Kävin tänään puhumassa bloggaamisesta Kodin Kuvalehden lukijabloggaajille. Jouduin "luokan eteen", yksin, puhumaan. Pelkään maailmassa oikeastaan vain kahta asiaa. Perhosia ja julkista esiintymistä. 

Esiintymispelkoni johtuu pitkälti siitä, että olen (ollut) aivan järkyttävän ujo. Ujouden päälle vielä punastun helposti ja kouluiässä häpesin tätä ominaisuutta niin paljon, että olin valmis feikkaamaan vaikka pyörtymisen, kunhan välttäisin sellaisen tilanteen jossa todennäköisesti punastuisin. Eli julkisen esiintymisen. 

Pahin pelkoni kävi toteen ala-asteella, kun luokanopettajaksemme kolmannesta luokasta eteenpäin valikoitui mies, joka harrasti teatteria. Voitte varmaan kuvitella miltä ujosta lapsesta tuntui joutua improvisaatiotuntien pyöritykseen. Siitä vaan sekunnin varoajalla yksin luokan eteen. Tehtävänanto saattoi kuulua esimerkiksi: Niina, esitä hullua (true story). En tiennyt vielä silloin, että Teuvo teki minulle oikeastaan maailman suurimman palveluksen. 

Näiden eri näytelmäharjoituksien myötä jouduin toistuvasti poistumaan mukavuusalueeltani ja suoriutumaan sellaisista asioista joihin en olisi koskaan, en missään nimessä, vapaaehtoisesti heittäytynyt. Jos ei koskaan heittäydy, ei myöskään kehity.

Olisin voinut viettää loppuelämäni vältellen kaikkea sellaista aktiviteettia, missä joudun puhumaan yleisölle. Tätä ajatellen en olisi takuulla alkanut ikinä bloggaamaan (vaikka suurimman osan ajasta vietänkin turvallisesti koneen takana), en olisi pelannut Tampereen edustusjoukkueessa Suomen ensimmäisessä roller derbyn SM-mittelössä, enkä olisi päätynyt niihin työpaikkoihin, missä olen ollut. 

Esiintymiskammoinen on nimittäin valmis menemään aika pitkälle välttääkseen esiintymisen. Mutta opettajan käskystä kiltti tyttö raahusti luokan eteen ja esitti sitä perhanan hullua. Ei ollut mukavaa, mutta eipä siihen toisaalta kuollutkaan. 

Esiintymiskammoisen suurin harhaluulo on, että muut ihmiset ajattelevat vain sinun punastumistasi. Todellisuudessa muut ihmiset ajattelevat vain omaa napaansa, ja sitä, miltä he itse näyttävät ihan kohta, joutuessaan seuraavaksi luokan eteen esittämään lehmää joka pääsee ensimmäistä kertaa kevätlaitumelle (true story osa 2). 

Kärsin helvetin tuskia jokaisen kirjaesitelmän, ruotsin puhekokeen, näytelmän, urheilukilpailun, todistuksen noutamisen ja hei esitellään kaikki itsemme kurssilaisten edessä (joka lukukausi uudelleen ja uudelleen), ja olin poskettoman onnellinen päästessäni näistä asioista pysyvästi eroon koulujen päätyttyä. 

Tai niin luulin. Muutaman vuoden ehdin muhia ihanassa rauhallisuudessa ilman pakkoesiintymisiä. Työelämään siirtyessä jouduin kuitenkin toistuvasti sellaisten tilanteiden eteen, missä oli pakko esiintyä. Esiintymispelkoni ei katsonut väkimäärää, jo pelkästään viidelle ihmiselle presentaation pitäminen väänsi sisuskalut solmuun. 

Siinä vaiheessa totesin, että en yksinkertaisesti enää jaksa. En jaksa olla paniikissa koko ajan, ja pelätä ihan hysteerisesti omaa vuoroani. Se on todella kuluttavaa. Päätin alkaa KYLLÄ-naiseksi. Kyllä, haluan pitää tästä aiheesta esitelmän koko porukalle. Kyllä, haluan tulla puhujaksi yliopistolle. Kyllä, haluan vetää B-tiimin treenit ja olla strategiapresentaatioita pitävä valmentaja. Ja kyllä, haluan puhua ihmisille bloggaamisesta, koska piru vie osaan sen. 

Kun kohtaa pelkonsa riittävän monta kertaa, aluksi väkisin, se lopulta helpottaa. Tieto tästä ei helpota esiintymiskammoista, mutta näin se vaan on. Pelkoreaktio ei suinkaan poistu, mutta sitä oppii käsittelemään ja sen kanssa aivan takuulla oppii elämään. Toistoa toistoa toistoa.

Aika nopeasti sitä löytää ne keinot, joilla helpottaa omaa jännitystä. Minulle tärkein on huumori. Jos voin sisällyttää esiintymiseeni luontaisen ja välillä aika ilmeikkään huumorintajuni, selviän showsta ihan hyvin. Pari huonoa läppää sinne tänne, ja pystyn hengittämään. Toinen tärkeä keino on se, että kerron jännityksestäni ääneen. Sillä saa muuten ihan kivasti yleisöltä sympatiapisteitä, sillä kaikilla meillä on pieni koulutrauma tämän aiheen tiimoilta :D Olen myös huomannut, että olen usein parhaimmillani pienen paineen alaisena. Jännittyneenä puhun paljon ja ajatukseni leikkaavat nopeammin kuin ikinä, eikä moni varmasti edes tajuaisi että sisäisesti olen kauhusta kankeana. Tämä on luonnollisesti vuosien treenauksen lopputulos ja se on vaatinut aika paljon tahdonvoimaa. Aluksi piti vain tehdä se päätös, että alan treenata esiintymistä kuin maratoonari, joka valmistautuu koitokseen. Vapaaehtoisesti, sinnikkäästi ja periksi antamatta. 

Esiintymään pyydettäessä ensimmäinen rehellinen reaktioni on varmasti aina paniikki. Mutta pystyn nykyään pitämään sen kurissa, enkä missään tapauksessa jättäisi sen vuoksi väliin elämää, kokemuksia ja mahdollisuuksia tavata uusia kivoja tyyppejä. Olen saanut ongelmastani tukevan niskaotteen. Saatan jopa välillä hieman pitää siitä, jos yleisö reagoi ja on mukana, kuten tänään. 

Jos pysyy jatkuvasti oman mukavuusalueen sisäpuolella, ei opi mitään uutta. Edistysaskeleet otetaan aina sen rajan toisella puolella, pitää vain uskaltaa. Voi miettiä esimerkiksi että kuolenko (kirjaimellisesti), jos punastun yleisön edessä. Jos et totea kuolevasi (kirjaimellisesti), tossua toisen eteen sitten vaan ja esiintymään.

Luin viime viikolla lentokoneessa kököttäessäni aikakauslehdestä täydellisen lauseen. Fail forward. Siihen kiteytyy täsmälleen se, mille linjalle yritän ajatuksiani jatkuvasti kääntää. Epäonnistumisia ei pitäisi pelätä (paitsi jos on lentokapteeni), vaan ennenkaikkea pitäisi uskaltaa. 

Ps. kerroin noin tunti sitten yleisölleni, että bloggaan aina hetkessä, siitä aiheesta mitä on mielessä juuri nyt. Sanoin, että todennäköisesti kirjoitan junassa kotimatkalla jotain. Tässä teille jotain, tässä hetkessä. Ujopiimän tunnustuksia. 

Kommentit (32)

Eve

Hitsi vie, hyvä kirjoitus! Olin itse aivan järkyttävä jännittäjä koulukiusaamisen ja huonon luokkahengen vuoksi. Punastumisen vuoksi minua kutsuttiin myös toistuvasti tomaatiksi. Oikeasti esiintyminen kiehtoi minua, koska halusin toimittajaksi. Esiinnyin sitten vaatekaapin oville omassa huoneessani leikkiartikkeleita kirjoittaen ja raportoiden.

Lukioon mennessä päätin, että kauhu ja jännitys loppuu nyt. Otin ilmaisutaidon puoli lukuvuotta kestävän kurssin ja kaikki muut mahdollisen projektihommat, ja johan lähti pelot. Nyt takana on kahdeksan vuotta esiintymistä ja toimittajan hommia. Edelleen on hyvä pieni jännityskutina, muttei kauhua. Tämänhän minä osaan, niin kuin sinäkin kirjoitit! :)

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Ihana kirjoitus, kiitos! Täytyy näyttää tämä 12-vuotiaalle tyttärelleni, joka sattumalta juuri tänään - samana päivänä - pohti blogissani pelkoansa kommunikoida englanniksi.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

HannaMai

Ihana, että kirjoitat tästä! Ujoudesta pitäisi puhua enemmän, vakka se ehkä sotii ujoutta vastaan :) Niinkuin säkin mainitsit, esityksen alussa kannattaa mainita jännityksestä, niin se rikkoo jäätää. Ehkä pitäisi vaan ääneen sanoa ja myöntää olevansa ujo ja jännittäjä, niin sitten "kaikki" tietäisivät sen. Ja aargh, kuinka ärsyttävää punastuminen on! Joskus tuntuu, että punastuu jo siitä ajatuksesta, että kohta saattaa punastua :D Luen tällä hetkellä Kati Tiirikaisen kirjoittamaa Ujon urakirjaa - suosittelen.

nm

Voi kyllä! Näin se vain on ettei esiintymispelosta pääse muuten kuin tattadaa, esiintymällä! Punastumiseen ei vaan valitettavasti taida auttaa mikään... Tuntuu että ainakin omalla kohdalla naama tuppaa helahtamaan punaiseksi vähän kaikista tunnetiloista :D

Ja todellakin pystyn samaistumaan tuohon punastumisen aiheuttamaan häpeään! Auta armias kun esiintymistilanteessa alkoi tuntea kuumotuksen kirivän poskipäille, sitä meni vaan entistä enemmän jumiin ja unohti lauseita ajatusten kiertäessä kehää "voieivoieivoiei TAAS mä punastun eeeiiihhhhh". Siinä sitä sitten seisottiin änkyttämässä naama paloauton värisenä :D Voi kun olisi silloin jo tajunnut että kaikki on ne tomaattiposket nähnyt jo sata ja yksi kertaa eikä ketään kiinnosta...

Vierailija

Mahtavaa! Ujoushan on temperamenttipiirre eli reagointitapa, eikä siis häviä koskaan (alkupaniikki), mutta onneksi käyttäytymistä ja toimintamalleja voi muokata alkureaktiosta huolimatta! (Esim. Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut aiheesta paljon.)
Pitääpä näyttää tätä omalle miehelle, joka on myös ujo :)

Ria Hafren
Liittynyt17.8.2015

Niina!

Olit aivan LOISTAVA eilen Bloggaritapaamisessamme!!: 1. Tunnustuksesi jännittämisestä toimi :0), 2. Huumorisi kirvoitti joukostamme monet naurut :0))), 3. Kerroit tarinasi kiinnostavasti ja elävästi.

****

Minulla oli koulussa ihan samat kammot esiintymistä kohtaan. Työelämässä jouduin esiintymään monet kerrat. Ja huomasin, että jos olin hermostunut ennen sitä, se meni hyvin - Eniten olen pitänyt esityksiä IT-palvelujen markkinoinnista. Niistä tykkäsin aina, että ne menivät huonosti. Mutta useat osallistujat kehuivat.

****

Minä olen aina toivonut, että punastelisin. En ole punastunut edes, vaikka kundit ovat kertoneet miten härskejä juttuja tahansa. - Minulla on aina ollut harmaankalpea naama. Olisi kiva, jos sille tulisi söpö puna :0).

****

150 paria kenkiä :0). Kuten kerroin, minulla on vain 5 paria. Olen niin mukavuudenhaluinen jalkineitteni suhteen. Mutta Rakastan katsoa kenkiä! - Esimerkiksi Minna Parikan kenkätaideteokset ovat minusta fantastisia!

'***

Oli Tosi Mukava tutustua Sinuun! Ja lukea juttusi tänä aamuna :0)!

Halauksin.  Ria  (Elämä on ihanaa - useimmiten-blogin pitäjä)

P.S. Sinun ei tarvitse vastata tähän kommenttiini Niina ;0).

Nyt katselen muita postauksiasi, mm. sitä Linna-shampoosta :0)...

Patu

Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, joka todettiin vasta amiksessa ja sain siihen lääkkeitä. Kaikki vähäinenkin esiintyminen ja kotoa poistuminen ylipäätään siihen saakka oli luonnollisesti ollut ihan täyttä helvettiä. No, lääkkeet auttoivat jonkun verran, mutta hurjasti paremmin tepsi vertaistukiryhmä, johon pääsin. Siellä tuli niin konkreettisesti esille etten ole ainoa pelkääjä.

Asennoiduin kurssilla pelkooni uudelleen. Okei, minä pelkään kohdata ihmisiä. Mutta niin voi pelätä/jännittää myös se asiakaspalvelija, vastaantulija tai kirppismyyjä, joka minun pitäisi kohdata. Ymmärrettyäni tämän sain hurjasti itseluottamusta, pystyin vähentämään lääkkeitä ja lopulta jättämään ne pois kokonaan. Pelko lientyi jännittämiseksi.

Positiiviset kokemukset auttoivat toki myös selättämään pelkoa. Opinnäytetyöni esitelmäosuus kesti puoli tuntia (!!) enkä saanut yhtäkään muistikatkosta, lukenut suoraan paperista, punastunut tai edes seonnut sanoissani. Se oli yksi elämäni onnellisimpia hetkiä. Ja johonkin viralliseen tai vieraaseen numeroon soittaminen oli ennen täysin ylitsepääsemätön ongelma, johon tarvitsin vuorokauden henkisen valmistautumisen ja valmiiksikirjoitetut vuorosanat. Ahaa-elämykseni myötä ymmärsin myös sen, ettei virallisissa numeroissa kukaan oleta, että tiedän täsmälleen mitä puhelu pitää sisällään tai että osaan vastata täydellisesti kaikkeen mitä kysytään. Se oli todella vapauttavaa ja helpotti puhelimessa puhumista aivan äärettömästi. Nyt kriiseilen puoli minuuttia ennen soittoa, hengitän syvään selvittääkseni ajatukseni ja painan vihreää luuria. Pystyn sopimaan lääkärikäyntejä, soittamaan Torin myyjälle ja vastaamaan tuntemattomaan numeroon. Tunnen itseni vapaaksi, kun pelko ei enää lukitse minua neljän seinän sisään.

En koskaan uskonut että pääsisin pelosta eroon, mutta uudelleenasennoitumalla ja harjoittelemalla se tosiaan onnistui. Ja elämä maistuu paremmin kuin koskaan :)

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

En varmaan olisi nuorena uskaltautunut edes vertaistukiryhmään, koska sekin olisi eittämättä tarkoittanut sitä että pitää taas kerran esitellä itsensä ja puhua ääneen :D Teini-ikäisenä olin myös samanlainen puhelinpanikoija kuin sinä, joten ymmärrän täsmälleen mistä puhut. Nykyään kirjoitan enää yhden post-it lappusen jos soitan virallisia puheluja, että muistan ylipäätään miksi olin soittamassa. Tämä puhelinneuroosini naurattaa minua aika paljon, se tuntuu niin kertakaikkiaan älyttömältä välillä. 

Onneksi olkoon opparin esitelmäosuudesta! Minä en muista omastani yhtään mitään, sillä jännitin sitä niin älyttömän paljon :D

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Peace & love

Kiitos kirjoituksesta Niina! Tämä onkin yksi lempiaiheistani :) Minusta kun tuntuu, että meidät ujot nähdään usein kovin yksiulotteisesti. Että ujo olisi aina se hiljainen, arka ja väritön tyyppi. Koko sanalla on jotenkin huono maine. Ujous on sellaista, jota vähän pyydellään anteeksi ja josta yritetään kasvaa ulos. Vaikka kyse on kuitekin ihan perustavanlaatuisesta temperamentistä ja ujo voi olla ihan mitä vaan! Itsekin olen ujopiimä ja kuitenkin myös seurallinen ja puhelias, rohkeakin. Ujoutta on kyllä hyväksi oppia hallitsemaan, jotta ei itse jää paitsi asioista, jotka oikeastaan haluaisi tehdä. Kuitenkin minusta myös maailma saisi olla hyväksyvämpi ujoja kohtaan. Mitä sitten, jos minulla kestää tovi tottua uusiin juttuihin ja ihmisiin tai en syöksy päätä pahkaa uusiin tilanteisiin? Onhan meitä moneen junaan muutenkin.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Kuulostat samanlaiselta persoonalta kuin minä, itsekin katson olevani seurallinen, erittäin puhelias ja myös rohkea, vaikka ujo mieleni onnistuukin tekemään joistain tilanteista härkäsiä ja nostamaan paniikin oikein kunnolla. Nuorempana olin sitä mieltä että ujouteni oli nimenomaan piirre josta haluan pysyvästi eroon, mutta nykyään se on ihan ok ja osa minua :)

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Milla

Minä olin myös kova jännittämään samanlaisissa esitelmä- ja muissa tilanteissa. Allekirjoitan tuon, että helpottaa kun puhuu jännityksestän ääneen kaikkien edessä. Minulle tämä vapauttava hetki koitti ammattikorkeakoulussa, kun vastauksena opettajan johonkin kysymykseen (en muista edes mihin se liittyi) tulin kertoneeksi koko ryhmälle, että esitelmien pito suorastaan pelottaa minua. Tätä ennen en ollut koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Jotain kummallista tuossa hetkessä tapahtui, sillä kun sain ensi kertaa kakaistua tunteeni ulos, niin en ole sen koommin kummemmin jännittänyt itseni ja asiani esittämistä, oli yleisö sitten minkä kokoinen tahansa.

Mimmiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii

Hyvä kirjoitus! Minä pelkäsin esiintymistä, kunnes aloin kieltenopettajaksi... Nyt sitä sitten joutuu esiintymään työkseen vieraalla kielellä, ja opiskelijaryhmien eteen meneminen on jo ihan helppoa. Ei haittaa vaikka mokaa, se vain tuo inhimillisyyttä. Muille ryhmille varmasti jännittäisi esiintyä edelleenkin. Työssäni muuten myös opetan esiintymistä (vieraalla kielellä, opiskelijat rakastaa tätä, krmhmh) ja tavallaan teoriat on siten kunnossa, mutta jännittävää se on silti jos edessä on jotain ihan muuta kuin ihania opiskelijoita. :)

Halina

Joo superjännittäjä ilmoittautuu! Vihaan ja pelkään esiintymistä ihan sairaasti, jos minun täytyy pitää esitelmä tai puhe esimerkiksi koulussa. Sen sijaan minua ei pelota tai jännitä jos vedän asiakasryhmiä töissä tai näyttelen. Hoksasin asian vasta vähän aikaa sitten. Tajusin, että oikeastaan esiintymispelkoa enemmän, minua ahdistaa tilanne jossa joudun olemaan ja puhumaan. Ja varsinkin jos aihe on sellainen mistä tiedän tasan sen verran kuin wikipedia minulle kertoi. Jos saan puhua aiheesta josta pidän tai tiedän paljon, puhuminen on helpompaa. Yritin keksiä vinkkejä itselleni, miten voin helpottaa esintymistilannetta itselleni ja löysin aika montakin asiaa. Itsäni esimerkiksi auttaa tilankäyttö. En ikinä aseta itseäni luokan eteen ja tuoleja niin, että kaikki tuijottavat minua. Asettelen mieluummin ihmiset johonkin kivaan muodostelmaan kuten ympyrään tai pöydän ääreen. Käytän myös mielelläni dioja ja kuvia, joita ihmiset jäävät katsomaan ja kukaan ei tuijota minua itseäni. Aloitan myös usein keskustelun tai heitän jo alussa kysymyksiä, kuten onko aihe entuudestaan tuttu jne. Kun olen saanut osallistettua porukan, on itse helpompi lähteä puhumaan. On myös samalla kartoittanut porukan tietotasoa asiasta ja tietää mihin keskittyy luennolla. Riippuen aiheestam tykkään käyttää toiminnallisia juttuja tai tehtäviä. On ihan kiva laittaa porukka aktiivisesti liikkumaan tai tekemään jotain. Silloin muutkin ovat äänessä kuin vain itse. Yleensä myös osallistujat tykkäävät tälläisistä tunneista enemmän, sillä kukaan ei jaksa tuntia pidempään kuunnella monologia jostain aiheesta :) Joskus myös otan jonkun roolin itselleni(vähän kuin näytellessä), joka helpottaa tuntemattomille esiintymistä(tutuillehan tämä ei toimisi hihi). Itselläni tälläinen "ammattirooli" toimi monissa tilanteissa, sillä itsenä on kaikkein vaikein esiintyä omasta mielestäni. En edelleenkään nauti puheista tai luennoista, mutta olen yrittänyt selvitä niistä tilanteista näiden keinojen avulla. Ja puhujana olen päättänyt, että minulla on valta päättää millaisen puheen tai tilan luon ryhmän kanssa. Esimerkiksi eräs näkövammainen ystäväni kävi pitämässä koulussa puheita ja totesi oppilaille heti "minä en sitten näe jos viittaatte, eli tällä tunnilla ei viitata!" sekä hän otti opsikelijat lähemmäs itseään puhuessa. Monet opettajat eivät pitäneet tästä, koska he pelkäsivät että oppilaat käyttäytyisivät huonosti. Ystäväni snaoikin lapsille usein "minä en näe jos käyttäydytte huonosti, se on siis teidän omalla vastuulla, haluetteko räplätä puhelinta vai kuunnella". Yksikään lapsi ei kaivanut puhelinta tai käyttänyt väärin tätä vastuuta, koska puhuja totesi jo etukäteen, ettei voi valvoa visuaalisesti jokaisen liikettä. Luulen, että tämä erilainen tyyli toimi näillä tunneilla hyvin. Olen myös itse ajatellut, että jos jokin toiminta saa minun oloni hyväksi, on luento, keskustelu tai opetustilanne miellyttävämpi myös muille, koska olen luonut tilanteesta sellaisen, jossa itsekin viihdyn. :)

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Sain tästä tosi hyviä vinkkejä, kiitos paljon! En osannut edes ajatella että missä tahansa esitystilanteessa voisi tosiaan hyödyntää myös yleisön aktivointia, pitää miettiä miten tämä toimisi omien aiheideni kanssa! Onneksi huonoilla vitseilläkin olen pärjännyt :D

Viihtyminen on avainroolissa minullekin, että puhuminen on rentoa ja luontevaa. Tällöin myös yleisö tapaa viihtyä, sillä rentous on tarttuvaa sorttia. 

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Ope

Hienoa kuulla, että olet päässyt esiintymisjännityksestäsi. Pitää kuitenkin mainita, että ujojen lasten pakottaminen improvisaatiojuttuihin ei kaikkien kohdalla toimi, vaan voi aiheuttaa syviäkin traumoja. Ujojen lasten "pakkososiaalistamista" vastaan on puhunut mm. Keltikangas-Järvinen. Se voi pahimmillaan saada ujossa lapsessa aivan äärimmäistä ahdistusta aikaan. Pahinta on, jos tuollainen toiminta saa lapsen kokemaan, että ujous on väärin ja huonoa.

En opettajana menisi koskaan pakottamaan ujoa lasten esittämään hullua luokan edessä. Kokisin sen sadistiseksi ja epäammattimaiseksi. Olen itse opettajana tullut siihen tulokseen, että opetuksessa mennään aina sekä lapsen kykyjen että persoonallisuuden mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että ujoja lapsia rohkaistaan heidän omissa rajoissaan. Edetään pienin askelin ja annetaan positiivista palautetta. Oma lapsuudenystäväni oli hyvin ujo lapsi. Hän joutui samantyyppisen opettajan impovisaatioharjoitusten kohteeksi kuin sinä, mutta ystäväni tilannetta tuo asia vain pahensi. Hän joutuu vielä lähes kolmekymppisenä käymään terapiassa ja syömään rauhoittavia, koska pelkää edelleen esiintymistä ja kaikkia sosiaalisia tilanteita. Kouluaikoina jatkuvat esiintymistilanteet saivat hänessä aikaan jatkuvaa maha- ja pääkipua, unettomuutta ja painajaisia.  Hän on vielä tänäkin päivänä hyvin surullinen ihminen, vaikka on menestynyt erinomaisesti yliopisto-opinnoissaan. Hän sanoo, että vaikka kuinka paljon esiintyy, niin aina se on yhtä vaikeaa ja raskasta. Sydäntäni särkee jo pelkkä ajatus, että vieläkin ajatelleen, että pakottamisella saadaan aikaan pelkkää hyvää.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Olet takuulla täysin oikeassa, mutta 80-luvulla ei mitä ilmeisemmin opettajilla ollut vielä pahemmin käsitystä erityisherkkyyksistä tai vastaavista, vaan jokainen napero oli täsmälleen samalla viivalla, oli millainen tapaus tahansa. Onneksi tästä ollaan päästy jo eteenpäin, uskoisin. 

Minun kohdallani tuo pakko osoittautui tehokkaaksi keinoksi, sillä sain siitä sisukkuutta ja lähes raivoisaa tahtoa, ja halusin asiaan muutosta. En suostunut alistumaan pelolleni. Halusin selviytyä voittajana, ja olin valmis tekemään kaikkeni sen eteen. Minua helpotti myös se, että olen aika sosiaalinen ja rohkea, eli keikuin tavallaan linjan molemmilla puolilla, piti vain päättää kumpaan suuntaan lähden.

Ystäväsi puolesta olen todella pahoillani, ymmärrän hyvin miten kova paikka tuollainen prässi on ihmiselle, joka on vielä minuakin ujompi. 

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

SonjaM

Olipa kiva lukea jännittäjä-tarinasi. Minäkin olen aina inhonnut esiintymistä - jo ihan vaikka kaveriporukan edessä. Yläasteella jännitystä vähän helpotti, kun meillä oli tyttöporukan kanssa tapana kuvata omia elokuvia viikonloppuisin ja niissä oli pakko esiintyä - vaikkei tietenkään koskaan pääroolissa:D Mutta hyvin mielelläni ala-asteella olin esim. puu näytelmässä:DD

Esiintymisjännitys jatkui läpi kouluvuosien, mutta huomasin lopulta (kun olin vihdoin päätynyt opiskelemaan oikeaa alaa muutaman hudin jälkeen) että on mukavampi puhua muiden edessä kun on varma aiheestaan ja on aiheensa ns. asiantuntija. Niinpä päättötyöni esittely luokan edessä meni ihan pirun hyvin ja innokkaasti, kun taas aikaisemmilla linjoilla olin hajoillut jo vuosia etukäteen kun mietinkin päättötyötä ja sen esittämistä. Nyt työelämässä en edelleenkään innostu, kun joku mainitsee, että pitää pitää esitelmää jossain kokouksessa x, mutta kun on oikealla alalla, niin kyllä sitä sanottavaa sitten kuitenkin aina löytyy alun punastelun jälkeen. Ja olen tosiaan ottanut mainitsemasi asenteen, että tuulta päin vaan. Näin ollen yritän jokaisessa kokouksessa olla äänessä jossain välissä, jotta tottuisin enemmän ja enemmän olemaan yleisön ns. silmätikkuna:)

Vierailija

Mulla auttoi kummasti se, kun joskus lukiossa tajusin, että esitelmät menevät aina, poikkeuksetta huonosti. Nolaan vääjäämättä itseni siellä edessä ja häpeän esitelmääni viikkokausia sen jälkeen, vaikka kuinka yrittäisin, joten on turha murehtia etukäteen. Menin pitämään esitelmää tällä asenteella enkä jännittänyt ollenkaan, sillä tiesin mitä tuleman piti. Esitelmäni olivat yhtä kaameita kuin aina ennenkin, mutta se tukahduttava jännitys katosi. Myöhemmin opin, että helpottaa paljon, kun on esim. Powerpoint-esitys siinä taustalla. Yleisön huomio kiinnittyy dioihin, ei minuun, mikä auttaa valtavasti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kaksivuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011