Katsoin hetki sitten tyttäreni kanssa Pikku Kakkosta ja ilahduin, kun ruutuun pärähti omastakin lapsuudesta tuttu Käytöskukkanen. Hinkun, Vinkun ja Suursyömärin seikkailut ovat täyttä nostalgiaa yli 30 vuoden takaa! Jakson nimi oli turhamaisuus ja jäin kiinnostuneena seuraamaan mitä lapsille on opetettu turhamaisuudesta 60-luvulla, jolloin maailma oli melko erilainen kuin nykyään. 

Ohjelma alkoi ihan hyvin, kun snobistiset pingviinit tylyttivät muita siitä, ettei heillä ollut pingviinien makuun tarpeeksi hienot vaatteet. Oletin, että turhamaista on pingviinien huono käytös muita kohtaan, mutta se ei ollut asian pihvi. Sitten lähti alamäki näin nykynaisen silmissä, joka uskoo siihen että kaikilla on oikeus näyttää juuri siltä miltä haluaa, eikä se muille kuulu. 

Suursyömäri näki pingviinien hienot juhla-asut ja hankki niiden inspiroimana itselleen hienon pienen hatun, jota Hinku ja Vinku sitten pilkkasivat niin kauan, että Suursyömäri lopetti hatun käyttämisen. Ja tässä siis Suursyömäri oli se turhamainen eli pahapaha. Että mitä häh? On toki hyvä opettaa lapsille, että he eivät tarvitse hienoa hattua ollakseen onnellisia, mutta ei tosiaan ole ok nauraa Suursyömärin hatulle niin kauan, että toinen ei uskalla/halua enää käyttää sitä. Sitä joko haluaa tai ei halua käyttää hattua, ja se on täysin yksilön oma asia.

Meillä on täällä Suomessa on sellaisia vanhoja sanontoja kuin vaatimattomuus kaunistaa ja rumat ne vaatteilla koreilee, jotka on iskostettu meidän päähämme sangen tehokkaasti. Mutta jos yhtään käyttää järkeään, ymmärtää näiden ajatusmallien älyttömyyden. Molemmat tähtäävät tietyllä tapaa siihen, ettet saa erottua tai näyttää omia kykyjäsi. Pysy osana harmaata massaa mahdollisimman näkymättömänä. 

Niin vaatimattomuuden kuin itsensä korostamisen voi viedä ääripäihin, mutta siihen välille mahtuu myös terve tietoisuus omasta osaamisesta ja oikeus käyttää hienoa hattua jos siltä tuntuu. Osaatko sinä kertoa omista taidoistasi esimerkiksi työelämässä niin, että saat osaamistasi vastaavia tehtäviä? Karu fakta on se, että kukaan ei tule mestaria kotoa hakemaan, jos mestarin taitoja ei tiedetä. 

Tällaisena perus introverttinä koin hetki sitten työnhakuprosessissa suurta tuskaa siitä, että piti pukea oma ammattitaitonsa kirjalliseen muotoon ja sanoiksi. Miten kerron itsestäni niin, että vakuutan potentiaalisen työnantajan kyvyistäni, mutta en kuulosta itserakkaalta kehuskelijalta. Itsensä kehuminen on oikeasti vähän hankalaa tällaiselle vaatimattomuus kaunistaa -maailman kasvatille. 

Osana samaista työnhakuprosessia pääsin pohtimaan myös pukeutumiskoodia. Menenkö haastatteluihin siistin neutraalina jakkupukunaisena, farkuissa ja teepparissa vai omana itsenäni. Päätin valita rehellisen väylän eli menin täsmälleen sen näköisenä kuin näytän töissä normaalistikin. Parikat jalassa, kirkkaanvihreä vintage-takki päällä. Koska sellainen minä olen, aidosti ja rehellisesti. Kukaan ei ole onnistunut pilkkaamaan tyyliäni niin paljon, etten uskaltaisi pukea ylleni mitä ikinä haluan. 

Ps. sain sen työn mitä hain, joten kannatti olla oma itsensä alusta alkaen. Vintage-hörhö, kenkäfriikki, huonon huumorin sanansaattaja, ja innostunut omasta työstään. Asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä :D

Kommentit (3)

Laura M.

Onnittelut uudesta tyosta!

Ma juuri otin vastaan uuden tyopaikan, enka vielakaan ole paattanyt pukeudunko toihin "tylsasti" vai omalla tyylillani. Rakastan kirkkaita vareja ja nayttavia kuvioita (varisinkin housuissa), mutta uusi tyopaikka vaikutti aika konservatiiviselta noin yleisesti. Mutta ehka ajan kanssa voin alkaa kokeilemaan, missa menee raja - business casual kun on aika laaja kasite.. :D

Halina

Meillä täällä pk-seudulla on aika värikäs pukeutumiskulttuuri, mutta tietysti aina löytyy myös arvostelijoita. Minusta Suomessa on hyvin vapaa ja rento pukeutumiskulttuuri verrattuna moneen muuhun maahan, jossa on tarkempaa onko asu sovelias tilaisuuteen vai ei. Esimerkiksi jotkut ulkomaalaiset ystäväni eivät voi ymmärtää verkkari-kulttuuria, joka suomessa vallitsee :D Eron huomaa myös päiväkodissa lasten vaatetuksessa sekä juhlissa, niin että pukeutumiseen panostetaan. Tuntuu oudolta, että monelle (nuoremmalle) suomalaiselle on outoa esim. pukukoodi. Monet miehet kyselevät tarvitseeko pukua vaikka laittaa häihin, vaikka kyllä se aina laitetaan, ellei toisin mainita. Myös työpaikasta riippuen voi ottaa vapauksia pukeutumisessa, mutta esim. Itse laitan työhaastikseen alalle soveltuvan vaatetuksen. Olin ainoa, joka oli esim. Koulun pääsykokeessa (rento) bleiseri päällä. Ei sillä että käyttäisin sitä muuten koulussa, mutta itse pidän haastattelutilaisuutta arvossa ja puleudun sen mukaan. Oli omituista, että jotkut tulivat mitä ihmeellisimmissä vaatteissa. Ehkä persoonaa voisi ilmaista sekä asianmukaisella, että oman näköisellä pukeutumisella? Joskus käy tavallaan niin, että persoona peittyy pukeutumiseen. Mielestäni kaikki saa pukeitua ja ilmaista itseään vapaasti, mutta ainakin itse puen halinallemekkoni kaupungille - en työhaastikseen tai hääjuhlaan (ellen tunne hääparia ja ei ole pukukoodia) :D En tiedä ajatteleeko muut yhtään samoin, mutta olen tehnyt itse työhaastatteluja ja kyllä se pistää (ikävällä) tavalla silmään jos hakija tulee urheiluvaatteissa haastatteluun jos kyse ei ole liikunta-alan työstä. Muuten on tosi hauskaa nähdä erilaista pukeutumista ja arvostelijat hukkaavat vain omaa aikaansa :) En ole koskaan oikein saanut ikäviä kommentteja pukeutumisesta (vain kuittailua niistä verkkareista ;) ), mutta mun mielestä toisen ulkonäön kommentoiminen on aina tosi henkilökohtainen asia, enkä ymmärrä toisten arvostelua tilanteissa missä pukeutumisella ei ole väliä :D Pari kertaa olen sanonut vaikka ratsastustalllilla, että crocsit ei sovi ja ne jalassa ei voi mennä hevosen selkään, mutta se on enemmän käytännön syy :) ja anteeksi pitkä kommenntti! :) Nykyäänkik on muutrn aika kauhea se Bratzit ohjelma - siinä jossain jaksossa arvosteltiin toisten vaatteita! :o

Ruusa

Mä oon muokannut tuon vanhan sanonnan itselleni sopivampaan muotoon "Vaatimattomuus ei ole ikinä kaunistanut ketään" Kyl jos joku Tinder-mätch aloittaa viestittelyn kommentoimalla kuinka kaunis olen niin mä vastaan siihen "niinhän mä olen, mut kiitos."

Kun pitkän työttömyyskauden jälkeen aloitin uudet työt niin kyllä mä kiltisti ennen työhaastattelua ja töitä värjäsin hiukseni neutraalin värisiksi, mutta sitten kun sain varmuutta että ei mua olla potkimassa pihalle niin värjäsin muutaman kuukauden jälkeen hiukseni jälleen pinkeiksi. Ja tykkäsivät musta silti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kolmevuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010

Kategoriat