Luin Kate Mortonit väärässä järjestyksessä, sillä ensimmäistä osaa ei löytynyt kirjakaupoista sitten millään. Ei pokkarina eikä kovakantisena. Paluu Rivertoniin taisi olla suosittu joululahjakirja. Mortonin kustantaja Bazar oli bongannut kirjoitukseni muista osista ja laittoi minulle pokkarin postiin (kiitos paljon siitä), joten nyt vihdoin pääsin sukeltamaan Mortonin suosion alkulähteille, esikoisteokseen. 

Heti kun aloin lukemaan, minulle tuli mieleen Titanic (elokuva). Jotain hyvin samankaltaista tarinassa oli, sillä siitä eteenpäin näin kirjan päähenkilön Gracen kasvot Kate Winsletinä ja Gloria Stuartina, riippuen siitä missä ajassa kirjan tarina sillä hetkellä kulki. Oikeasti juonella ei ole mitään tekoa uppoavien laivojen kanssa, mutta jokin iski ajatukseni Titaniciin ja mielikuvitus hoiti loput. 

Ymmärrän oikein hyvin miksi Mortonin ensimmäiseen on ihastuttu ympäri maailman. Meitä kartanomysteereiden ystäviä viehättää traagiset rakkaustarinat, elävä kuvaus entisaikojen yläluokasta ja kaikki Downton Abbeyhyn viittaavakin. 

Kirjan päähenkilö on 98-vuotias Grace, joka joutuu yllättäen sukeltamaan pää edellä muistoihinsa vuosisadan alkuun, takaisin nuoruuteensa työpaikkaan Rivertonin kartanoon, kun siellä asuneen suvun tarinaa aletaan kääntää elokuvan muotoon. Palvelusväkeen kuulunut Grace tietää kuitenkin suvun historian huomattavasti paremmin kuin elokuvan käsikirjoittajat, joita kiinnostaa vain tiluksilla tapahtunut nuoren runoilijan itsemurha. 

Mortonin kirjoissa toistuu jostain syystä aina ilmiselvien kartanoiden lisäksi yksi asia. Äiti (tai äidit), jotka eivät koe yhteyttä omaan lapseensa. Jäin tämän kirjan jälkeen miettimään miksi Mortonin joka kirjassa on aina vähintään yksi "epäonnistunut" äitihahmo, jonka teot vaikuttavat sukupolvien yli. Heittomerkeissä siksi, että se ei varmasti ole yhdellekään äidille tahdosta riippuvainen asia miten lapsensa syntymän jälkeen kokee. En tiedä onko kirjailijalla omakohtaista kokemusta tai eläviä esimerkkejä elämästä, mutta hän antaa aiheelle paljon palstatilaa joka kirjassa. Olen vähän turhan pehmo tämän asian puitteissa, sillä luen noita kuvauksia aina sydäntä kylmäten. Kun itselle oma tytär on aurinko ja kuu, on todella vaikea asettua edes hetkeksi toisiin kenkiin. Mutta toisaalta ei lukiessa ole välttämätöntä samaistua henkilöihin, on kiinnostavaa myös laajentaa perspektiiviä.

Tuntuu hullulta, että vasta 100 vuotta sitten länsimaissakin vallitsi erittäin tiukka luokkajärjestys. Mortonin kirjoissa on sangen elävää kuvausta 1900-luvun alun herraskartanoiden elämästä, eikä Paluu Rivertoniin tee poikkeusta. Kartanon vanhin tytär Hannah on suffragetti, jonka radikaaleja feministisiä ajatuksia vierastetaan vahvasti ja naisen ainoa oikea paikka on edelleen avioliitossa miehensä kurissa ja nuhteessa. Näin naistenpäivän tienoilla aihe on oikeastaan ajankohtainen edelleen. Vaikka noista ajoista ollaan päästy jo eteenpäin, vielä on tasa-arvotyötä tehtävänä. 

Jostain syytä tämä esikoisteos tuntui sujuvammalta lukukokemukselta kuin myöhemmät teokset. Ehkä sitä oli kypsytetty pidempään.