Kun laitoin nimeni listaan ja ilmoittauduin Itävallan reissulla aktiviteettiin nimeltä canyoning (kanjonointi voisi olla suomenkielinen väännös), en tiennyt mihin olin menossa. Sen jälkeen tietysti avasin Youtuben ja katsoin mitä homma on.

Peura ajovaloissa voisi olla ihan kuvaava ilme ensimmäisen videon jälkeiselle tilanteelle. Ai että hypitään järkyttävän korkealta kohti tyrskyävää mustaa aukkoa ja lasketaan liukumäkeä veden täyttämässä kanjonissa?! Nice... siinähän ne pahimmat pelkoni sitten olivatkin, tiivistetyssä paketissa. 

Mutta koska oma mottoni on täysii tai ei ollenkaan, en vetänyt takaisin ilmoittautumista. Myönnettäköön kuitenkin, että jännitys sai kädet tärisemään jo heti lähtöpäivän aamuna. 

Canyoningissa saa ylleen melko hevit varusteet. Märkäpuku, kypärä, kiipeilyvermeet ja kunnon kengät, jotka pitävät liukkailla kivillä. Kun on änkenyt itsensä tiukkaan märkäpukuun ja valjaisiin, olo on taatusti vetreä kuin virtahevolla. 

Varustelun jälkeen porukka sulloutui bussiin ja matka kohti kanjonia alkoi. Opas kävi turvaohjeita läpi pitkälti kauhuskenaarioiden kautta, ja siinä vaiheessa hienoista paniikin tunnetta ei voinut enää siirtää syrjään. Onneksi ensimmäinen tehtävä oli kuitenkin laskeutua korkealta sillalta kanjoniin köydellä, joka on ehkä parasta mitä tiedän. Se helpotti.

Tosin heti kun koipeni osuivat virtaavaan veteen, putous veti jalat alta ja tein suunnilleen voltin veden alla huuhtoen poskiontelot heti kättelyssä oikein huolella. Lisäksi läväytin veden alla kädet paniikissa auki sivuille, oppaan opastuksista huolimatta, ja löin sormeni pohjan teräviin kiviin. Vuosin verta koko loppureissun ajan, jättäen perääni punaista merkkivanaa. 

Mutta ei huolta, tulipahan saatua kerrasta kunnon tulikaste. Onneksi meitä oli yli 30 ja toiminta niin äänekästä, ettei tarvinnut pelätä verenhimoisen suden saavan vainua ja pohtivan sopivaa illallista :D

Kun kaikki olivat alhaalla vedessä, jono lähti kulkemaan kanjonissa eteenpäin. Kengät olivat uskomattoman pitävät, mutta kesti hetken aikaa oppia luottamaan niihin. Jokainen tietää miten liukkaita veden alla olevan kivet voivat olla, mutta Adidaksen erikoiskengillä pito oli lähes 100-prosenttinen. 

Maasto vaihteli matalasta vedestä syvään, kalliokiipeilystä huimiin rotkoihin ja vesiputouksiin, joihin laskeuduttiin köysillä. Asia, joka on edelleen se ihan ykköslempparini, joten pääasiassa hymyilin riemuidioottihymyä koko matkan. Aivan tajuttoman hienoa toimintaa! Maisemat olivat jotain sellaista, mitä tällainen antieräjorma ei ole koskaan ennen kohdannut. Korkeita vesiputouksia, veden muovaamia kallioita ja jo tapahtuneita maanvyöryjä. 

Hikkoja matkassa oli omalla kohdallani ainoastaan kaksi: kanjonipersmäki ja liian korkealta tehty hyppy sysimustaan reikään täynnä vettä, joka laukaisi sekä ahtaanpaikan- että hukkumiskammoni. Luojan kiitos näistä kahdesta paikasta pääsi ohi myös kiipeilemällä, joten livistin tyylikkäästi reunalle. 

Reissun kokonaiskesto oli n. 4 tuntia, missä ajassa hoitui pukemiset, bussimatkat, itse canyoning ja varusteiden palautus. Jälkifiilikset olivat varsin riemukkaat, ja jokainen lihas huusi hoosiannaa. Erittäin kokonaisvaltainen elämys.

Canyoning ei vaadi huippukuntoa, olen siitä elävä todiste. Rohkeudesta on hyötyä, mutta epävarmempikin pärjää vaihtoehtoreittien vuoksi. Ainoa pakko uskaltaa -asia oli monituiset köysilaskeutumiset, niitä ei ollut kiertäminen. Joten korkeanpaikankammoisen hommaa tämä ei tosiaan ole, ei ainakaan tällä reitillä. 

Menisinkö uudelleen? Ehdottomasti. Kunhan varmistaisin ensin, että uimahypyt voi välttää. Vesi ei todella ole meikäläisen elementti, ja sysimustaan vesireikään en taatusti hyppää, kun en tiedä missä pohja on. Hyi olkoon! Mutta muuten tämä oli yksi hienoimpia luotokokemuksia ikinä. Sellaista sopivan pelonsekaista riemua :D

Kommentit (4)

Vierailija

Mää oon kokeillu tuota kahdessa paikassa, Azoreilla ja Gardalla, ja oli kyllä mahtavaa. Mikään ei voita sitä fiilistä, ku lasket luonnon vesiliukumäkeä parin metrin pudotuksella pimeään luolaan ja jäät sinne kellumaan. Sellanen fiilis, jossa on pakko nipistellä itteään että ihan oikeesti täälä mää oon :). Mää oon korkeanpaikan kammonen, Mutta ilmmeisesti oli niiin mahtavaa että kauhu jäi taka-alalle.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kolmevuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010