Kirjoitukset avainsanalla Itävalta

Kun laitoin nimeni listaan ja ilmoittauduin Itävallan reissulla aktiviteettiin nimeltä canyoning (kanjonointi voisi olla suomenkielinen väännös), en tiennyt mihin olin menossa. Sen jälkeen tietysti avasin Youtuben ja katsoin mitä homma on.

Peura ajovaloissa voisi olla ihan kuvaava ilme ensimmäisen videon jälkeiselle tilanteelle. Ai että hypitään järkyttävän korkealta kohti tyrskyävää mustaa aukkoa ja lasketaan liukumäkeä veden täyttämässä kanjonissa?! Nice... siinähän ne pahimmat pelkoni sitten olivatkin, tiivistetyssä paketissa. 

Mutta koska oma mottoni on täysii tai ei ollenkaan, en vetänyt takaisin ilmoittautumista. Myönnettäköön kuitenkin, että jännitys sai kädet tärisemään jo heti lähtöpäivän aamuna. 

Canyoningissa saa ylleen melko hevit varusteet. Märkäpuku, kypärä, kiipeilyvermeet ja kunnon kengät, jotka pitävät liukkailla kivillä. Kun on änkenyt itsensä tiukkaan märkäpukuun ja valjaisiin, olo on taatusti vetreä kuin virtahevolla. 

Varustelun jälkeen porukka sulloutui bussiin ja matka kohti kanjonia alkoi. Opas kävi turvaohjeita läpi pitkälti kauhuskenaarioiden kautta, ja siinä vaiheessa hienoista paniikin tunnetta ei voinut enää siirtää syrjään. Onneksi ensimmäinen tehtävä oli kuitenkin laskeutua korkealta sillalta kanjoniin köydellä, joka on ehkä parasta mitä tiedän. Se helpotti.

Tosin heti kun koipeni osuivat virtaavaan veteen, putous veti jalat alta ja tein suunnilleen voltin veden alla huuhtoen poskiontelot heti kättelyssä oikein huolella. Lisäksi läväytin veden alla kädet paniikissa auki sivuille, oppaan opastuksista huolimatta, ja löin sormeni pohjan teräviin kiviin. Vuosin verta koko loppureissun ajan, jättäen perääni punaista merkkivanaa. 

Mutta ei huolta, tulipahan saatua kerrasta kunnon tulikaste. Onneksi meitä oli yli 30 ja toiminta niin äänekästä, ettei tarvinnut pelätä verenhimoisen suden saavan vainua ja pohtivan sopivaa illallista :D

Kun kaikki olivat alhaalla vedessä, jono lähti kulkemaan kanjonissa eteenpäin. Kengät olivat uskomattoman pitävät, mutta kesti hetken aikaa oppia luottamaan niihin. Jokainen tietää miten liukkaita veden alla olevan kivet voivat olla, mutta Adidaksen erikoiskengillä pito oli lähes 100-prosenttinen. 

Maasto vaihteli matalasta vedestä syvään, kalliokiipeilystä huimiin rotkoihin ja vesiputouksiin, joihin laskeuduttiin köysillä. Asia, joka on edelleen se ihan ykköslempparini, joten pääasiassa hymyilin riemuidioottihymyä koko matkan. Aivan tajuttoman hienoa toimintaa! Maisemat olivat jotain sellaista, mitä tällainen antieräjorma ei ole koskaan ennen kohdannut. Korkeita vesiputouksia, veden muovaamia kallioita ja jo tapahtuneita maanvyöryjä. 

Hikkoja matkassa oli omalla kohdallani ainoastaan kaksi: kanjonipersmäki ja liian korkealta tehty hyppy sysimustaan reikään täynnä vettä, joka laukaisi sekä ahtaanpaikan- että hukkumiskammoni. Luojan kiitos näistä kahdesta paikasta pääsi ohi myös kiipeilemällä, joten livistin tyylikkäästi reunalle. 

Reissun kokonaiskesto oli n. 4 tuntia, missä ajassa hoitui pukemiset, bussimatkat, itse canyoning ja varusteiden palautus. Jälkifiilikset olivat varsin riemukkaat, ja jokainen lihas huusi hoosiannaa. Erittäin kokonaisvaltainen elämys.

Canyoning ei vaadi huippukuntoa, olen siitä elävä todiste. Rohkeudesta on hyötyä, mutta epävarmempikin pärjää vaihtoehtoreittien vuoksi. Ainoa pakko uskaltaa -asia oli monituiset köysilaskeutumiset, niitä ei ollut kiertäminen. Joten korkeanpaikankammoisen hommaa tämä ei tosiaan ole, ei ainakaan tällä reitillä. 

Menisinkö uudelleen? Ehdottomasti. Kunhan varmistaisin ensin, että uimahypyt voi välttää. Vesi ei todella ole meikäläisen elementti, ja sysimustaan vesireikään en taatusti hyppää, kun en tiedä missä pohja on. Hyi olkoon! Mutta muuten tämä oli yksi hienoimpia luotokokemuksia ikinä. Sellaista sopivan pelonsekaista riemua :D

Kommentit (4)

Vierailija
2/4 | 

Mää oon kokeillu tuota kahdessa paikassa, Azoreilla ja Gardalla, ja oli kyllä mahtavaa. Mikään ei voita sitä fiilistä, ku lasket luonnon vesiliukumäkeä parin metrin pudotuksella pimeään luolaan ja jäät sinne kellumaan. Sellanen fiilis, jossa on pakko nipistellä itteään että ihan oikeesti täälä mää oon :). Mää oon korkeanpaikan kammonen, Mutta ilmmeisesti oli niiin mahtavaa että kauhu jäi taka-alalle.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Reilun parin tuhannen asukkaan Oetz on rakennettu moneen tasoon vuoren rinteille ja juurelle. Kun kävelin ensimmäisen kerran kylän läpi, mieleeni tuli ensimmäisenä Sissi-elokuvat ja niiden unenomainen idyllisyys. Etenkin ne pätkät, missä Sissi on vielä lapsuudenkodissaan. Koti oli muistaakseni Saksan puolella, mutta maisemat pitkälti samankaltaisia. 

Ja tietenkin Sound of Music, sehän nyt on itsestäänselvyys. Tuli useampaan kertaan mietittyä, että onko näköala paikallisten mielestä yhtä järisyttävän upea kuin meistä turreista. Heti kun avaat ulko-oven tai katsot okkunasta ulos, edessä on mahtavat Alpit. Vai tottuuko kaikkeen. 

Kauniita ja koristeellisia taloja jatkui silmänkantamattomiin, koko kylän matkalta. Kauniita taloja näkyi siellä täällä myös vuoren rinteillä sellaisissa korkeuksissa, että sieltä ei tosiaan kipasta pikapikaa maitokauppaan. Paikkakunnalla on kuulemma neljän perheen talot sellaisessa paikassa ylhäällä vuorilla, että edes taksit eivät suostu ajamaan sinne, Näin ollen perheiden pitää huolehtia itse lastensa koulukyydeistä. 

Koska tapanani on luuhata läpi matkakohteiden hautausmaat, johdattelin työkaverini Hannan heti ensimmäisenä päivänä kylän kirkolle. Tarpominen rinteisiin kannatti, sillä paikka oli suorastaan häkellyttävän upea. Taidan käyttää paljon sanaparia häkellyttävä ja upea Itävallasta puhuttaessa, mutta sitä se nyt vaan on. Osa näistä kuvista saattaa olla Hannan ottamia, kamera vaihtoi omistajaa sujuvasti päivän aikana.

Korkeuksiin rakennettu kirkko oli kaunis kuin karamelli ja sisältä niin runsaasti koristeltu, että piti hetki sulatella näkymää. Eikä yhtään huonommaksi jäänyt pieni hautausmaa kirkon pihalla.

Kaupunkilomakohteeksi Oetz ei riitä, sillä se todella on kovin pieni. Mutta jos on yhtään aikeissa harrastaa ulkoilmalajeja, voin suositella tätä paikkaa 10 pisteen verran. Patikointi, uinti, fillarointi, extreme-lajit, maisemien ihastelu tai rentoilu riippumatossa, kaikki onnistuu. Talviaikaan laskettelu on tietysti paikan juttu, mutta minä lähtisin uusintakierrokselle juuri näin kesäkuun alussa kun luonto on vihreimmillään ja kesäinen lämpö hellii matkaajaa. 

Lähimmät lentokentät ovat Innsbruck ja Saksan München, joista molemmista on lyhyt ajomatka Oetziin ja muihin upeisiin alppikyliin. Hintataso on varsin kohtuullinen, myös aktiviteettien osalta, joten pienemmälläkin budjetilla selviää, etenkin talvisesongin ulkopuolella. Nyt kesäkuun alussa ilma oli täydellinen ja hinnat ennätysmatalalla!

Lue Oetzin vuoristoreissusta tämän linkin takaa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En tiedä olisinko ikinä päätynyt Itävaltaan, jollei työpaikan retki olisi sinne vienyt. Nyt Oetzissa käyneenä täytyy todeta, että oli hienoa päätyä juuri sinne. Jylhien Alppien ympäröimä Oetz on Tirolin sydämessä ja perinteinen kulttuuri sekä näkyy että kuuluu. Idyllinen pikkukylä oli kuin suoraan elokuvan lavasteista koristeellisine alppimajoineen. Jokaisessa talossa oli huikeat kukkaistutukset!

Sysipimeät yöt olivat maagisia, sillä vuorille sytytettiin jo keskiajalta jatkuneen perinteen mukaan tulia, jotka näkyvät kilometrien päähän. The Mountain fires eli vuorien tulia laitetaan aina juhannukseen asti. Sain pari epäuskoista katsetta kun kerroin illanviettoporukassa, että ulkona vuorilla näkyy valtava palava risti! Pian tulia alkoi näkyä joka puolella ja se oli maisema, jota en unohda.

Muutama kymmenen metriä Oetzin rajan ulkopuolella on gondolihissi, joka kuljettaa fillarikansaa, vaellusporukkaa, perusturreja ja talvella laskettelijoita yli 2000 metriin. Hissille on kylän keskustasta kävellen noin 10 minuutin matka ja meno - paluulippu maksaa 18,50€. 

Ylhäällä reissaajaa odottaa henkeäsalpaava näky, kun Alpit näyttäytyvät täydessä komeudessaan. Mitkään näistä kuvista eivät tee oikeutta todellisuudelle, sen verran kaunista ylhäällä oli. Normirapakuntoisella alkoi happi loppua paitsi näköaloista, myös ilman ohenemisesta. 

Oli päivän paras idea ostaa matkalta eväät, sillä tästä ei juuri ulkoilmaretki paremmaksi muutu:

Laskettelukeskukseen on rakennettu ravintolaa, lasten leikkialuetta ja terassia, mutta kannattaa ehdottomasti laittaa tossua toisen eteen ja vaeltaa pois hiihtohissien alta. Todelliset maisemat aukeavat vasta ylempänä, missä luonto näyttää lähes koskemattomalta.

Jyrkänteiden reunoille sijoitetut maisemapenkit ja metsistä kuuluva lehmänkellojen kalkatus on lähes meditatiivinen yhdistelmä. Tuntuu siltä, kuin olisi maailman katolla, vaikka ollaan "vasta" 2000 metrissä. 

Alppien rinteisiin tuli tutustuttua reissun aikana vielä konkreettisemminkin, kun ilmoittauduin mukaan kanjonointiin (canyoning). Siinäpä olikin sellaista toimintaa, että vaikea uskoa minun olleen paikalla. Eräjormailu ei yleensä ole ihan se omin alue, mutta kaikkea pitää kokeilla. Palataan tähän pian!

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Kiitos näistä kuvista! Olen lähdössä Itävaltaan lomailemaan heinäkuussa ja tämä postaus nosti matkakuumetta taas muutamalla asteella. En ole itsekään varsinaisesti mikään eräjorma ja välillä olen hieman epäillyt kohdevalintaani, mutta eiköhän noissa maisemissa viikon jaksaa viettää.

Maamu
2/4 | 

Oi Itävalta! Sinne kerran päädyimme ja sinne palaamme toivottavasti vielä monet kerrat uudelleen! Nämä kuvasi saavat kyllä kaipuun taas aikaan! Perheenkin kanssa loistava kohde; ystävällisiä ihmisiä, henkeäsalpaavia maisemia, puhdasta luontoa ja hyvää ruokaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Terveiset Itävallasta! Ihan päällimmäisenä fiiliksenä on häkellyttävät maisemat ja pienen alppikylän koristeellisuus. Jos New Yorkissa olo oli kuin elokuvan lavasteissa, nyt vasta siltä tuntuukin. Eikä asiaa autanut yhtään paikallinen juhlapäivä, jolloin kylän väki pukeutui perinteisiin asuihin nahkahousuineen kaikkineen.

Pian on reissupostauksia luvassa ja sellaisista aiheista, joista en koskaan kuvitellut kirjoittavani, kuten canyoning. I survived! 

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, neljävuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2019
Elokuu
Heinäkuu
Toukokuu
Maaliskuu
Tammikuu
2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010