

Ei, me emme selvittäneet huoneen mysteeriä loppuun ajoissa, mutta ei se paljosta jäänyt kiinni. Laitetaan ensikertalaisuuden piikkiin... mutta tämä ei jää tähän. Idmanin piilopirtti, täältä tullaan! Tuli kauhea hinku päästä pelaamaan lisää!

Ostin samalla keikalla Getawayn lahjakortin, joka menee joululahjaksi ystäville. On kivaa antaa lahjaksi mielummin elämyksiä kuin tavaraa. 

Sakukin halusi kertoa mitä mieltä oli kokemuksesta: 

En hyppinyt riemusta kun Niina sanoi että seuraava pariskuntahaaste on room escape. Minulle oli jostain tullut mielikuva värittömästä, ankeasta, negatiivisellä tavalla futuristisesta ympäristöstä, jossa ratkotaan puzzleja. Idea tuntui väsyneeltä.

Enpä olisi enempää väärässä voinut olla! Ensinnäkin miljöö oli loistava. Manserock ei musatyylinä kolahda, mutta onhan siinä oma hauskuutensa ja hymy nousi huulille heti urakan alussa. Noin kahden minuutin taivastelun jälkeen ja kaikki uppoutuivat täysin ratkomaan mysteeriä. Varmaan liiankin syvään, koska jälkikäteen tajusimme fiilistelleemme turhan kauan ja aika juoksi odottamattoman nopeaa. Hauskaa oli ja verenpaineetkin välillä kohosivat kun ei aina ymmärretty toisiamme. Itse tunsin takaraivossa vaimon haukankatseen, kun tuhlasin jonkun minuutin lukon kanssa jossa oli oikea koodi...väärässä paikassa. Onneksi pelastin ainakin osin nahkaani ratkaisemalla erään toisen itehtävän, josta muilla ei tuntunut olevan mitään hajua.

Mahtava kokemus kerrassaan, joskin kilpailijan sielua syö kun ei päästy loppuun asti aikarajan puitteissa. Aivan varmasti mennään uudestaan. Ja voitetaan!

***

Haasta bloggaaja –sarjan edelliset haasteet:

Pariskuntahaasteena koskikellunta - Kuokkalankosken armoilla kelluntapuvussa

Pariskuntahaasteena meditaatio - hihhulointia vai löytyikö mantroista mielenrauhaa

Pariskuntahaasteena vauhdikas roller derby – miten ensikertalaisilla sujui luistelu

Haasta bloggaajan mies – Saku pääsi ensimmäistä kertaa hevosen selkään

Haasta bloggaaja – miltä tuntui veivata takamusta burleskin alkeistunnilla

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Haasta bloggaaja -juttusarjan vuorossa on tällä kertaa lukijahaasteen toteuttaminen. Lukijani vinkkasi meille, että naapurikunnasta Lempäälästä löytyy ihan huikea elämysjärjestäjä nimeltä Koskikellujat. Hän suositteli erityisesti koskikelluntaa Kuokkalankoskessa, jossa ideana on hypätä pelastuspukuun ja antaa virran viedä pari kilometriä joen mukana maisemareittiä. Pelastuspuvun avustuksella meno on kuulemma sekä rentoa että vähän vauhdikkaampaa, riippuen virtauksista.

Kuulosti sellaiselta kokemukselta että eikun menoksi. Me haastettiin, pariskuntahaasteen vuoron ollessa meillä, Ansku ja Jani, jotka olivat kellunnasta kuullessaan jokseenkin ihmeissään. Siis mitä se on?! Onnistunut haaste selvästikin. (Kellunta saatu blogin kautta.)

Koskikellujat on elämystoimisto, jonka välinepakkiin kuuluu kellunnan lisäksi paljon hauskaa toimintaa vedessä. Esimerkkinä vaikkapa vesipallo, pelastuslautta, saunalautta, tukkilautta ja kumilautta-ajelut Lempäälän ympäri. Asiakkaina on erilaisia ryhmiä aina polttariseurueista työporukoihin, mutta esimerkiksi koskikelluntaan voi mennä myös yksin tai kaksin tiettyinä päivinä.

Varusteiden pukemista

Aurinkoisena perjantaiaamuna ajelimme Lempäälään jännittyneinä ja täynnä intoa. Rannalla meitä odottivatkin jo Koskikellujien Pasi ja Tapsa varusteet valmiina.

Veden ollessa vielä tässä vaiheessa vuotta suhteellisen rapsakat +6 asteista, pelastuspuvun alle puettiin lämpöpuku joka pitää kellujan nimensä mukaisesti lämpimänä. Jalkaan vedettiin myös villasukat, sillä pelastuspuvun kiinteät kumisaappaat voivat aiheuttaa rakkoja jos sukka on liian ohut. Kelluja on varpaista leukaan asti täysin vedenpitävässä puvussa, ja tämä mahdollistaa koskikellunnan myös jäiden seassa talvella. SE vasta olisi eksoottinen kokemus!

Haalareiden lisäksi ylle vedetään kypärämyssy, neopreenikypärä, hansikkaat ja koskenlaskuliivi, joka suojaa ylävartaloa. Kelluminen on mahdollista siksi, että tiiviin puvun sisälle jäävä ilma saa sadan kilon keijukaisenkin pysymään pinnalla. Pukiessa haalareihin jää kuitenkin liikaa ilmaa, joten aluksi meidän piti suorittaa operaatio ilmaus. Raotetaan pukua kauluksesta ja sitten kyykkyyn, että ylimääräiset suhisevat ulos.

Sitten Pasi kävi muutamia turvallisuusohjeita ja kellumisen perusperiaatteita, puettiin kypärät päähän ja siirryttiin kohti rantaa. Olo oli tässä vaiheessa aika epätodellinen, marssitaanko me oikeasti koskeen!

Ensimmäinen kosketus veteen

Ei muuten ollut yhtään pöllömpi keli meillä, aurinko paistoi ja koski kimmelsi! Koskikellunnassa kelillä ei sikäli ole väliä, mutta aurinko lisää rentoihin koskiosuuksiin vielä vähän sitä jotain. Laineet liplattaa, lokit lentelevät, aurinko paistaa...

Sitten veteen. Oli kerrassaan kummallista kävellä kumisaappaat jalassa koskeen ja kellahtaa selälleen. Olo oli kuin ellun kanalla! Liivissä on mukana pieni niskatuki, joka takaa sen että selällään löhöily on mukavaa kuin vesisängyssä lepäily.

Kellujien matkaan lähtee aina turvavene, jossa Koskikellujien työntekijä opastaa kellujia oikeaan suuntaan, kertaa turvallisuusohjeita matkan aikana ja lopuksi kerää kellujat kyytiin reitin päätyttyä. Yksi vene pystyy huolehtimaan noin kahdeksasta kellujasta, mutta jos ryhmäkoko on suurempi, mukaan tulee myös toinen vene. Tapsa piti meistä hyvää huolta koko matkan ajan.

Ei kannata pelätä että kellunta vaatisi mitään taitoja, senkus kelluu vaan ja välillä muistaa katsoa että pysyy suunnilleen keskellä koskea ja hieman etäämmällä sillantolpista. Me kelluttiin mahallaan, selälleen, pystyssä ja kyljellään, painoton olotila salli todella vapaan liikkumisen vedessä.

Minulla oli mukana vedenkestävä action kamera, jos ihmettelette miten olen räpsinyt vedestä käsin kuvia. Sain kuvattua sillä myös pienen heiluvan videonpätkän, joka löytyy postauksen lopusta.

Matkan aikana kelluja näkee useita siltoja, hulppeita huviloita ja yleensä myös kalastajia, jotka seisovat törmäillä vapojensa kanssa. Koski kulkee Lempäälän keskustaan, joka sijaitsee saaressa. Tätä ei moni edes tajua, ennen kuin vilkaisee karttaa tarkemmin.

Pientä paniikkia vedessä

Minun kohdallani tämä oli ilmeisen hauskuuden lisäksi myös ihan oikea henkinen haaste, sillä olen jonkin verran järvipelkoinen. En käy mielelläni uimassa luonnonvesissä, paitsi jos näen kunnolla pohjaan. En osaa tätä sen paremmin eritellä, mutta mikään ei saa osua minua jalkaan vedessä (vesikasvit, kivet) tai voin saada paniikkikohtausta lähentelevän tilan ja unohdan miten hengitetään.

Pelastuspuvun kanssa veteen meneminen oli ihan ok, sillä jaloissa olivat jämerät kumisaappaat eikä mikään vedenalainen päässyt iholleni. Kuulostaa todella järkevältä, tiedän, mutta en voi sille mitään :D En siltikään pystynyt nousemaan puvussa pystyasentoon, vaan kelluin koko matkan levynä vedenpinnalla minimoidakseni riskin osua mihinkään pinnanalaiseen. Muut porukasta vesijuoksivat ihan sujuvasti silloin tällöin ja oli kuulemma aika rankkaa urheilua noissa varusteissa.

Pienen pieni paniikki meinasi hiipiä kurkkua kuristamaan siinä vaiheessa, kun ajauduin voimakkaan ristivirtauksen myötä niin lähelle rantaa että polveni osui matalaan pohjaan. On ihan normaalia osua pohjaan rannassa (halloo!), mutta jos pohjapelkoisen järki pimenee hetkeksi fobian vuoksi, niin kaikki logiikka lentää pelastuspuvusta ulos. Onneksi selvisin nopeasti matalikosta takaisin syville vesille ja pystyin taas hengittämään.

Ilmainen vinkki, kannattaa pitää suu kiinni ajautuessaan suoraan ristiaallokkoon (eikä hihkua riemuissaan), tai päätyy nielemään litran Kuokkalankosken vettä. Se ei varsinaisesti ole mitään Eviania.

Sakun vuoro kertoa

”Toivottavasti en ajaudu kenenkään laituriin tai katiskaan...”. Olen huono uimaan, mutta kelluminen onnistuu. Koskikellunnassa tosin ei tarvinnut paljon muuta tehdä kuin pötkötellä ja vähän ohjailla ettei ajaudu matalikkoon. Arvelin ensin että kylmää kyytiä luvassa kun Niina ilmoitti, että toukokuun alussa mennään sitten harrastamaan vesiurheilua. Lopulta lämpömittari näytti +19 celsiusta. Lisäksi saatiin puettavaksi sen verran järeät sotisovat, että tuskin olisi tullut kylmä tammikuussakaan.

Oli kertakaikkiaan vinkeä fiilis astella veteen. Jotenkin sitä vielä odotti josko puku vuotaisi jostain kohtaa. Totesin nopeasti, että minulla taitaa olla melkoisen jäykkä niska vrt. vaimo. Niina köllötteli paljonkin vatsallaan kun taas itse jouduin vääntämään päätä ylös hyvinkin tarmokkaasti että näin edes jotain. Joten enimmäkseen tyydyin makaamaan äksänä selällään ja kuuntelemaan veden liplatusta.

Meidän testilajit ovat olleet aika rauhallisia ja ei se kaukana ollut etten olisi taas nukahtanut... Yksi hauskimpia juttuja olikin vääntäytyä pystyasentoon (ei ollut muuten helppoa aluksi) ja vesijuosta. Kyllä nukkumatti katosi ja hiki nousi otsalle. Fiilis oli kuin astronautilla.

Kellunta tapahtui Lempäälässä ja pakko sanoa, että vaikka eihän se mikään Toijala ole, niin ihmisillä on siellä melkoisen päheitä lukaaleja joen rannalla. Mentiin sen verran lähellä asutusta, että odottelin koko ajan milloin jostain ilmaantuu lauma pikkulapsia jotka heittelevät meitä vesi-ilmapalloilla. Tai joku rymäyttää vesiskootterilla niskaan. Puvuissa ei nimittäin liikuttu kovin vikkelästi! Väistäminen olisi vaikeaa kun ei noilla voi edes sukeltaa!

Reissun vauhdikkain osuus oli luonnollisesti kovemmat virtaukset, joissa mentiin kuin liukumäessä konsanaan jalat edellä selällään. Vaikka paineltiin kovaa, niin reitillä ei ollut nähdäkseni mitään suurempia vaaranpaikkoja johon mätkähtää. Mitä nyt välillä mentiin siltatolppien vierestä, mutta ohjaaminen oli kuitenkin helppoa käsillä haroen. Parin kilometrin surffailun jälkeen Tapsa poimi kuu-ukot kyytiin ja huristeltiin takaisin lähtöpaikalle.

Tämä reissu oli taas osastoa rentous maximus. Käsissä vain huomaa näin jälkeenpäin että tuli kauhottua kiitettävästi. Meidän isännät olivat tosi lupsakoita häiskiä ja loivat mukavan fiiliksen. Hyvin erikoinen kokemus tämä oli ja hyvässä seurassa ihan parasta.

Suosittelen käymään vessassa ennen kellumista! Pukua ei saa kovin helpolla päältä pois, eh.

Kellunta lähenee loppua

Viimeinen pätkä kelluntareitistä oli kaikkein upein. Koski kapeni reippaasti ja selällään makoillessa näki molemmin puolin veden ylle kaartuvat kauniit riippakoivut, jotka humisivat tuulessa. Virtaus oli voimakkaampi kuin aikaisemmilla osuuksilla, joten matka sujui joutuen.

Historiafriikille oli herkkua nähdä vanhan Hiidentien valtavat virtapilarit ja sillan kivipaasit), jotka seisoivat jyhkeinä sekä rannalla että keskellä koskea. Itse silta on purettu jo 1940-luvulla.

Kuokkalankoski yhdistää Vanajaveden ja Pyhäjärven, joskin laivaliikenne kulkee Lempäälän kanavan kautta. Koski on ollut aikoinaan vuolas ja mahtava, putoukset ovat olleet jopa kolmea metriä. Silloin ei olisi ollut asiaa veteen pelastuspuvuissa. Nykyään virta on lempeä, sillä koskea perattiin 1700- ja 1800-luvuilla rankalla kädellä, että reitille olisi saatu ohjattua laivaliikennettä järveltä toiselle. Historia kuitenkin kertoo, että vain kaksi laivaa on onnistunut nousemaan koskea ja siirtymään järveltä toiselle, höyrylaiva Ilmarinen vuonna 1863 ja kolme vuotta myöhemmin siipirataslaiva Vanaja.

Avoveteen tupsahtamisen jälkeen meidän kerättiin paattiin ja matka jatkui moottorin voimin. Kellumiseen oli kulunut aikaa yli tunti, mutta veneellä matka suhahti hetkessä! Ei menty ihan hiljaa nimittäin :D

Iloiset matkalaiset saivat vielä lopuksi kunniakirjat koskikellunnan suorittamisesta ja pienet tervasnapsit.

En ole eläissäni käyttänyt action kameraa, joten tämä heiluva kuva ja kerta kaikkiaan upea leikkaus annettakoon minulle anteeksi. Mutta fiilis tästä välittyy toivottavasti kuitenkin ihan livekuvan muodossa. Taustamusiikki: The Great Break-off (The Insider) / CC BY-SA 3.0)
 

Kiitos mielettömän paljon Team Koskikellujille huikeasta kokemuksesta, en voi muuta kuin suositella tätä keikkaa kaveriporukoille ja muille tiimeille, jotka etsivät elämyksellistä tekemistä yhdessä.

***

Kommentit (6)

Kattis
1/6 | 

Jos haluaa tarkkailla hieman toisenlaista kelluntaa niin WWF:n sivuille ja sieltä norppaliveen. Kamera on laitettu saimaannorpan lepokivelle. Ainakin nyt aamulla norppa siellä kivellä loikoili.
Tämäkin kellunta toki varsin rennolta vaikutti. Aika pelottava ajatuksena, mutta varmaan mahtava kokemus. Ihan parhaita nämä haasteet.

mmagic
2/6 | 

Vau, kuulostaa tosi siistiltä ja hauskalta. Enpä ole tiennytkään että tällaista edes tehdään :D

Mummuneljä yhdeksän kahdeksa
4/6 | 

Olen lapsena asunut Kuokkalankosken suulla .Laskimme koskea ilmapatjoilla ja soudettiin vastavirtaan ylös veneellä.Huomattavasti helpompaa hauskaa nykyään???

Vierailija
5/6 | 

Mussakin herättää aina nää koskikellujat vähän hilpeyttä.. :D Vuosikaudet on paikalliset laskeneet Kuokkalankoskea, siinä ei paljoo oo neopreenikypäröitä aseteltu tai haalareita ilmattu kun on hypätty veteen. :D Hauskaa hommaa, ihan ilimatteeksikin. :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, neljävuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2019
Elokuu
Heinäkuu
Toukokuu
Maaliskuu
Tammikuu
2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011