Lukijatoiveesta otan käsittelyyn aiheen, joka on kovin monelle tuttu, vähintään terminä. Ikäkriisi. Missä iässä se pitäisi kokea, tuleeko se eteen useammankin kerran elämässä ja voiko siltä välttyä kokonaan.

Ikäriisistä tulee itselleni ensimmäisenä mieleen miesten osalta se legendaarinen viidenkympin villitys, jolloin perhefarmari ja vaimo vaihdetaan lennosta Porscheen. Tai edellisen stereotypian lisäksi on toinen vähintään yhtä vahva mielikuva, jossa keski-ikäinen nainen päättää avioliittonsa, jättää tylsän miehensä ja alkaa elämään kadotettua nuoruuttaan (pantterikuosia ja yökerhoa, grau). Stereotypiat ovat tietysti vahvaa liioittelua, ja ikäkriisi on jokaiselle yksilöllinen kokemus, mutta liioittelussakin on osa totuutta. Kyseessä on elämän iso myllerrys. Joku suree vanhenevaa ulkonäköä, toinen tajuaa tehneensä elämässään vääriä valintoja ja kolmannella se on jotain ihan muuta. Yolo eli suomalaisittain tarttis tehrä jotain -ajatus yhdistää kuitenkin usein kriisin kourissa kärsiviä.

Minun ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kokonaisvaltainen ikäkriisini tapahtui 21-vuotiaana. Iski ihan julmettu tuska siitä, että valmistun pian ammattiin, jota en oikeastaan halua sellaisenaan työkseni tehdä ja huoleton opiskelijaelämä on pian takana, enkä ole ehtinyt olla nuori vielä tarpeeksi. En halunnut vakituista työtä, asuntolainaa, loppuelämän puolisoa ja farmarivolvoa. Rakkauselämäni oli täydessä kaaoksessa. Ehkä siihen samaan vuoteen vain osui monta mullistavaa asiaa ja totesin, että en halua vanhentua enää vuottakaan, ennenkuin pääsen itseni kanssa yhteisymmärrykseen mihin suuntaan haluan seuraavaksi mennä. Lisäksi 21 oli onnennumeroni, enkä halunnut luopua siitä, sillä olin päättänyt, että nyt jos koskaan on elämäni vuosi! Tuossa iässä mielikuvani aikuisuudesta oli yhtä kuin tylsä vakiintunut elämä, jossa ei koskaan tapahdu mitään uutta ja jännittävää. Kolmekymppinen on jo toinen jalka haudassa ja vain nuoruudella on merkitystä. Voi sitä suloista ja ehdotonta naiiviutta.  

Olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa elämäni kanssa useaan otteeseen myös ikävuosieni 21 - 37 välillä, mutta en niin perustavanlaatuisesti kuin tuolloin kaksykkösenä. Totesin jo silloin, että minulle ei sovi pitkän tähtäimen suunnitelmat vaan haluan tutkia myös sivupolkujen mahdollisuuksia. Saan näppylöitä ajatuksesta, että tietäisin täsmälleen mitä haluan kymmenen vuoden päästä. En tiedä mitä haluan edes ensi vuonna! Pidän ovet auki mahdollisuuksille ja teen parhaani mukaan asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi juuri nyt. Vaihdan suuntaa, jos siltä tuntuu. Mutta että tämä on mahdollista, perustukset pitää olla kunnossa. Perhe, ystävät ja avioliitto, niissä olen ikuisuuslinjalla parhaan taitoni mukaan.

Mitä sinusta tulee isona -kysymys on oikeastaan typerintä mitä tiedän. Kuka sen muka etukäteen voi tietää. Minusta voi vielä tulla maalari, pankkiiri, työtön, autonkorjaaja, eräjorma, lentäjä, nuorisotyöntekijä, lottomiljonääri tai neliraajahalvaantunut. Mistä sen tietää. Elämä harvemmin menee suunnitelmien mukaan.

Olen käynyt läpi viime vuosina aika tiukan urakriisin, joka ihan takuulla on osa ikäkriisiä. Se oli herätys, joka laittoi toimimaan. Tässä mielessä kriisi oli positiivinen asia, joten ikäkriisiin usein ladatut negatiiviset vibat eivät täysin pidä paikkaansa. Kriisi pakottaa pysähtymään suorittamisen sijaan ja ohjaa fokusta oikeisiin asioihin. Tällä elämänkokemuksella väittäisin, että olen aina ollut ilmiömäinen oikeiden asioiden tekijä juuri siksi, että tunnen itseni, enkä pelkää muuttaa suuntaa. En anna ulkoisten odotusten ohjailla tekemisiäni, koski se sitten vaatteita, uraa tai koulutusta. Olen teflonia kaikille eikö tuossa iässä jo pitäisi  -oletuksille. En myöskään kadu jo tekemiäni asioita, ne ovat olleet oikeita juuri sillä hetkellä.

Nyt, 37-vuotiaana, olen erityisen kiitollinen siitä, että peilatessani koko aikuisikääni (18+), olen joka vuosi elänyt elämäni parasta aikaa. Olen jotenkin älynnyt tehdä juuri niitä oikeita asioita, että en koe tällä hetkellä jääneeni paitsi mistään. Se voi olla osittain mukautumistaitoa ja jatkuvaa muutoksen tarvetta, mutta myös epävarmuuden sietokykyä. Se ei tarkoita sitä, että elämä olisi ollut helppoa, vaan ennemmin sitä, että vaikeassakin tilanteessa on osannut nauttia hetkestä. Kauhea klisee, mutta pitää paikkansa. 

Mites se ulkonäkö sitten. Valehtelisin, jos väittäisin että ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä itselleni. Sillä on. Ensisijaisesti haluan, että minulle mahtuu nyt ja jatkossa kaikki ihanat vaatteeni, joten pidän huolen siitä, että pysyn suunnilleen saman kokoisena. Se on ihan mahdollista, koska minulla ei ole mitään sairautta, joka vaikuttaisi painooni, vaan olen perusterve nainen. Nautin suunnattomasti kauniista vaatteista, huikeista hatuista ja värikkäistä kengistä, eikä ikääntyminen vaikuta tähän millään tavalla. Aion olla upeasti pukeutuva mummeli, ettäs tiedätte.

Kasvoiltani olen mitä olen, eikä se naama siitä murehtimalla muutu. Luomiväriä levittäessä yläluomien iho kulkee siveltimen mukana ja alkaa väkisin naurattaa, kun katson sen hidasta paluuta paikoilleen. Nykyään täytyy varata toinenkin kuppi kahvia, jos meikkaa kunnolla. On toki päiviä, kun pyöreät posket harmittaa ja toivoisin edes joskus olevani kapeakasvoinen kaunotar. Mutta koska se ei ole realistista, ajatus on vain ohi kiitävä. Totta puhuen, minulla on niin paljon tekemistä, että en ehdi tuijottaa peilistä jenkkakahvoja ja kaulan vuosirenkaita. Kriiseilin parikymppisenä paljon enemmän ulkonäköäni kuin nyt! Aika hauskaa tehdä moinen huomio. 

Summa summarum. Ikäkriisit kuuluvat elämään, toimivat hyvinä pysäyttäjinä ja vaativat meitä ajattelemaan ja toimimaan. Parhaimmillaan niistä voi ammentaa energiaa ja uskallusta, löytää perspektiiviä ja tehdä huikeita oivalluksia. Toivottavasti koen vielä monta ikäkriisiä, niin ei käy elämä tylsäksi. Menen tästä halailemaan puita seuraavaksi, nyt alkaa kuulostaa niin maailmoja syleilevältä. 

Ikäkriisinhallintani top 6

1. Ikäkriisi on yksilöllinen kokemus. Älä oleta, että muut ajattelevat samoin kuin sinä. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Se tuntuu olevan yllättävän hankalaa ymmärtää, että me ihmiset todella olemme erilaisia ja arvostamme eri asioita. Luovutaan yhdessä siitä ajatusmallista, jossa yritämme puristaa toisiamme samaan muottiin.  

2. Kuoletko ryppyihisi? Todennäköisesti et. Ulkonäkö on lopultakin aika yhdentekevää, joskin sitäkin tietysti on lupa surra. Ikä ei estä nauttimasta kauniista vaatteista, hauskasti heiluvista alleista tai vaikka maratonin juoksemisesta ensimmäistä kertaa keski-ikäisenä. Mikä nyt omaa sydäntä lähellä on ja minkä terveys sallii, go for it. 

3. Älä murehdi sellaista, mihin et voi itse vaikuttaa. Helpommin sanottu kuin tehty eikö vaan. Itse haaveilen jo nyt mummoudesta ja lapsenlapsista (krhm... true story), vaikka tyttöni on vasta 3-vuotias. Haaveilen myös omasta ateljeesta, pyöreästä tornista järven rannassa, jossa minulla on seinät täynnä kirjoja, maailman ympäri matkaamisesta, taivaansinisistä silmistä ja terveestä selästä. En kuitenkaan katkeroidu, jos mikään edellä mainituista ei toteudu. Aina löytyy uusia haaveita. Olen tosi hyvä haaveilemaan.

4. Nauti iän tuomasta perspektiivistä. Kokemus mahdollistaa ihan uusia näkökulmia ja lähestymistapoja. Usein vuodet myös lisäävät armollisuutta omaa itseä (ja muita!) kohtaan, jos vaan antaa sille mahdollisuuden.

5. Älä vertaile itseäsi muihin. Tiettyyn ikään mennessä ei tarvitse olla tietyn näköinen, omistaa tiettyjä asioita tai olla uraputkessa tietyllä pallilla. Jatkuva kateus muiden oletetuista "saavutuksista" on pahin karhunpalvelus mitä voi itselleen tehdä. 

6. Edesmenneen isoäitini sanoin: rakastakaa toisianne. Se kantaa pitkälle.


Kommentit (13)

karkkinen

Itselläni on tällä hetkellä 35-vuotiaana elämäni pahin kriisi, joka on jatkunut nyt yli kaksi vuotta. Kriisi alkoi, kun mieheni halusi erota, mikä johti koko elämäni ja itseni uudelleenarviointiin. Oli kamala huomata, että oli tottunut tiettyyn elämään, jossa ei edes viihtynyt. Lisäksi eron myötä itsetuntoni laski, koska ex-mieheni vieritti kaiken syyn erosta minun niskoilleni. Nyt toki tiedostan, että syitä oli kummassakin ja että kriisi on auttanut minua löytämään ne asiat, joista itse nautin ja joita en toisaalta voi enää hyväksyä tai sietää. Olen paljon vahvempi nykyään, mutta tiedostan paremmin myös omat heikkouteni. Kriisit eivät siis ole vain negatiivinen asia, kuten sanoitkin, vaan ne vievät aina eteenpäin tavalla tai toisella. Kiitos sinulle upeasta pohdiskelusta!  

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Kumppanin liikkeelle laittama ero on juuri tuollainen odottamaton (tai voi se olla odotettukin toki) muuttuja, jota ei usein voi ennakoida montaa vuotta etukäteen ja se tekee elämän suunnittelusta hankalaa. Olen pahoillani että sinulle kävi noin, mutta selvästi olet jo työstänyt asiaa pitkälle. Joskus meitä ravistellaan oikein kunnolla, ja kuitenkin muutos on aina uuden alku.

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Trouvaille

"Luomiväriä levittäessä yläluomien iho kulkee siveltimen mukana ja alkaa väkisin naurattaa, kun katson sen hidasta paluuta paikoilleen." Nauroin itselleni muutaman vuoden lisää, kiitos siitä :D Hyvä kirjoitus! Blogiasi on muutenkin mukava lukea koska siitä paistaa positiivinen, aurinkoinen asenne. Minäkin jännitin hieman 30-vuotispäivääni, ajattelin että pitäisikö sitä pikku hiljaa ruveta aikuistumaan. Mutta kun tuo päivä tuli ja meni, ja huomasin ettei mikään käytännössä muuttunut niin päätin että jatkan samaan malliin kuin tähänkin asti, koska miksi esittäisin olevani jotain mitä en ole? Sen verran olen päättänyt että mummona minusta tulee ryppyinen ja halattavan pehmeä <3

ryppykajal

Muakin nauratti tämä luomivärin levittämisjuttu :) Itseasiassa juuri tänä aamuna mietin, että pitäisikö opetella uusi meikkaustyyli 20 vuotta käytössä olleen tilalle, kun just tuo: Kajalia levittää ja levittää, mutta silmäluomelle vaan ei tartu mitään kun löysä iho karkaa alta! :D
Ulkonäön rappeutuminen ei sinänsä haittaa yhtään, päinvastoin, ihanaa olla vihdoin vakavasti otettavan näköinen muutamine ryppyineen ja elämän jättämine merkkeineen! Minusta myöskin aikuiset naiset on kauniimpia, siis ihan pelkästään ulkonäköä katsomalla.

Itsellä oli kymmenen vuotta sitten todella paha identiteettikriisi, ja jälkeenpäin ajateltuna ehkä se oli kolmenkympin kriisin ennakointia. Nyt en ole kriiseillyt aikoihin, mutta veikkaan että viimeistään esivaihdevuodet (tai ne oikeat) tuo tarpeeksi heittelyä mielialaan...

Vierailija

Äh. Harmitti tuo, että ulkonäössä ainut asia,
mikä harmittaisi olisi lihominen. Eli kestät ryppyisen naaman ja kaiken kunhan olet hoikka?

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Minulla on niin iso ja huolella kerätty vaatevarasto uniikkeine vintagekappaleineen että useamman kilon lihominen harmittaisi ihan takuulla, mutta siihen pystyn onneksi itse vaikuttamaan. Rypyille taas ei juuri mitään mahda, niitä tulee kun tulee :) Miksi se harmittaa että en halua lihoa? Eikö se ole jo terveydenkin kannalta vain hyvä asia, vaikka oikea syyni onkin vintagemekkorekkini :D tämä ei missään tapauksessa ollut yleinen kannanotto vaan koski ainoastaan itseäni.

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Tiina vakilukija

Mua harmittaa enemmän tämä sinun kommenttisi. Olet lukenut rivien välistä jotain mitä siellä ei ole. Tekstissä ei mainittu sanaa hoikka tai sitten luin hemmetin huolimattomasti. Ottamatta kantaa siihen onko Niina nyt hoikka vai ei (en katso toisten kroppia sillä silmällä) hän kirjoitti haluavansa pysyä nykyisessä painossa.

Itse asiassa sen suhteen mä olen samoilla linjoilla. Mulla on ylimääräistä pepun ja vatsan tienoilla mutta olen normaalipainon rajoissa ja tyytyväinen kroppaani. Olen terve ja hyvinvoiva ja vaatteeni on sopivat tähän kokoon. Miksi en siis olisi tyytyväinen kun niin moni asia natsaa? Muuten mua ei haittaa rypyt tms. Ja enemmän mua häiritsee se naisten loputon tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä. Moni tavoittelee jatkuvasti jotain pysähtymättä miettimään mikä nykyulkonäössä tai -kropassa on hyvää.

Trouvaille

Itse asiassa ymmärrän Nelliinaa tässä asiassa, koska itsellänikin on aivan ihania vintage-mekkoja joista olen maksanut itseni kipeäksi ja haluan käyttää niitä vielä monta vuotta. Yritän pitää painoni samoissa lukemissa missä se on tälläkin hetkellä, jotka saan nauttia ostoksistani mahdollisimman pitkään. Eihän jollain parinkympin henkkamaukan vaatteella niin väliä ole, mutta kun maksaa 120 euroa unelmien kellomekosta 1950-luvulta, niin todellakin toivoo että sitä voi käyttää vielä eläkkeelläkin :D

~Marion~

Kiitos postauksesta ja hyvästä pohdiskelusta! :) Kuten tätä toivoessani taisin jo kirjoittaa, uskoin näkökulmasi tuovan uusia ajatuksia ja oivalluksia - ja niin tapahtuikin. :)

En itse ole vielä aivan täysin sisäistänyt sitä, että kriisi voi olla myös positiivinen asia. Olen raskaissa elämänvaiheissa päätynyt syyttämään asioista itseäni ja menettänyt itsetuntoni. Tästä ajatuskoukusta on ollut yllättävän vaikeaa irrottaa, vaikka takaraivossa olen tiennytkin, että asiat eivät loppujen lopuksi olekaan niin yksioikoisia, kuin kuvittelen. 

Itselläni on nyt muutaman vuoden ajan ollut todella kamala urakriisi, mutta toisaalta sen myötä olen opetellut tuntemaan itseäni uudelleen ja kuuntelemaan toiveitani tarkemmin. Ehkä se on nyt se vahvuuden ja positiivisuuden merkki, joka pitäisi noteerata ja josta tulisi iloita? Olen myös tunnistanut itsessäni sen, että pitkän tähtäimen suunnitelmat eivät sovi minulle, ja olen aina uskaltanut tarttua uusiin asioihin. Tosin, olen myös elänyt osan elämääni suorittaen asioita tajuamatta että ne eivät tee minua onnelliseksi ja stressannut siitä, kun "en tiedä mitä haluan". Tämän ymmärtäminen ja suorittamisesta hellittäminen ovat ehdottomasti olleet suurimpia oivalluksia kriiseilyn tiimellyksessä. Vielä kun osaisin olla surematta "menetettyä aikaa", joksi jollakin tapaa miellän ajanjaksot, jolloin asiat eivät olleet niin hyvin... Vaikka toisaalta nämä ajanjaksot ovat opettaneet paljon, ja ne ovat tuoneet mukanaan vaikeuksien lisäksi paljon hyviä asioita.

Ja ulkonäkö, voi apua... :D Kieltämättä itselläni voisi olla paikallaan vaihtaa tiukan pohtimisen aiheuttamat otsarypyt iloisiin ilmeryppyihin, olisi ainakin hauskaa! :D Hyvällä terveydellä ja liikuntakyvyllä on kuitenkin suurempi merkitys, joten ehkä ihan jokaisella harakanvarpaalla ei ole väliä. :) Vielä kun innostuisin pitkästä aikaa pukeutumisesta ja meikkaamisesta, ja löytäisin itselleni uuden, kivan ja oman tyylin... 

JenniD

Olipa ihana kirjoitus! Itselläni on ensivuonna edessä se pelottava 30-vuotisetappi edessä ja alustavaa kriisiä pukkaa! Ehkä hassuinta kuitenkin on se, että samalla kaipaisin jo sitä tavallista arkea minkä suurin osa ystävistäni on jo "saavuttanut". Elämä on vienyt jatkuvasti uusiin seikkailuihin ja en todella osaa edes ajatella, että olen oikeasti kohta 30! Ja tälläkin hetkellä teen työtä, joka ei ole sitä mihin kouluttauduin ja asun pienessä kaksiossa Kroatiassa mieheni kanssa ja mietimme miten täältä pääsisi pois :'D odotamme sitä, että pystyisimme vihdoin asettumaan aloillemme. Koko ajan "haku päällä" ja sormet ristissä jotta pääsisimme sellaiseen paikkaan missä voisimme kuvitella asuvamme pitkään :)

KastehelmiB

Ikäkriisi on ehkä pahimmillaan juuri 30-40 vuosien välillä. Silloin pohditaan, mitä on elämässä saanut aikaiseksi ja mitä vielä pitäisi ehtiä tekemään ja olenko oikealla polulla. Sen jälkeen ikäkriisi hieman hellittää, kunnes taas eläkeiän lähestyessä ajatukset alkavat kääntyä siihen suuntaan, mitä kiva vielä keksisin elämässäni. Suomessa eliniänodote on korkealla ja 40 ikävuoden jälkeenkin ehtii tehdä vaikka mitä. Rypyt ja vatsamakkarat varmasti ärsyttävät kaikkia naisia, mutta tärkeintä on tyytyväisyys omaan olotilaansa. Iän karttuessa mutkat suoristuvat ja musta-valkoisuus muuttuu väreiksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kolmevuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011