Kummallista kyllä, suurin osa niistä saduista jotka muistan parhaiten lapsuudesta, ovat aika julmia. Grimmin veljekset ja Roald Dahl eivät varsinaisesti kuolemaa säästelleet, mutta jotenkin sitä ei osannut lapsena kauhistua.

Lumivalko ja Ruusunpuna -kirjassa paha peikko läimästään hengiltä kertalaakista tyttöjen katsellessa vieressä ja sen jälkeen onnellinen loppu aukeaa. Kun luin kyseisen kirjan nyt aikuisena, mietin että en taidakaan sitä ihan heti lukea omalle tyttärelleni :D En muistanut yhtään että tarinat ovat niin raisuja, joskin niissä on toki aina ideana se, että paha saa palkkansa. 

Roald Dahl ei voi olla olematta tuttu, jos on koskaan ollut lapsi. Dahlin saduista oma ikisuosikkini on tottakai Kuka pelkää noitia, koska taikamaailma oli ja on edelleen täysin vastustamaton aihe. Lapsena luin kirjan silmät pyöreänä ja mietin että vitsi, asuukohan meidän lähellä oikeita noitia jotka vain esittävät herttaisia rouvia houkutellakseen lapset turmioon... Olin täysin vakuuttunut, että tien päässä vanhassa puutalossa asuva vanha mummo on aivan taatusti noita ja kiersin talon vähän kauempaa. 

Tässä on ehtinyt kulua aika monta vuotta välissä, että olisin istunut alas Roald Dahlin kanssa. Mutta jälleennäkeminen oli kerrassaan riemukas. Kaikki lapsuuden muistot vyöryivät päälle, kun nökötin sohvan nurkassa Kuka pelkää noitia -kirja kädessä (arvostelukappale, saatu). Noitien peruukki-ihottumat, sikaria polttava norjalainen isoäiti/noitien metsästäjä, ja se, että suomalaiset noidat ovat ihan erityisen hurjia. 

Satukirjailijana tunnettu Dahl on mieletön tarinankertoja ja käyttää niin hauskoja ilmaisuja, että usein ei tule osuttua yksiin niin rikkaan tektsin kanssa. Jos voisin yhden taidon itselleni varastaa, niin se olisi todennäköisesti Dahlin veroinen tarinankertojan kyky. Kuka pelkää noitia oli (jos edes mahdollista) vielä parempi nyt, aikuisena. Lapsena keskityin todennäköisesti vähän liikaa pohtimaan sitä kuinka itse välttäisin hiireksi muuttumisen kohtalon, jos törmään noitaan. 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Roald Dahlin syntymästä, ja juhlavuoden kunniaksi Art House -kustantamo julkaisee muutaman rakastetuimman sadun uusintapainoksena. Kuka pelkää noitia on yksi niistä. 

Kirjaa lukiessa höpötin ihan innoissani vieressä istuvalle miehelleni lapsuusmuisteloita, ihan vaan järkyttyäkseni siitä, että hän EI tiennyt kirjaa. Siinä ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin istuttaa mies ja kirja sohvalle. Saku pyöritteli silmiään, että ihanko oikeasti haluan hänen lukevan satukirjan. Mutta kuinkas sitten kävikään, mies luki koko kirjan yhdeltä istumalta. Ha! Mitäminäsanoin. 

Sakun arvio: 

Meidän perheessä Niina on se kirjatoukka, joka lukee kaikkea mahdollista ja on jatkuvasti nenä kiinni kirjassa. Minä taas haluaisin lukea enemmän, mutta lopulta se rajoittuu nettiartikkeleiden ja joidenkinkin lehtien puolelle. Nuoruudessa tilanne oli toinen ja luin kirja per viikko tahtia. Enimmäkseen seikkailua à la Jack London etc. Jonkin verran myös satu/fantasia-kirjoja. Varmaan aika peruskauraa lapselle.

Aikuisena lukeminen on ollut hyvin kausittaista, mutta viime vuosina likimain olematonta. Niina on nyt alkanut vähän tökkimään että hei mitä jos laittaisit tietokoneen pois ja lukisit. Tällainen rutiineihin taipuvainen tarvitsee hellää painostusta ja suoria ehdotuksia. Niinpä sain käteeni Roald Dahlin Kuka pelkää noitia ja ohjeen ”Lue. Nyt.”

Totesin resistance is futile ja ryhdyin tuumasta toimeen lukien kirjan yhdeltä istumalta. En ole vieläkään ihan varma olenko lukenut kirjan joskus nuorempana vai en. Tarina tuntuu todella tutulta. Niina ei voi uskoa että en olisi lukenut sitä, mutta minulla ei ole mitään varmaa muistoa että näin olisi tapahtunut. Joko olen toden totta lukenut kirjan tai nähnyt painajaisen jossa on  samanlainen juoni...! Tai näin sen leffan. Mitä en muista nähneeni. Niina epäilee dementiaa...

Kirjan teksti on helppolukuista ja eteenpäin mennään kovalla tempolla. Olisin toivonut hieman kouriintuntuvampaa kuvausta alun traagisista tapahtumista. Vanhempien menetys kuitattiin melkoisen kepeästi. Kuten toki saduissa on tapana, mutta silti kontrasti loppukolmanneksen verevyyteen on mielestäni liian suuri. Tason heittely on kirjan suurin heikkous. Kohokohtia on useita ja Dahlilla on hyvä huumorintaju. Heikommat hetketkin ovat kyllä ok tasoa ja lähinnä kiirehtiminen häiritsi itseäni.

Pauno-hiiri oli ehdottomasti paras hahmo ja samaistuminen vahva. FEED ME. Pääpahikset pistettiin poikki ja pinoon todella sähäkästi ja melkoista vauhtia siinäkin kaahattiin. Loppu tuli kirjallekin vauhdilla ja lopetus oli passeli. Minulla meni reilu tunti kirjan parissa ja uppouduin noitapiiriin varsin tehokkaasti. Kenties näin pitkä keskittyminen uuvutti modernin ihmisen enkä osannut sanoa siitä juuta enkä jaata heti luettuani kuin että hyvä oli. Nyt muutaman yön jälkeen kirja tuntuu vielä paremmalta ja suorastaan unenomaiselta. Jäi muutenkin into lukea taas lisää.

***

Ps. Terveiset miehelleni, haluatko aiheuttaa vaimollesi sydärin kutsumalla Dahlin tekstiä tasoltaan heitteleväksi?! Lennokkuus kuuluu asiaan sinä senkin lappilainen Pelit-lehtien lukija ggrrrh...

Hauskaa viikonloppua kaikille, lukekaa kirjoja!