Kun elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin kymmenien vuosien historia seksuaalisen häirinnän parissa alkoi purkautua, sosiaalisessa mediassa otti tuulta alle aktiivinen keskustelu naisten kokemasta jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä.

Häpeäkseni joudun myöntämään, että ihan ensimmäinen rehellinen ajatukseni oli: ei mitään uutta auringon alla. Olen vuosien saatossa niin turtunut ahdisteluun ja häirintään, että kokonaiset viisi minuuttia mietin ettei asiassa ole mitään uutta, se vain on. Häirintä on rikollista, epäreilua, alistavaa ja pelottavaa, mutta minkäs teet kun sitä tapahtuu jatkuvasti. Väärin, sille täytyy voida tehdä jotain. Vaikka jokin on yleistä, sen ei tarvitse olla normaalia ja hyväksyttävää.

Hetken asiaa pureskeltuani ja seurattuani sosiaalisessa mediassa näyttelijä Alyssa Milanon alulle panemaa #MeToo –kampanjaa (suomeksi: Minä Myös – olen kokenut seksuaalista häirintää, ja päivittämällä #MeToo mihin tahansa sosiaalisen median kanavaan kerron, että myös minua on häiritty), alkoi vihdoin ajatuspyörä pyöriä. Oli tajunnanräjäyttävää ymmärtää, että en taida tuntea yhtäkään naista, joka ei olisi avannut kokemuksiaan aiheen tiimoilta jo kauan ennen case Weinsteinia. Näistä asioista puhutaan ystäväpiirissä vuodesta toiseen, eikä mikään ei tunnu muuttuvan vaikka vuodet vierivät.

Ihan erityisenä herättäjänä tässä toimi vielä se, että tällä hetkellä vasta 3-vuotias tyttäreni joutuu kasvamaan tähän samaan maailmaan. Perkele.

Me Too –kampanja on levinnyt läpi maailman sellaisella vauhdilla, että vain harva asia on pystynyt samaan. Olen lukenut viime päivinä valtavat määrät naisten kokemuksia, joissa kuuluu turhautuminen, ahdistus, syyllisyyden tunne (!), pelkotilat, varotoimenpiteet ja pakosuunnitelmat. Ei todellakaan ole normaalia joutua miettimään ravintolasta yksin kotiin palatessaan, että otanko avainnipun valmiiksi käteen siltä varalta, että täytyy puolustautua. Tämä on yllättävän monen naisen arkipäivää meillä täällä Suomessa, lintukodossa. Me Too -kampanjan aiheuttamista reaktioista päätellen asia on tullut aikamoisena yllätyksenä monelle miehelle. 

Sekä minulla että ystävilläni ja tutuillani on kerrottavana liian monta pelottavaa kokemusta kotimatkasta, jossa on täytynyt miettiä pakoreittiä. Kun tuntematon mies käy kadulla kiinni, on siitä leikki kaukana. Vielä pelottavampaa on kotiin asti seuraaminen ja yritys päästä väkisin mukaan kerrostalon rappukäytävään. Jos jotain olen noista kerroista oppinut, niin sen, että paniikkitilanteessa en lamaannu, vaan toimin. Näin ei ikävä kyllä monen uhrin kohdalla ole.

Yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua miettimään saatika toteuttamaan pakosuunnitelmaa kotimatkallaan. Silti näin on. Tilanteen laajuudesta kertoo myös se, että kotimatka yksinäisillä kaduilla on vain yksi yksittäinen tilanne, joka aiheuttaa usein naisissa pelkoa. Johon ratkaisuna ei ole ottaa taxi, kulkea kaverin kanssa tai olla lähtemättä ulos lainkaan. Jokaisen pitää voida kävellä kadulla rauhassa. 

Asian laajuuden ymmärtäminen ja omien kokemusteni kertaaminen on ravistellut, raivostuttanut ja nostanut esiin vahvan tahdon tehdä asialle jotain. Tämä kirjoitus on yksi niistä vaikuttamisen tavoista, joten aloitetaan siitä. Sillä minä en halua, että tyttäreni joutuu kokemaan samat asiat. En halua että kukaan joutuu ahdistelun uhriksi. 

On ollut melkein absurdia ymmärtää millainen määrä ahdistelu- ja häirintäkokemuksia pelkästään minulla, ihan tavallisella naisella on.

Tapahtumia oikeasta elämästä:

--- kun alakouluikäisenä kävelin koulusta kotiin, ei ollut ok joutua yllättäen tilanteeseen, jossa aikuinen mies ajoi autolla ihan viereen housut kintuissa ja sanoi lapselle, että katsoppa tätä. Mikään muukaan itsensäpaljastelutapaus vuosien varrella ei tosiaan ole ollut ok. 

--- eikä sekään ollut ok, että naamatuttu mies seurasi autolla kotiin, selvittääkseen osoitteeni ja tullakseen kylään, omien sanojensa mukaan ”halusin tai en”. Kauheinta tässä kyseisessä tapauksessa oli vielä se, että olin menossa kotiin ja samassa osoitteessa asui myös pikkusiskoni, jolloin koin että vien uhan mukanani myös hänelle. Tuolloin nuorena ja naiivina en tiennyt mitä tehdä, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Olin jo yrittänyt selvitä tilanteesta sekä puhumalla että suuttumalla, ja kiertelemällä kerrostalojen pihojen läpi, minne ei pääse autolla. 

--- se ei ole koskaan ollut ok, että kadulla/baarissa/junassa/bussissa käydään käsiksi ja / tai tehdään suoria seksuaalisia ehdotuksia. Näitä tapauksia on niin valtava määrä, että niiden listaukseen menisi ikuisuus. Mitään näistä tapauksista ei olisi voinut missään tilanteessa kutsua viattomaksi flirtiksi, vaan ehdotukset ovat olleet aina törkeitä ja alaluokkaisia, todella ahdistavia. Usein nämä tilanteet ovat vielä päätyneet huoritteluun. Kirsikka kakussa! Jos nyt joku pohdiskelee, että uskaltaako tässä enää flirtatakaan, kun kaikki lähestymisyritykset koetaan ahdisteluna, niin siinä on vissi ero. Jos ei ole sen verran ymmärrystä, että erottaisi ahdistelun normaalista treffikutsusta, suosittelen vakavaa itsetutkiskelua.

--- en muista että olisin ikinä pelännyt niin paljon kuin nuorena tamperelaisena opiskelijana niissä tilanteissa, jolloin kadulla huudeltiin ensin perään "kännissä ja läpällä", ja sen jälkeen lähdettiin yksin tai jopa porukalla seuraamaan huutelun ja ahdistavien ehdotusten jatkuessa. Vilkkaassa kaupungissa asuminen oli siinä mielessä onni, että usein tilanteet purkaantuivat sillä, että suunnistin suoraan ensimmäisen näkemäni ihmisen luo, kerroin tilanteesta ja toivoin, että kyseessä on normaali henkilö jolle ahdistelu ei ole ok. 

--- erityisen loukkaavia ovat olleet ne ahdistelutapaukset, joissa tekijä on ollut joku työyhteisön jäsen. On surullista, että erään vanhan työpaikan pikkujouluissa sai aina juhlan aluksi vanhemmilta työntekijöiltä "selviytymisvinkit", ettei vaan päädy yksin samaan tilaan herra X:n ja herra Y:n kanssa, jotka olivat tunnettuja humalaisista ahdistelutaipumuksistaan. Voitteko kuvitella! Puheista sain käsityksen, että tilanne oli hiljaisesti hyväksytty jo vuosia sitten, koska miehet nyt vaan ovat sellaisia

- samaan syssyyn edellisen kanssa lisään kaikki ne hei tyttönen, istuppa tähän polvelle -ehdotukset ja muut naisia alentavat muka hauskat puheet työyhteisöjen sisällä kautta historian. Noilla vitseiksi verhotuilla jutuilla asetetaan kyseenalaiseksi naispuolisen kollegan ammatillinen osaaminen ja koko persoona. Mut vitsillä vaan hei, älä ota niin vakavasti. Muistan ikuisesti vuosia sitten käyneen episodin, jossa asiakas (mies) ei suostunut millään käsittämään, että nainen (minä) oli asiantuntijan roolissa. Hän käski minua menemään sinne minne hänen mielestään kuuluin, eli istumaan miespuolisen pomoni pöydänreunalle koristeeksi, ja halusi hoitaa asiansa esimieheni eli miehen kanssa. Järkytys oli syvä, kun kerroin että esimiehenikin on itseasiassa nainen.

Oma vikas, mitäs menit / puit yllesi / olet olemassa!

Seuratessani uutisointia aiheen tiimoilta olen törmännyt toistuvasti uhrien kokemaan häpeään. Olinko pukeutunut väärin, mitä jos aiheutin tämän itse? Tämä puoli asiasta oli minulle aidosti yllätys, sillä itse olen jokaisessa häirintätilanteessa kokenut niin suurta raivoa, että ahdistelijalle on aivan varmasti käynyt selväksi mitä mieltä asiasta olen. En ole koskaan hävennyt sitä että minua kohtaan on käyttäydytty epäasiallisesti, koko ajatushan on nyrjähtänyt! Vika ole taatusti ollut ikinä minun. Syy on aina sen, joka ei kunnioita toisen ihmisen oikeuksia.

Ilman #MeToo -kampanjaa en välttämättä olisi ymmärtänyt, että pelkäämisen rinnalla elää voimakas häpeä ja uhrin kokema syyllisyys. Tämän oivalluksen jälkeen olen, jos mahdollista, entistä päättäväisempi. Nollatoleranssi ahdistelulle. Toivon, että jokainen ihminen ottaa asiakseen puuttua tilanteeseen, jos näkee ympärillään epäasiallista käytöstä, oli se sitten alentavaa puhetta tai käsiksi käymistä. On jokaisen vastuulla pitää keskustelua yllä, kertoa rajoista ja poistaa uhrin häpeäleima. Jos joku yrittää hiljentää keskustelua mihin tahansa tekosyyhyn nojautuen, voi linkata pari artikkelia joissa on sanottu kaikki oleellinen. Bloggaajakollegani Stella Harasekin avoin kirjoitus aiheesta kannattaa myös lukea.

Entäs miehet

Minulla on ympärilläni valtavasti älykkäitä ja naisia kunnioittavia miehiä niin puolisona, ystävinä kuin kollegoina, joiden mielestä naisten seksuaalinen ahdistelu on tuomittavaa. He eivät halua vaientaa keskustelua vaan osallistuvat siihen aktiivisesti. Kenenkään empatiakykyisen miehen mielestä nykytilanne ei ole ok, eikä uhrien kokemuksia mitätöidä mitäs Paula Vesala olit alasti elokuvakohtauksessa, taisit ihan itse kerjätä seksuaalista häirintää -kommenteilla. Yksikään ei vedä esiin entäs me miehet sitten, kyllä meitäkin -korttia. Älykäs ihminen ymmärtää, että avoin keskustelu on ainoa tie eteenpäin, eikä tiettyyn epäkohtaan suunnattu huomio ole muilta vääryyksiltä pois. 

Me rakennamme yhdessä tulevaisuuden yhteiskuntaa ja niitä normeja, joiden puitteissa omat tyttäremme, siskomme, äitimme, ystävämme, kollegamme ja kaikki maailman naiset elävät. 

Kommentit (6)

Halina

Tähän ei ole lisättävää, todella hyvä kirjoitus ja kiitos kun otat kantaa teksteilläsi! Itselläni ei muistaakseni tuntemattomien ihmisten kanssa ole tullut häirintätilanteita vastaan, mutta sitäkin enempi urheilutoiminnassa (kiva..) ja ns. Ehdottelun ja "vitsin" muodossa. Tietynlainen vähättely myös yleensä näkyy työjutuissa, jonka rinnastan häirinnäksi senkin. Ainakin syrjinnäksi jos ei muuta. Olen kokenut seksuaalista häirintää myös parisuhteen sisällä, joten otan nämä asiat tosi vakavasti. Vielä yleisempää kouluttajan mukaan on että ahdistelu ja väkivalta tapahtuu lähisuhteissa, poistamatta tietenkään sitä, että ulkopuolinen uhka on yhtä vakavaa. Minulle oli uutta myös työpaikkalla saatu tieto (srksuaaliterapia luento), että myös nuoret miehet kokevat entistä enemmän häirintää ja ahdistelua (ja poikia pitäisi varoitella siinä missä tyttöjäkin yksin liikkumisen vaaroista). Eniten itseäni sapettaa kuitenkin tämä naisiin/tyttöihin kohdistuva "hyväksytty" vähättely ja ahdistelu, joka naamioidaan kevyeksi vitsiksi ja normaaliksi asiaksi. Esimerkkinä entisessä työssäni lähihoitajana minua varoitettiin useasti siitä ja tästä papasta, joka saattaa ehdotella jotain. Minä sanoin, että mulle ei ehdotella ja mulla oikeus olla sietämättä sellasta käytöstä. Tiedän, että monet meidän alalla sietää, vaikka se on ahdistavaa. Mun mielestä ketään ei tarvitse hoitaa, joka ei osaa käyttäytyä asiallisesti, eikä mitään ainakaan leimata "höpsöilyksi" vaan otetaan vakavasti puheeksi asiakkaan kanssa. Onneksi enemmistö tuntemistani miehistä on normaaleja ja joskus jopa tarkempia näistä asioista kun tuntemani naiset. Miehet myös uskaltavat puuttua ja toivon, että he puuttuisivatkin ääliö miesten alentuviin käytöksiin esim. Työpaikoilla tai harrastusseuroissa. Minulle on esim. Ehdoteltu judoharrastuksessa vaikka mitä ilman, että kukaan älähti väliin (miesvaltainen laji) ja itse sai aika kipakasti sanoa takaisin. Olisi ollut kiva jos pari miestä olisi kans sanonut että täällä ei naisille puhuta noin :D Itse tekisin saman jos huomaisin jotain tyttöä/poikaa ahdisteltavan harrastuksessa. Jotenkin se on vaan edelleen niin "normi". Kiitos tästä postauksesta ja tämä herättää varnasti keskustelua :)

Vierailija

Tästä olen perhepiirissä puhunut jo aikanaan paljon. Oli ihan tyypillinen tilanne, että illalla harrastuksista kotiin tullessani joku usein huomattavasti vanhempi mies yritti vongata kotimatkalle seuraan ja lähti sitten seuraamaan juna-asemalta. Kaikki kolme veljeäni ovat saaneet kulkea rauhassa kotimatkat. Koin muutaman vuoden vaiheen, jossa erityisen usein tapahtuneen häirinnän seurauksena aloin pelätä ja vältellä pimeällä liikkumista. Tästä kuitenkin täytettyäni kaksikymmentä suivaannuin ja päätin haistattaa pelolle pitkät. Pieni huoli nostaa edelleen päätään pimeällä kotiin kävellessäni, mutta en halua elää elämääni peläten. Ikä on auttanut tässä; yli kolmikymppistä ei lähestytä samaan tapaan kuin teiniä ja toisaalta itseluottamusta on tullut lisää. Toivon, että seuraavat sukupolvet saisivat kulkea kotimatkansa rauhassa ja siihen tarvitaan reilusti avointa keskustelua. Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

Vierailija

Koko tämän metoo -kampanjan ajan mietin samalla tavalla että ihan normaalia, ainahan tollasta sattuu, enkä saanut mieleeni edes mitään yksittäistä tapahtumaa omalta kohdaltani. Vasta tämän kirjoituksen myötä tajusin, että todellisuudessahan vaihdoin työpaikkaa nuorena ahdistelun takia. Se todellakin tuntui niin tavalliselta, etten tajunnut senkin olleen ahdistelua, että kun olin yksin töissä niin tavarankuljettaja, vanha mies, jäi aina "juttelemaan", eli ehdotteli ulkomaanmatkaa yhdessä tms. ja tuli iholle jatkuvasti. Tai yksi asiakas, joka tuli työpaikalleni ahdistelemaan, ja kun en enää suostunut palvelemaan häntä, istui autossa ja tuijotti sieltä minua tekemässä työtäni.
Tällä hetkellä työskentelen niin naisvaltaisella alalla että ahdistelua harvemmin onneksi tulee. Se on tosiaan ihan liian yleistä.

Hannah

Loistava kirjoitus, kiitos. Onneksi tänä päivänä seksuaaliseen häirintään suhtaudutaan vakavasti. Esimerkiksi lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on lain tasolla selkeästi kriminalisoitu, ja se on nimikkeenä niin vakava, ettei siitä sakoilla selviä. Vain vankeustuomio (ehdollinen/ehdoton) tulee kyseeseen. Toivon, että lapsemme voivat elää maailmassa, jossa vanhan liiton seksistiset miehet eivät voita, eivät voi vähätellä ja mitätöidä tekojaan. Lapille opetetaan jo päiväkodista alkaen turvataitoja ja kehon alueita, joihin ei kosketa ilman lupaa. Vaikka tyttöjen ja naisten kokema ahdistelu saa minut raivon valtaan, haluan uskoa että tulevaisuuden nuoret naiset osaavat meitä paremmin laittaa rajat ja puuttua ahdisteluun rohkeammin.

Vierailija

Miehenä ottaisin kantaa, että enemmistö miehistä on hyvin käyttäytyviä, toivottavasti se ei unohdu. Toiseksi, olen itse kokenut todella hämmentäviä tilanteita naisten suunnalta eritoten työelämässä. Esimies- tai johtavassa asemassa olevia naisia on tullut vastaan, joilla on ollut omistajan elkeet. Lääppiminen, suorasukaiset puheet ja ehdottelut ei kuulu hyväksyttävään käytökseen myöskään naiselta. On vetänyt minut aika sanattomaksi. Jos olisin itse käyttäytynyt samoin ko tilanteissa, potkut olisi tullut melko varmasti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kaksivuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010