Tämä kirjoitus poikkeaa taas kerran vahvasti blogin aiheesta, mutta sivupolut ovat kai ihan mukavaa vaihtelua mekkovirtaan. Sitä paitsi kun sivupolkuja kulkee tarpeeksi, niistä tulee vakituisia kulkureittejä.

Alustuksena sen verran, että päädyin pyörittelemään tätä aihetta päässäni kuukausi sitten, kahden samaan aikaan kohdalle osuneen asian vuoksi (kerron niistä ihan pian). Sen lisäksi, että olen kausisyöjä (syön esimerkiksi vain yhtä jogurttimakua pari kuukautta kerrallaan), olen myös kausiajattelija. Pohdin tiettyä aihetta muutaman viikon monelta eri kantilta, pureskelen sen kunnolla, ja toivon että lopputuloksena olen oppinut jotain.

Tällä hetkellä aiheenani on yksinäisyys.

Ensimmäinen tarina yksinäisyydestä tuli työkaverini suunnalta, joka kertoi eräänä päivänä noukkineensa vilkkaasti liikennöidyn tien reunasta umpihumalassa olleen vanhan naisen kyytiinsä, ja vieneensä tämän kotiin. Nainen oli ottanut avun vastaan ja purskahtanut automatkalla itkuun. Hän oli kertonut, että hänen pitäisi lopettaa juominen, mutta juo koska on niin yksinäinen eikä ole muutakaan tekemistä.

Minua järkytti tämä ote elävästä elämästä jostain syystä todella paljon. Koin heti tarvetta soittaa ystävät ja perheeni läpi, että onhan kaikki ok. Minä olen todella huono pitämään yhteyttä ihmisiin, joten tämä niin sanotusti osui ja upposi. Mutta erakkomaisuudestani huolimatta luotan, että ystävyyssuhteet säilyvät, vaikka ei ehtisi tapaamaan usein. Viihdyn paljon yksinäni (välillä oikein kaipaan sitä), mutta en ole silti yksinäinen. Minun yksin olemiseni on vapaaehtoista, koska taustalla tiedän koko ajan, että voisin milloin vain soittaa ystävälle, miehelle tai siskolleni että tehdään jotain yhdessä.

Toinen, täysin vastakkainen tarina yksinäisyyteen liittyen tuli eteeni edellisessä Olivia-lehdessä. Lehtijutussa haastateltiin naista, joka oli ottanut asenteekseen hankkia ystäviä ihan missä tilanteessa tahansa. Tälläistä ujoa möllikkää jutun naisen rohkeus ihastutti, kuka muka oikeasti pyytää vastaantulevaa satunnaista ihmistä kahville? Tai jättää lappusia kirjaston kirjojen väliin, mihin kuka tahansa voi vastata. Lehtijuttu laittoi miettimään, että ehkä ihmisten ei auttaisi olla niin varautuneita, etteivät huomaa potentiaalisia ystäviä ympärillään. Tutustua kun voi muutenkin, kuin perinteisessä "seuranhakumielessa".

Olen päättänyt jatkossa alkaa puhua hississä naapureille muutenkin, kuin murahtamalla moro ja vastata bussipysäkillä säätä kommentoiville enemmän kuin yhdellä sanalla. Kaikkien maailman ihmisten ei tarvitse olla ystäviäni, mutta voihan sitä jutella mukavia vain hetkellisesti polulle osuvallekin.

Ihan lähimenneisyydestä on pakko jakaa yksi tarina aiheesta mielenkiintoisia kohtaamisia. Viime keväänä New Yorkin paluulennolla viereeni käytävän toiselle puolelle tuotiin rullatuolilla vanhempi nainen, josta mietin että hän on todennäköisesti vaikeasti vammainen.  Alkulennon nainen oli ihan hiljaa, mutta sitten yhtäkkiä vierestä kuului kirkkaalla äänellä että ootkos käynyt usein amerikan maalla? Hämmästyneenä käännyin ympäri ja siitä se sitten lähti. Seuraavat pari tuntia sain kuulla ihan uskomattomia kertomuksia, kuinka ennen vaikeaa selkäsairauttaan (!) hän oli matkustanut maailmalla ja elänyt todellista hippielämää. Hän oli asunut jopa Jamaicalla omavaraisessa rastafariyhteisössä, kasvattaen itse kaiken tarpeellisen. Ja juuri sillä hetkellä hän oli palaamassa kotiin siskonsa luota jenkeistä, eli liikuntakyvyttömyys ja poikittain käppyrään taipunut asento + kassillinen pakollisia lääkkeitä eivät olleet saaneet naista luovuttamaan. Olin vilpittömän iloinen, etten ollut ehtinyt laittaa kuulokkeita korviin ja nukahtamaan, olisin siinä tapauksessa missannut huikean tyypin. Toivoisin, että minulla olisi edes murto-osa kyseisen naisen asennetta elää tulevina vuosina.

En osaa kuvitella tilannetta, missä minulla ei olisi ketään kenelle puhua. Olen siinä mielessä onnekas, että ympärilläni on suuri turvaverkko erilaisia ihmisiä. Vaikka olen ujo ja minulle ei ole luontevaa tutustua uusiin ihmisiin tuosta vaan, olen silti onnistunut keräämään mahtavia tyyppejä mukaan elämääni työpaikoilta, koulusta, baarista, netistä, blogiyhteistyökuvioista, harrastuksista, kavereiden kautta, unohtamatta ex-anoppia, naista joka aluksi inhosi minua, nyxän exää ja jopa exän silloista nyxää. Minulla on ystäviä 50 vuoden ikähaarukalla, ja se haarukka sietäisi olla suurempikin. Luulisin, että yksi syy siihen, että minulla on niin paljon ystäviä on, että ujoudesta huolimatta olen avoin, enkä koskaan tuomitse ihmisiä (lopullisesti) vaatteiden, ulkonäön, iän, työpaikan, koulutuksen tai minkään muunkaan statusarvon perusteella. Edellä mainitut asiat ovat niin sanotusti ihan yks hailee. Haluan aina tutustua ihmiseen ulkoisen härpäkkeen takana, ja tehdä päätökseni hyvä tyyppi / ei mun tyyppi vasta sen jälkeen. Ennakkoluuloisuuttaan voi työstää, kokeilkaa vaikka.

Yksinäisyys on Suomessa kansantauti, ainakin jatkuvan uutisvirran perusteella. Mutta mistä suomalaisten yksinäisyys sitten johtuu. Kuinka monella on vaikeuksia luoda oikeita ystävyyssuhteita ujouden, mielenterveysongelmien tai esimerkiksi kiusaamisen aiheuttaman epävarmuuden vuoksi. Onko joku unohtanut kaverinsa seurustelun, avioliiton tai perheen perustamisen myötä. Kuinka moni on huomannut olevansa yksin eron jälkimainingeissa. Kuinka monella on edes yksi ystävä kenelle voi soittaa ihan koska tahansa. Haluaisin kuulla teidän kertomuksianne ja ajatuksianne aiheesta.

Lopuksi, pitäkää huolta toisistanne ja olkaa avoimia uusille ystäville. Lainaan tähän Milla Paloniemen mahtavaa sarjista: Ystävä nimeltä Yksinäisyys.


Innostavaa tiistaita kaikille!

Kommentit (67)

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

netti on tosiaan mullistanut sosiaalista elämää melko paljon, toivon vaan että ihmiset uskaltavat siirtyä koneen äärestä myös tosielämän puolelle ystävystymään :) Tampereella kannustan etsitymään jonkun aktiivisen harrastusporukan piiriin, siinä saa kerrasta iiiiison porukan uusi ihmisiä elämäänsä. Minä pelaan roller derbyä ja mitä ihania tyyppejä sen parissa liikkuu <3 ja melkein tippa silmässä seuraan meidän uuden alkeisryhmän bondaamista keskenään, siinä on reilu 30 eukkoa hirveällä innolla tutustumassa toisiinsa ja se on ihan mahtavaa!

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Nuo facebookin ryhmät on ihan parhaita. Tai ainakin yksi niistä. Vuosi sitten olin työtön ja tylsistyin kotona, kunnes löysin netistä porukan ja perustimme facebook-ryhmän. Vuoden aikana porukka on kasvanut, aivan ihania ihmisiä toinen toisensa perään. Netti on mahtava<3 Samoin derby, terveisin yks niistä fresareista:)

myohmy

Kiitos! :) Olen tosiaan iloinen, että minulla on nykyään hyvä suhde ja perhe, jonka kanssa juhlia syntymäpäivää. Paljon sitä on tähän ikään mennessä kokenut, toivottavasti siirrytään sille paremmalle puolelle ja uskon kyllä, että näin on. :)

Mulla on elämässä muutaman kerran käynyt niin että ollaan kasvettu kavereiden kanssa erilleen. Tällaiset hetket on olleet todella hankalia, kun en tahdo jättää ketään yksin. Yksinäisyys kun on tuttu tunne 9 vuoden koulukiusaamisen myötä, ja jotenkin nykyään huolehdin vähän liikaakin ystävistäni. Pitäisi löytää se kultainen keskitie välittämisessäkin. :')

Tiina

Moi!
Osui ja upposi. Olen yksinäinen myöskin omasta vapaasta tahdostani. Viihdyn yksin, kaipaan olla yksin, ja oma perheeni (mies ja kaksi tyttöä) 'riittävät' minulle. Ystäväpiirini kuuluu parhaan ystäväni (oma serkkuni) lisäksi minua melkein 20 vuotta vanhempi työkaverini. Siinä ne, ihan totta! Osan kaverien kanssa aika ja matka ovat vain yksinkertaisesti erottaneet meidät. Mutta en valita, olen iloinen niistä muutamasta ystävästä joiden uskon olevan loppuelämän ystäviä. Tiedän että monelle tämä kuulostaa hirveältä, mutta minä viihdyn näin. Taidankin tänään sanoa parhaalle kaverilleni jotakin kivaa!

Itse olen sellainen ns. hyvä tyyppi, joka ei tuomitse ketään minkään iän tai statuksen myötä tms. ja joka on myös tehnyt aloitteitakin. Siitä huolimatta en ystävysty helposti, vaan olen kohdannut enemmän ns. juroutta kuin myötämielisyyttä. Ja kuitenkin kun loppupeleissä olen ujohko ja kaipaan tosi paljon vastavuoroisuutta tai olen ylpeä olemaan ainoa aloitteen tekijä, niin siihen voi sitten jäädä ja sitä myöten en ehkä olekaan niin herkästi aloitteen tekijä. Mut saattaa mieltää varautuneeksi ja/tai kylmäksi kun en kuitenkaan ole sellainen suupaltti ainakaan välittömästi ja isossa porukassa, mutta voi pojat kuinka paljon jää mun luonteesta huomaamatta. Potentiaaliset ystävyydet jää siis tekemättä..ja kuinka sekään kannustaisi jos Facebookissa (ärh, siksi mm. lähdin sieltä) joku tuttavuus vaikka poistaa kavereista, ei se ainakaan edistä vaan pikemminkin kertoo siitä toisesta. En mä kaikista ihmisistä ystävää tarvitse, mutta olisipa mahtavaa kun ympärillä olisi enemmän avoimuutta ja hyvää henkeä, eikä sellaista sisäänpäinkääntyneisyyttä (jollaiseksi itsekin siten helposti tulee). Ehkä mun pitää palata Facebookiin ja etsiä se ystävällinen yhteisö ja löytää usko itseeni! :D

Minna

Nyt oli pakko kommentoida! Aivan ihanaa tekstiä! Osui ja todellakin upposi! Olen jo kohta vuoden (hui!) asunut vieraalla paikkakunnalla, kaukana omasta ihanasta ja turvallisesta kaveripiiristäni. Tämän vuoden aikana emme ole pystyneet hirveämmin soittelemaan kavereideni kanssa, koska itkuhan siitä vaan tulee. Kaikilla on taitaa olla vaan ikävä sitä omaa, tuttua kolmen kaveruksen koplaa, jossa on jaeuttu niin ilot kuin surutkin... Mutta onneksi facebook ja junat on keksitty!

Olen aina pitänyt itseäni avoimena ihmisenä ja minusta on ihanaa tavata uusia ihmisiä. Muutin nykyiseen asuinkaupunkiini työnperässä ja harmikseni voin sanoa, että en ole saanut tämän vuoden aikana vielä yhtään todellista ystävää, jolle voisi soittaa mihin kellonaikaan tahansa... Ja tästäkös se itku sitten tuleekin...

Olen tässä sitten miettinyt, että mistä minä löytäisin itselleni kaverin tältä paikkakunnalta.. Nähtävsäti en ystää löydä työyhteisöstä, en liikuntaharrastusten parista... Onko ystävystyminen oikeasti muka näin hankalaa "aikuisena" ...?

Eeelina

Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä jutusta!

Mulla on ollut elämässä kausia jolloin olen tuntenut itseni todella yksinäiseksi. Tämäkin syksy on kulunut melko yksinäisesti. Välillä kyllä osaan nauttia yksinolosta ja omasta ajasta. Tällä hetkellä varmaan suurimmat syyt mun yksinäisyyteen on työttömyys ja se, etten seurustele. Mulla on yksi hyvä ystävä, jonka kanssa olen paljon tekemisissä. Hän on tosin miespuolinen ja oma exäni. Vaikka hän on tärkeä ja läheinen, niin kaipaisin itselleni naispuolista ystävää.

On mulla ollut naisia ystävinä, mutta olen etääntynyt niistä niin, että nykyään nähdään erittäin harvoin ja satunnaisesti vaihdetaan kuulumisia netissä. Etääntyminen on johtunut varmaan siitä, että pari vuotta ollaan asuttu eri kaupungeissa ja elämäntilanteet on muuttuneet. Mä olen ite vielä vapaa, ilman vakituista työpaikkaa, ei mitään perhesuunnitelmia lähitulevaisuudessa. Nämä entiset ystäväni ovat asuneet jo vuosia kumppaneidensa kanssa yhdessä ja osalla on lapsia, lopuillekin varmaan pian tulossa. Ei ole enää oikeen mitään yhteistä. Ja jos yrittää pyytää heitä kahville tms, niin vastaukseksi yleensä tulee, että viettävät koti-iltaa tms.

Mun on todella vaikea saada uusia ystäviä. Pystyn kyllä harrastus- ja työporukoissa juttelemaan ihmisten kanssa, mutta lähes aina tuttavuudet jää korkeintaan kaveritasolle jos sillekään. Lisäksi suurin osa mun kavereista on miespuolisia. En pidä sitä pahana asiana, mutta kuten todettua, kaipaisin erityisesti toisen naisen ystävyyttä (tai edes kaveruutta alkuun). Miehet on kavereina huippuja, mutta harvoin pystyn niiden kanssa kehittämään oikeaa ystävyyttä.

Uskon, että oma tilanteeni paranisi paljon, jos löytäisin uuden työpaikan (saisi uusia tuttuja, ehkä jopa kavereita, eikä myöskään olisi näin paljon aikaa olla vain omissa oloissa), tai jos löytäisin seurustelukumppanin (ja sitä kautta mahdollisesti voisi tutustua uusiin ihmisiin oman kumppanin kautta). Joskus olen sortunut seurustelemaan miehen kanssa vain siksi, etten olisi yksinäinen, vaikka kyseinen mies ei minua oikeastaan edes kiinnostanut...

Tulipas pitkä vuodatus. Olen kyllä oikeasti onnellinen yhdestä ystävästäni, kaikista kavereistani ja siitä, että välit omiin vanhempiin on läheiset.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

en minäkään ole sosiaalisesti taitava ja jouduin oikeasti tsemppaamaan että pystyn selättämään ujouteni vieraiden ihmisten kanssa, että älä huoli, meitä on muitakin. Sulla on kuitenkin mies ja perhe kenen kanssa iloita synttäreistä :) ja hei, ONNEKSI OLKOON ja tervetuloa to the better side ;D

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

ihanaa että te keskustelette :)

En tiedä teidän kummankaan ikää, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tuntuu olevan aikaa vain "hengata" kavereiden kanssa. Tuntuu että pitää sopia monta kuukautta etukäteen joku aikarako, mikä käy molemmille/kaikille... että ihmiset tosiaan ovat kiireisiä, ikävä kyllä.

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Hmh

Minä lukeudun yksinäisten joukkoon. Minulla on facebookissa muutama sata kaveria ja joku saattaisi ajatella, että olen ihan perussosiaalinen ihminen.

Mutta kun mietin, kuinka monelle voisin soittaa ja pyytää kahville / leffaan / mitä vaan... Ei siinä oikeasti kovin montaa ihmistä jää jäljelle. Kaikki ovat vanhoja tuttavuuksia, mutta kavereita minulla ei juuri ole.

Olen joitakin kertoja yrittänyt pyytää tuttavuuksiani tekemään kanssani jotakin. Heidän vastauksensa yleensä tuntuvat vain kiertoilmaisuilta ja välttelyltä: "ehkä sitten joskus..."

Olen yrittänyt luoda kaverisuhteita: olen jutellut ja tutustunut moniin ihmisiin eri paikkojen kautta. Mutta jostain syystä se jää siihen. Tuntuu, ettei kukaan minuun tutustunut ihminen halua olla kaverini. Nämä ihmissuhteet jäävät tuttavuustasolle, eivätkä ikinä lämpene tästä eteenpäin.

En ole 8 vuoteen saanut yhtäkään uutta ystävää.

Ja tämä kaikki saa minut ajattelemaan, että ehkä vika on minun jutuissani, huumorintajussani, ulkonäössäni... Jokin minussa vain mättää kun en onnistu.

Olen jo pikkuhiljaa sopeutunut yksinäisyyteeni. Yritän nauttia pienistä asioista. Olen melkeinpä jo luopunut toivosta hankkia lisää ystäviä. Se tuntuu käyvän vaikeammaksi vuosi vuodelta.

Onneksi minulla on yksi ystävä, jonka kanssa näemme silloin tällöin, etten vallan erakoidu. Voi kun voisin monistaa hänen kaltaisiaan lisää. <3

karkkinen

Sosiaalisen median aikakautena voi tuntua siltä, että kaikilla on se sata ystävää, joiden kanssa on tekemisissä. Kuitenkin useimmilla on vain muutama hyvä ystävä, joiden kanssa viettää eniten aikaa/ voi keskustella mistä vaan. Joillakin on lisäksi vain paljon muka-ystäviä. Jos sinulla on yksikin hyvä ystävä, on sinulla jo hyvin paljon.
Itselläni on vain muutama hyvä ystävä, vaikka useampiakin voisi olla. Olen sosiaalinen ja ihmiset yleensä pitävät minusta. En kuitenkaan useinkaan päästä ihmisiä niin lähelle, että heistä tulisi uusia hyviä ystäviä. Syynä tähän on pitkälti stressaantuminen siitä, etten ehdi viettää riittävästi aikaa nykyistenkään ystävien kanssa. Siten sinussa ei varmaankaan ole mitään vikaa, vaan ihmisten kiire vie usein ajan uusilta tuttavuuksilta. Mikäli joku ihminen tuntuu sinusta erityisen potentiaaliselta ystävältä, älä luovuta vaan jatka pyytämistä. Eiköhän se jossain vaiheessa onnistu ja yksi tapaaminen johtaa helposti toiseen. Tsemppiä sinulle ja toivottavasti ymmärsit pointtini :)

Hmh

Kiitos viestistäsi. Ymmärsin pointtisi ja aloin miettimään asiaa uudelta kantilta. Ehkä minun pitäisi vielä yrittää.

PS. pelastit päiväni, minulle tuli viestistäsi hyvä mieli. :)

Todella hyvä ja koskettava teksti.

Ja olet kyllä oikeassa, että vieraille ihmisille voisi joskus puhua enemmänkin kuin sen pakollisen moikan verran. Niillä muutamalla ystävällisellä sanalla lisää, voi pelastaa jonkun päivän. Ja jonain vaikeana päivänä se voi olla erittäin tärkeää jollekin.

Tämän saman huomasin kyllä Italassa asuessani. Siellähän ihmiset juttelevat täysin tuntemattomille tosiaan enemmänkin kuin tervehtimisen verran. Ja aina tulin niin hyvälle mielelle. Kun tulin kotiin ajattelin ensin, että huh nyt voi palata omaan rauhaansa. Mutta heti parin päivän "levon" jälkeen aloin taas kaipaamaan sitä, että vieraistakin välitetään ja hyvää mieltä halutaan levittää.

Taidan olla samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä. Aika vähän tulee pidettyä yhteyttä moniin rakkaisiin ihmisiin, mutta en silti ole yksinäinen, koska tiedän, että he ovat minulle olemassa koska vain heitä tarvitsen ja kaipaan. Pitäisi vaan muistaa enemmän sanoa heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka heitä arvostan. Taidankin ottaa sen tämän päivän tehtäväksi.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

meidän yksi naapurin mummo ainakin osaa pelastaa mun päivän, se on kutsunut mua mm. mannekiiniksi, sieväksi mekkonaiseksi ja ties miksikä :D rakastan sitä mummelia! Ulkomailla on aina pari päivää ihan shokissa, kun kauppojen kassat ja bussikuskit ja kaikki yhtäkkiä juttelee, ja se on ihan totta että sitä tulee kotisuomessa ikävä, vaikka omaa rauhaa arvostankin :)

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Mä olen kai sitten kausiyksinäinen...

Mulla on ollut sellasia ehkä joidenkin mielestä masennukseen verrattavia aikoja et kaipaan hirveästi seuraa koska olen tosi sosiaalinen ystävien seurassa tai töissä. Muutoin saatan olla aika hiljainen.

Elämäntilanteet kuitenkin vaikuttaa merkittävästi siihen millaista kaipaan ympärilleni. Ihan samalla tavalla ehdin pitää henkilökohtaisesti yhteyttä kaikkiin läheisimpiin ystäviini liian vähän, luotan sokeasti että pintapuolinen raapaisu ja huumorniheitto Facebookissa riittää. Tässä olisi opittavaa, onneksi tärkeimmät ihmiset ovat pysyneet matkassa.

Tällä hetkellä on taas sellainen kausi että kaipaan paljon omaa aikaa ja yksinoloakin, ihan vain jotta saan tehdä mitä haluan kotonani ja ylläpitää kotia, olla itsekseni ajatusteni kanssa. Onneksi on netti jonne voi oksentaa sitten ylimääräiset sosiaaliset tarpeet :) Toisinaan kuitenkin, ja erityisesti kesällä haluaisi koko ajan olla menossa kavereiden kanssa.

myohmy

Minä en ole ikinä ollut sosiaalisesti hirveän taitava. Olen muuttanut niin monta kertaa, että ystävät on jääny fyysisenkin välimatkan takia. Olen opiskellut pitkälle ja keskittynyt opintoihin, yhdessä vaiheessa vaikea parisuhde vei kaikki voimat jne. Täytän nyt viikonloppuna 30 ja en ole pitämässä mitään bileitä. Siksi, että ei minulla ole ystäviä, joita kutsua. Minulle tulee perheeni ja kummini kylään ja miehelläni on iso suku, johon minäkin olen päässyt tutustumaan. Joskus sitä on surullinen, että ei ole ketään sellaista sydänystävää, jonka kanssa voisi purkaa asioita ja parantaa maailmaa. Koen, että tässä iässä on todella vaikea saada uusia ystäviä kun monien elämä pyörii lasten ympärillä tai sitten talon rakentamisen tms. projektien parissa ja itsellä ei ole mitään sellaista. Tällä hetkellä ei ole edes töitä eikä siis työkavereitakaan. Tällainen vuodatus. Toivottavasti jotain kautta uusia ihmisiä ja ystäviä jossain vaiheessa tulisi elämään. :)

ainoi

Tajusin tän saman asian vähän aikaa sitten. Muutin Tampereelle Etelä-Pohjanmaalta tossa "kesän" lopulla. Enkä tuntenut täältä yhtäkään ihmistä.
Oon kanssa aika ujo ja hiljanen ihminen, mutta hyväksyn kaikki sellaisina kuin ovat ja koen silti olevani suht sosiaalinen nykyisin.
Puhun jopa pulsuille bussipysäkillä varsinkin jos tämä kyseinen pulsu on ensin yrittänyt jutella kaikille muille pysäkillä oleville saamatta vastausta.
Netistä löytää nykyisin tosi hyvin kavereita. Facebookissa on muutama ryhmäkin ihan tätä varten. Mutta suren niitä yksinäisiä jotka eivät pysty tai osaa käyttää nettiä, se auttaisi asiaa paljon minun mielestäni ja kokemuksestani. On tosiaan aika vaikea mennä pyytämään tuntematonta kahville ja vielä harvempi lähtee.
Nyt kun oikein mietin en oikeasti edes ole niiin yksinäinen kuin voisi olla tai miltä minusta on tuntunut. Mulla on hirveä määrä ystäviä pitkin poikin länsirannikkoa ja pohjanmaata, mutta kun itse muutin Tampereelle ja ei täältä ihan noin vain töissä käyvänä ja autottomana ihmisenä lähdetä käymään kylässä, vaikka junat ja bussit kulkeekin tosi hyvin. Netissä toki voi nykypäivänä helposti pitää yhteyttä, mutta ei se oo sama asia kun nokakkain juoruilla teekupin ääressä tai lähteä seikkailemaan yhdessä.

sini

Saako udella mitä nämä ryhmät on. Itsekin muutin juuri Tampereelle ja oon kovasti miettinyt että minne mä itseni oikein tukkisin. Jotenkin se jumpan jälkeinen "Olipa hyvä treeni, lähdetkö muutes kahville" ei tunnu oikein luontevalta =)

Mahtavaa tekstiä! Itsekin tiedän olevani ennakkoluuloinen naispuolisia kohtaan, mutta pyrin heittämään ennakkoluulot romukoppaan siksi aikaa kunnes tutustun ihmiseen paremmin. Ja kyllä on kannattanut, olen löytänyt yhdestä laiha-ja-kaunis-mallityttö -combosta (jota eniten siis karsastan) erään rakkaimmista ystävistäni (:

oevoe

Musta on jotenkin ihan kamalaa, että sanot karsastavasi hoikkia ja nättejä ihmisiä vain siksi, että he ovat hoikkia ja nättejä.

Minttu

Ah, näistä oudoista kohtaamisista tuli mieleen äskettäin sattunut kohtaaminen Jyväskylä-Tampere pendossa. Olin menossa kymmeneltä illalla poikaystävän luokse Tampereelle, pendoliino oli myöhässä, palelsi,vitutti, piti lukea tenttiin, ei olisi jaksanut. Kun astuin junaan olin kylmissäni ja haikailin vaan lämpimään kainaloon. Vähän aikaa tenttikirjaa luettuani päätin, ettei siitä tule mitään ja lähdin röökille pendon ravintolavaunuun.

Tupakointi on ihan perseestä, tajuan sen itsekin mutta! Röökikopissa istui n. 70vuotias mies, hänellä oli korvikset, valkoinen parta ja hän poltti piippua. Jostain syystä aloimme juttelemaan aluksi lapsista ja miten nykyisin vanhemmilla ei tunnu olevaan aikaa halailemaan ja "koskettelemaan" lapsiaan. (minulla on 4-vuotias pikkusisko ja en tiedä mitään parempaa, kuin ottaa se napero syliin ja halia/pussailla/pitää sitä sylissä.) Lapset on pehmeitä ja ne on maailman parhaimpia otuksia halimiseen. Kerroin miehelle mun siskosta ja siitä, kuinka isona haluaisin olla lapsiaan halaileva äiti ja miten paljon haluankaan joskus lapsia.

Tämän jälkeen keskustelu siirtyi Venäjään (olen itse venäläinen) ja mies kertoi, kuinka hän oli joskus Venäjällä ollessaan halunnut käydä Laatokalla. Ja siellä hän tapasi vanhan metsänvartijan, joka oli sitten kutsunut heidät teelle omaan mökkiinsä. Mökki oli 2mx1,5m suunnilleen, eli todella pieni. Vanha mies keitti heille sitten teetä ja kurottui ottamaan kaapista leipää vierailleen. Ja tämä mies, kenen kanssa puhuin pendossa, kertoi että se leipä oli homeessa. Ja leipä oli sen vanhan metsänvartijan ainut jäljellä leipä (ainakin siihen hetkeen) ja hän tarjosi oman leipänsä Laatokan rannalla kohtaamilleen ihmisille.

En tiedä miksi, mutta tuo tarina ja tuo piippua poltteleva mies tekivät minuun erittäin suuren vaikutuksen. Kuinka ollakkaan, seisoin röökikopissa miltei koko junamatkan ajan ja kun kuului "hyvät matkustajat, saavumme tampereelle", minun oli pakko halata sitä vanhaa miestä ja juosta sitten kolme vaunua omalle paikalleni hakemaan tavaroitani.

Tällainen pitkä tarina tuli nyt, mutta oli pakko jakaa. :))

sannuli

Tosi hyvä postaus, kiitos siitä!

Itse olen ehkä aika juro, en mielellään päästä ihmisiä lähelleni enkä näe vaivaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Small talk onnistuu kenen kanssa vain, mutta minun on hankala kertoa mitään syvällisempää itsestäni kenellekään puolitutuille. En tuomitse ihmisiä etukäteen, mutta olen kyllä varmaan ylikriittinen, kun olen tutustunut ihmisiin. Tietyt luonteenpiirteet ärsyttävät minua kohtuuttoman paljon!

Joskus pelkään, että vanhana olen todella yksinäinen tämän epäsosiaalisuuteni vuoksi, vaikka se ei juuri nyt ongelmalta tunnukaan. Yritän opetella suvaitsevaisemmaksi, että kelpuuttaisin enemmän ihmisiä kavereikseni. Erilaisuushan on kuitenkin elämän suola!

Nyt odotan vauvaa, ja toivon, että sitä kautta minulle avautuu mahdollisuuksia uusiin tuttaviin ja kenties myös ystäviin.

mun äitistä pitäs ihmisten ottaa mallia.. sillä on työmatkalla yks kaveri joka istuu bussissa aina sen viereen ja ne juttelee. eivät siis tunne mitenkään muuten toisiaan.. mutta ovat useemman kerran kulkeneet samalla bussilla ja näin juttelevat joka kerta :) ihan huippua mun mielestä, itse olen vähän juro ja monet "pelkää" mua eikä halua jutella mun vakavan ja vittuuntuneen perusilmeen vuoksi :D

Minea

Samaa aihetta oon mäkin pohtinut viime aikoina eli tää postaus tuli aika sopivaan saumaan :D Oon myös huono pitämään yhteyttä ihmisiin, mutta tiiän, että ne mun rakkaat on siellä jossain vaikken joka päivä heille soitakaan. Nykyään oon tosi paljon yksin, kun vietän välivuotta. Oon töissä 3-4 vuoroa viikossa ja muuten oon kaikki päivät yksin kotona (tänäänkin oon vaan nukkunut pitkään ja pitänyt Sinkkuelämää-maratonin). Koulussa kavereita tuli nähtyä päivittäin ja siellä oli aina helppo vaihtaa kuulumiset ja sopia mitä tehtäisiin viikonloppuna. Nykyään tämä kaikki vaatii yhteydenpitoa; puheluita, tekstareita ja facebookia. En tajua mikä siinä on niin haastavaa pitää yhteyttä. Kai sitä vaan ajattelee, että kaikki ovat kovin kiireisiä; osa on koulussa, toiset töissä ja muut harrastuksissa tai missä ikinä. Lopulta kun tämä yhteydenpito on tullut puheenaiheeksi kavereiden kanssa niin selviää, että kaikki ovat vain istuneet kotona yksikseen eikä kiireitä ole ollut. Ihan naurettavaa. Onneksi tämäkin asia on korjattavissa, pitää vaan tarttua siihen luuriin niin "haastavaa" kuin se onkin.

Halina

Olen aina miettinyt paljon käsitettä ystävä. Olen aina ollut sosiaalinen, positiivinen, hauska, helposti lähestyttävä ja seurallinen ihminen. Minulla on aina ollut kavereita, jos ei esim. koululuokassa niin ainakin sen ulkopuolella. Ikävä kyllä olen joskus sortunut ajattelemaan ystävyyttä itsestäänselvyytenä tämän vuoksi. Nykyään olen oppinut yhä enemmän arvostamaan oikeaa ystävyyttä, sillä laatu tosiaan korvaa määrän ihmissuhteissa;)

Nykyäänkin mietin ajoittain, että minulla on ns. hyvän ajan- ystäviä, joiden kanssa nauretaan, pidetään hauskaa, rentoudutaan, harrastetaan ja tehdään asioita. Mutta sitten ne luotettavat, ihanat, lämpimät ja kannustavat ihmiset, jotka ovat niitä ystäviä joiden puoleen käännyn kun asiat eivät menekään niin hyvin. Ja minä rakastan näitä ystäviä niin suuresti juuri sen vuoksi, että he ovat se tukipilari mitä ystävyys loppupeleissä merkitsee. Vanha sananlaskukin sanoo "ystävä hädässä tunnetaan". Ja s eon ihan totta:) Kukaan ei tarvitse enempää ystävää kuin silloin kun on surullinen, masentunut ja elämä potkii päähän.

Olen myös todella holissani nykyisin vallitsevasta yksinäisyydestä. Itse olen lähihoitaja ja työskentelen oikeatsi ihmisten kanssa, joilla ei ole elämässä KETÄÄN. Se on aivan hirveää. Juuri tällöin otan paljon vastuuta omasta roolistani tämän ihmisen auttamiseksi ja tukemiseksi. Se on raskasta toisinaan, mutta hirveän palkitsevaa. Yksi tämän työn tärkeimpiäö ja arvokkaimpia asioita on olla läsnä ja kuunnella toista ihmistä.

Toivoisin jokapäivä että ihmiste pystyisivät näkemään ja kohtaamaan toisiaan. Itse olen oppinut tätä taitoa myös siviilielämässä jonkin verran, mutta kyllä sitä itsekin marssii usein pottuntuneena paikasta toiseen, vähät välittäen tuntemattomista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan:D Kuitnekin parhaita kokemuksiani on esim. "bussiystävyys" erään vanhan miehen kanssa Jyväskylässä ja tällä hetkellä moikkailen erään englantia puhuvan herran kanssa junassa. Yllättävät ja ihanat kohtaamiset piristävät kummatsi elämää:) Itse olen löytänyt plajon ihania ystäviä myös harrastusten kautta, kuten judo. Ryhmä oli aluksi hajanainen, eikä kukaan tuntenut toisiaan. Mutta no, jotenkin olen onnistunut tutustumaan vähän yhden jos toisnekin kanssa, ja näin ollen on syntynyt kaveri/treeniporukka:D Jonkun vain piti tulla murtamaan jää, ja tällä kertaa se satuin olemaan minä ja porukka oli sellaista joka ei katsonut vinoon kun tuli juttelemaan:))

Kannustan aina ihmisiä puhumaan ja tutustumaan rohkeasti! Itselleni se on ollut vaikeaa toisinaan, varsinkin jos en ole omassa elementissäni. harrastuksissa voi kuitenkin puhua treeneistä, omista mokista ja nauraa itselleen jolloin on helppo saada jutunjuurta:)

Ennakkoluulottomuuskin kannattaa sillä minulla on ystäviä todella laajassa ikähaarukassa nuorista vanhuksiin:)) Suosittelen! Ihanaa marraskuuta kaikille! <3

slgödl

Mä oon ihan sairaan yksinäinen ja pelottaa että en koskaa tuu saamaa ystäviä koska oon niin ujo. Ujous pilaa kaiken, estää mua tekemästä suurta osaa asioista ja sen takia mun itsetunto on sirpaleina. Mulla on varmaa masennuski, ironista sinällään että haluisin hakea apua ujouteen mutta ujous estää sen :DD Alotin lukion justiinsa ja olin varma että saan kavereita, mutta kuikas kävikään... yksinhän mä siellä hengailen. Nykyään en voi kertoa edes omalle äidilleni kuulumisia ilman kauheeta kuumotusta ja paniikkia. Joo oon vasta 16, mutta silti pelottaa että vuodet vierii ja yhtäkkiä oonki siellä katuojassa 50-veenä. En kyllä yhtää tiiä mitä pitäs tehä. Ihmisiin tutustuminen on käytännössä mahdotonta... :(

Lissu

Moi Slgödl! Ikävä kuulla sun yksinäisyydestä! Rohkaisevana sanana voin kertoa, että ujous yleensä vähän helpottaa iän myötä. Näin jälkikäteen muisteltuna koulumaailma (myös lukio) voi olla aika karu ja julma.

Iiris

Halusin kommentoida tekstiäsi, koska se muistutti tosi paljon omaa elämääni ja ajatuksiani sun ikäisenä. Itse olin myös todella ujo ja se esti elämästä normaalia nuoren elämää. Se on vaikuttanut muhun todella vahvasti ja kärsin sen takia edelleen, vaikka olen jo 30-v. Ajattelin myös ettei musta ikinä tule mitään. Mutta niinpä vain olen esim saanut suht hyvän vakiduunin, opiskeltua ja hankittua miehen ja talon yms. Eli ulkoisesti elämä on kuosissa nykyään. Mulla ei tosin edelleenkään ole ystäviä ja olen ujo ja epäsosiaalinen.

Mut halusin vaan sanoa, että kyllä ujous helpottaa iän myötä ja itsetunto kasvaa. se vaan vaatii sitä että teet asioita etkä hautaudu kotiin. On pakko jossain vaiheessa rohkaistua ja mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Mut se kannattaa! Mulle se oli tosi iso kynnys hakea kontaktia muihin ihmisiin, mutta mitään en ois elämässä saavuttanut jos en ois sitä tehnyt silloin n. 25 vuotiaana. niin myöhään!

Masennuin myös lukiossa ja sen takia elämästä meni n. 10 vuotta täysin hukkaan, koko nuoruus. se on aika pitkä aika. Neuvoisin sua oikeasti hakemaan apua jos siltä tuntuu. Koulun terkkarille voi puhua tai hakeutua koulupsykologille jos teillä on sellainen. Vaikka tuntuu vaikealta puhua, niin ammatti-ihmisille se on vain arkipäiväistä työtä, eikä sun tarvi hävetä heille puhumista. Itse hain apua vasta liian myöhään enkä halua että sulle tulee samanlainen kohtalo.
Toivon sulle tosi paljon tsemppiä elämään!

yksinäinen

Kertokaa enemmän niistä facebookin ryhmistä ja muista netistä löytyvistä tavoista, millä voi oikeasti hankkia hyviä ystäviä!

-yksinäinen

titta

Moi!

Mä muutin uudelle paikkakunnalle tuntematta juuri ketään täältä. Kävin tylsyyksissäni cosmopolitanin sivuilla lukemassa jotain keskusteluja. Sieltä löysin sitte tämmösen keskustelun, missä etittiin kavereita täältä kyseiseltä paikkakunnalta. Itseasiassa keskusteluja oli monia: "eitään kavereita hki:stä", "etitään kavereita treeltä", "eitään kavereita oulusta" jne. No jotain sinne sitten sepustin ja nyt meillä on facebookkiin perustettu ryhmä, johonka aina lisäillään ihmisiä, jotka kaipaavat ystäviä tuola cosmopolitanin keskustelussa. Oon varmaan tutustunut nyt yli kahteenkymmeneen eri ihmiseen, ja seuraa kyllä löytyy aina niin kahvitteleen/shoppaileen/baaritteluun yms :)

et meneppäs cosmopolitanin sivuille käymään, vaikket lehtee muuten lukisikaan ;)

FeelingBlue

Hyvä kirjoitus ja hyvin ajankohtainen mulle. Muutin nyt syksyllä töiden perässä pääkaupunkiseudulle pienestä kaupungista. Olin aika naivi- kuvittelin, että mun on tärkeää päästä vastavalmistuneena heti työelämään ja että saan uusia ystäviä kyllä uudellakin paikkakunnalta. Noh, työyhteisössä kaikki on mua vähintään kymmenen vuotta vanhempia ja aivan eri elämäntilanteissa. Ne on perheellisiä ja itse vasta reiluna kakskymppisenä haluan toteuttaa itseäni enkä vielä perustaa perhettä. Juttelen niille kylä töissä, mutta ei niistä ole tullut ja tuskin tulekaan työkavereita enempää. Itse tykkään monesta työkaveristani ja voisin hengata niiden kanssa vapaa-ajallakin, mutta musta tuntuu, että ne pitää mua tosi nuorena ja ihan lapsena edelleen. Monien työkavereiden omat lapsetkin on mua vanhempia.
Mulla ei oo mitään täällä, missä tällä hetkellä asun. Kihlattu,kissat,perhe ja ystävät jäi toiselle puolen Suomea. Vuoden lopussa onneks mies ja kissat muuttaa mun luokse, mutta oon nyt tajunnut, että ystäviä ei noin vain hankitakaan ja että vaikka itse haluisinkin asua monissa eri paikoissa, ns. "seikkailla", niin jos kaikki tärkeät ihmiset on mun kotikaupungissani, niin sinne munkin pitää varmaan palata, kun kuitenkin nyt oon tajunnut miten ikävä mulla on niitä jatkuvasti.

Jasmin

Sama. Ite muutin pk-seudulle viitisen vuotta sitten ja kuvittelin, että netin kautta tutuksi tulleiden kavereiden kanssa voisi hengata nytkin, kun oltiin aina hengattu bändien keikoilla yms. aina kun olin käymässä Helsingissä. Noista lähimmistä pari on muuttanut pois, yhtä ei näytä edes kiinnostavan nähdä ja lopuista muuten vain etääntynyt. Hassua miten näin noita enemmän asuessani 300 km päässä kuin nyt. En rehellisesti sanoen edes tiedä, mistä niitä kavereita saa, ellei ole koulussa tai Mäkkärissä töissä. Omalla työpaikalla about kaikki on 10-20 vuotta vanhempia, osa mummojakin jo. Baareissa/klubeillakaan en juuri käy (vaikka haluaisin) kun ei ole seuraa.

Sama meno on jatkunut itellä aika lailla koko elämän. Pentuna hengattiin naapurin lasten kanssa kunnes kaikki joko muuttivat pois tai käänsivät selkänsä ja liittyivät mieluummin koulukiusaajien porukkaan. Harrastuksissakaan ei tässä iässä enää ole sitä tiettyä porukkaa kuten vaikka futisjunnuissa, joissa se sama porukka treenaa vuodesta toiseen ikäkausijoukkueissa. Tanssitunneilla käyn, mutta sielläkin on joka tunnilla eri porukka ja kauemmin harrastaneet pyörivät keskenään. Tulevat kolmekymppiset ahdistaa jo lähes vuotta etukäteen, kun "pitäis jotain järjestää", mutta ketä hohtoa sinne kutsua? Mulla on viimeksi ollut kunnon synttärit ehkä 10-vuotiaana. 11-vuotissynttäreille vaivautui yksi tulemaan enkä sen jälkeen ole juuri juhlinut.

Henna

Mitä se haittaa vaikka työkaverit on 10-20 vuotta vanhempia tai mummoja? Voi sen ikäistenkin kavereiden ja jopa mummojen kanssa jutella ja touhuta eri juttuja. Eri ikäiset ihmiset antaa perspektiiviä omiin murheisiin ja elämäntilanteisiin, ja opettavat useimmiten todella hyödyllisiä tilanteita.
Ja entäpäs jos jonkun mummon lapsi tai siskonlapsi onkin sinun ikäinen ja tutustutte yhteisen kaverin kautta ja teistä tulee ystäviä?

Shini

Sama täälläkin. Mulla on aina ollut iso ja läheinen ystäväpiiri, jonka kanssa oon viettänyt paljon aikaa yhdessä, ja nimenomaan ollaan tehty asioita isolla porukalla. Pari vuotta sitten muutin pk-seudulle, josta en tuntenut yhtään ketään. Jotenkin naiivina ajattelin, että tutustun ihmisiin samalla tavalla kuin olen ennenkin onnistunut, mutta jostain syystä se ei sujunutkaan ihan yhtä helposti. Nyt tuntuu, että olen jäänyt ihan yksin, ja kadottanut kykyni hankkia ystäviä.

Neppi

Todella mahtava kirjoitus. Ja sydäntä lämmittävää nähdä, että ihmiset löytävät jonkinlaista helpotusta oloon ihan jo keskustelemalla täällä kommenteissakin! :) Saa minut ainakin iloiseksi.

Heinis

Ihana teksti! <3 Minä olen hirrvittävän epäluuloinen ihminen. Olen ulospäinsuuntautunut ja näennäisen sosiaalinen, mutta nautin kuitenkin SUURESTI ja eniten, kun saan työpäivän jälkeen olla vaan yksin. Mikäli joku ihminen pääsee lähelleni tai olisi kiinnostunut tutustumaan, epäilen heti, ettei hän kuitenkaan tykkää minusta ja mietin jopa kavereistani, että puhuvatkohan he minusta pahaa. Mielestäni minulla on kuitenkin ihan hyvä itsetunto, mutta ei sitten vissiin olekaan?

milia

Hei Nelliina! Luin joskus blogiasi ahkerastikin, mutta jostain syystä nykyään olen käynyt täällä harvemmin. Tänään kuitenkin satuin katsastamaan, mitä sulle nykyään kuuluu :) Tosi hyvä teksti, siksi oli ihan pakko kommentoidakin.

Itse tarvitsen omaa tilaa, mutta toisaalta myös itse asiassa aika paljon ihmisiä ympärilleni. Olin koulussa ja vielä lukion jälkeenkin jonkin aikaa erittäinkin yksinäinen ujouteni ja epävarmuuteni vuoksi. Onneksi olen kasvanut niistä ajoista, ja minulla on nykyään aika laajakin sosiaalinen piiri ja olen saanut tutustua ihan mielettömiin ihmisiin! :) Olen tästä niin kiitollinen.

Olen myös yrittänyt päästä ennakkoluuloistani, enkä tuomita ihmisiä heti ulkoisten seikkojen vuoksi. Vain tällä tavoin tutustuu erilaisiin ihmisiin, saa uusia näkökulmia elämään, eikä kangistu vain vanhoihin ajattelumalleihin, millaista elämän pitäisi olla. Lisäksi kuoren alta usein paljastuu paljon moniulotteisempi ihminen, mitä ensin oli ajatellut. Itse koitan ja koenkin olevani melko suvaitsevainen, tykkään monen tyyppisistä ihmisistä, ja minusta on mielenkiintoista tuntea erilaisia ihmisiä, vaikken kaikesta olisikaan heidän kanssaan yhtä mieltä tai aina ymmärrä heitä.

Lisäksi Suomessa on tosiaan vähän ikävää tuo, että tuntemattomille puhuminen olisi jotenkin outoa. Itse asiakaspalveluammatissa huomaan, että päivä piristyy kummasti, kun jotkut asiakkaat juttelevat ihan pari sanaakin enemmän moin ja kiitoksen lisäksi :) (jotku ei edes sano näitä...) Ihmiset (itsekin) pelkäävät usein liikaa nolaavansa itsensä jotenkin puhuessaan vieraille, mutta ei elämän pitäisi olla niin vakavaa:)

Maria

Ihana ja koskettava teksti, kiitos Niina. Ite oon samoin aika ujo ja saatan joskus kaveriporukassakin joutua tsemppaamaan, että osallistuisin myös keskusteluun enkä vain kuuntelisi muita. Tai ainakin, jos mukana on ei-niin-läheisiä kavereita. Oon kuitenkin myös niitä, jotka ei tuomitse ihmistä iän ja muun sellaisen perusteella. Parin viimeisen kuukauden aikana ja erottuani ahdistavasta parisuhteesta mun itseluottamus tuntuu kasvaneen huimasti ja nyt mulla on meneillään aika sosiaalinen kausi. Oon vakaasti esimerkiksi päättänyt, että mun mielettömästä bodypump-ohjaajasta tulee mun ystävä. Ei mua haittaa, että meillä on ikäeroa varmaan ainakin 10 vuotta - juttelen sille usein tuntien jälkeen, meillä on hauskaa, nykyään se tietää jo mun nimenkin ja uskon oikeasti, että kyllä tästä tulee kaverisuhde. Vielä kun uskaltaisi pyytää sitä vaikka kahville, siitä olisi niin paljon helpompi taas jatkaa. :) Toisekseen oon päättänyt ystävystyä saksanopettajani kanssa, ihana tyyppi! Eli omalla tavallani oon nauttinut tosi paljon tästä, että oon jäänyt yksin esimerkiksi tonne mun salille kaverien vaihdettua paikkaa. Tulee pakotettua itsensä muidenkin juttusille. Sitten toisaalta oon hyvinkin itsenäinen ja usein kaipaan omaa aikaa, mutta en yleensä ole yksinäinen. Tiedän, että on ystäviä, joille voi aina soittaa.

Sori epäselvä ja pitkä kommentti, innostuin. :)

shalala

Hei, harvakseltaan blogiasi kommentoin, mutta nyt pitää jättää jokunen sana. :)

Aihe kosketti minua, koska olen paljon miettinyt yksinäisyyttä viime aikoina. Olen tällä hetkellä ulkomailla vaihdossa, ja nyt kun muutaman kuukauden "alkuhuuma" on mennyt ohi (niin minulta kuin muiltakin vaihtareilta), olen huomannut, että vaikka tänä aikana olen hirveästi saanut uusia tuttavuuksia, niin montaa ystävää en ole vielä saanut. En tiedä olenko yhtään. Jossain vaiheessa kaikki ovat löytäneet sen oman ystävän tai kaveriporukan, minkä kanssa nyt joka päivä hengaillaan, ja minä jotenkin palloilen seurasta toiseen ja tunnen joka ryhmässä oloni vähän ulkopuoliseksi. Olen kai luonnostani vähän epäsosiaalinen, viihdyn paljon paremmin kahdestaan jonkun kanssa kuin isossa porukassa. Olen nyt muutaman viikon aikana viettänyt huoneessa yksin iltoja hyvä etten itkua tihrustellen, ja se on varmasti vain pahentanut asiaa. Tällaisina hetkinä varsinkin tulee hirveä koti-ikävä, sillä kotona odottaa ne tutut ystävät ja poikaystävä, joiden kanssa jotenkin luonnostaan tulee hengailtua, kun taas uudempien tuttavien kanssa sen tekemisen eteen pitää jotenkin nähdä enemmän vaivaa. Kun haudon näitä mietteitä yksin pari iltaa niin olen kehittänyt jos jonkinmoiset teoriat siitä, miten kaikki vihaavat minua ja yrittävät vältellä seuraani keinolla millä hyvänsä. Kummasti mieli kuitenkin piristyy, kun nousee sieltä prkleen sängynpohjalta ja pyytää kaveria kahville. Ja vielä kivempi fiilis tulee, kun kahvittelun (ja kakkupalan, myönnettäköön) jälkeen kotimatkalla saa kahviseuralaiselta tekstarin, että olipas kivaa ja käydäänkö huomenna lounaalla.

Ei kaikki taidakaan vihata mua :)

Tervkuin Vaatehuoneen ja Liikunnanvihaajan vakkarilukija :)

Anni

Välillä samaistun suhun niin paljon että oikein hämmentää! (Sen takia mä alunperin jäinkin koukkuun sun blogiin.) Melkeinpä koko toi teksti olis voinu olla mun kirjottama. Välillä tuntuu jopa jotenkin "väärältä" olla erakkoluonne jolla kuitenkin on paljon ihania ystäviä ja kavereita, mut jos tykkää olla itsekseen(kin) niin minkäs sille voi :D

inna

Se ei ole helppoa seurata kuinka joku toinen kokee yksinäisyyttä. Monet usein ajattelevat että kun seurustelee tai on naimisissa ja on vielä se työpaikka, niin ihminen ei ole yksinäinen mutta ei se ihan niin mene. Yksinäisyys on sekä miesten että naisten ongelma ja ikähaarukka on suuri. Itse olen myös nähnyt kuinka yksinäisyys on ajanut toisen pidemmälle juomisessa mitä pitäisi, puhumattakaan muista ongelmista joita on tullut sen seurauksena ja se ei ole mikään pikku juttu siinä vaiheessa, jossa useimmat sanovat vain että "hanki harrastus, sillä se hoituu". Aina se ei ole vain siitä kiinni, sillä vaikka kuinka tekisi itse töitä sen eteen niin joskus käy niin, etteivät muut ihmiset välttämättä tule vastaan.

Itse koen myös paljon yksinäisyyttä vaikka yritän aina olla mahdollisimman paljon kavereihin yhteydessä. Hassuinta sinänsä on se, että yksi ystäväni on tällä hetkellä ulkomailla ja silti kuulen hänestä enemmän kuin täällä Suomen sisärajoilla asuvista - ja nimenomaan puhumalla Skypen tai puhelimen kautta kaverilleni, eikä Facebookin tms. Joskus tuntuu että on tosiaan vain se yksi ystävä enää, kun avioliitot, työpaikat ja muut ovat vieneet ihmisiä eteenpäin ja kun oma elämäntilanne ei sovi siihen muottiin, niin tapaamiset ja yhteydenpidot ovat jääneet näiltä pois. Välillä miettii että ketkä ovat niitä oikeita ystäviä, sillä vanhemmiten on huomannut kuinka jotkut ovat yrittäneet käyttää esim. kiltteyttäni hyväksi.

Itseäni myös harmittaa se kuinka puhutaan nykyään nuorten syrjäytymisestä, niin silti tuntuu ettei oikeastaan juuri mitään tehdä sen eteen vaan jätetään puheeksi. Itse olen myös sitä mieltä, ettei saisi puhua vain nuorten, jotka ovat suorittaneet pelkän peruskoulun, syrjäytymisestä vaan syrjäytymisestä ylipäänsä sillä se koskee kaikenikäisiä eikä vain tiettyä ikäryhmää ja jo omien kokemusten takia tahtoisin että mediassakin siitä puhuttaisiin yleisesti.

Eikä se pelkkä työpaikka pelasta kaikkia yksinäisyydeltä. Esim. omalla kohdallani työni on ollut sellaista, että 70% olen joutunut tekemään yksin töitä näkemättä ketään. Ehkä omakin työ olisi mieluisampaa jos oikeasti tapaisi ihmisiä, eikä aina vain joutuisi paiskimaan yksin töitä.

Itse olen viimekuukausien aikana joutunut opettelemaan uuden asenteen, koska muutin väliaikaisesti espanjaan. Täällä perinteistä suomalaisuutta pidetään hyvin töykeänä ja kadulla kuka tahansa saattaa tulla juttelemaan, koska tahansa. Alkuunhan se oli ujolle hyvinkin vaikeaa, mutta jossain kohtaa tuli sellainen ajatus, että mitä minä siinä vastaamalla häviänkään. Joten nykyään harrastelen sujuvaa small talkia ihan kenen tahansa kanssa missä tahansa, kun toisesta tai itsestä alkaa tuntua siltä. Saa nähdä miten nopeasti suomeen palatessa myös asenne palautuu. Toivottavasti ei liian pian.

Mimmu

Oma tilanteeni on sellainen, että minulla ei ole avomieheni lisäksi yhtään ystävää. Jos haluan leffaan, kahville, kaupungille, ei ole ketään ketä pyytäisin mukaani, hänen lisäksi siis. Haluaisin pitää kunnon synttärijuhlat, mutta kun mietin ketä kutsuisin, en keksi ketään. Surullista mutta totta.
Käyn töissä, työkaverit on ihan ok, mutta ei heistäkään ole omalla ajalle ystävää, tuntuu että vaikka kuinka kysyisi ja pyytäisi lähtisikö joku vaikka töitten jälkeen tai koska vaan jonnekin kahville tms. niin aina kaikilla on vaan jotain muuta. Ilmeisesti muilla on niitä ystäviä... Ja kun riittävän monesti saa kieltävän vastauksen niin eipä sitä sitten enää viitsi kysyäkään. Lisäksi työmme on sellaista että olemme vaikka väkisin hymyileviä ja ystävällisiä ja sosiaalisia sen työpäivän ajan, niin ehkä sitä kaipaisi työajan jälkeen vähän muunlaistakin seuraa.
No, toistaiseksi olen onneksi viihtynyt ihan hyvin yksinkin, toisinaan tunnen kyllä jonkunlaista harmia kun miehelläkin on niin paljon kavereita ja aina ohjelmaa vapaapäivikseen. Minun vapaapäiväni kun kuluvat lähinnä lukemisen parissa... Olen jotenkin "pettynyt" ihmisiin ja toivoisin että joskus joku pyytäisi minua jonnekin, en jaksa olla enää se joka kyselee ja kyselee ja silti möllöttää yksin kotona.

AnneVee

Ihana teksti! Minulle yksinäisyys ei ole niinkään juttukaverin puutetta, vaan sellaisen ihmiskontaktin puutetta, jolle voisi turvallisesti avautua myös niistä ei niin jännittävän kiehtovista puolistaan. Lörpöttelen kyllä sujuvasti kaikki kaupantädit äkäisiksi savolaisuuteni takia, mutta ei se oikein ystävyyttä korvaa. Ruokakaupat ovat muuten aamuisin surullisia paikkoja. Siellä mummot päästävät ohi jonossa, jotta he voisivat hieman pidempään sitten jutella kassanhoitajan kanssa.:(

Stella

Ihana kirjoitus, kiitos siitä!

Viikko sitten, kesken jumppatunnin, vetäjä reväytti jalkansa. Kaikki jatkoivat steppaamista hetken, kunnes tajusimme, että nyt kävi pahasti. Ja sitten kaikki jäivät vain paikoilleen tuijottamaan. Kunnes itse menin ja autoin vetäjän sohvalle aulaan, kylmää jalalle ja koholleen. Myöhemmin vein hänet, vieraan ihmisen, ensiapuun, odotin siellä ja vein kotiin. Mun mielestä ei mitään ihmeellistä, odotin että kaikki olisivat toimineet näin. Mutta ilmeisesti ei... Muut jumpparit kyselivät että olenko sairaanhoitoja, kun toimin niin ripeästi.. En ole. Oikeesti, välittäkää ihmiset vähän toisistanne.

Maria

Ihan pakko kommentoida tähän, että onpa ihana, kun on olemassa sun kaltaisia ihmisiä. :)

Ann

Olipa mielenkiintoinen postaus, ja etenkin postauksesta virinnyt keskustelu!

Voin ihan rehellisesti sanoa olevani yksinäinen, mutta jo niin tottunut siihen olotilaan etten sitä kovin usein edes tajua. En tiedä mistä löytäisin elämääni uusia ihmisiä, niin montaa konstia olen jo kokeillut. Työelämässä olen saanut monia hyviä työkavereita, mutta heidän kanssaan en vietä aikaa muulloin. Opiskelujen parista taas en tunnu löytävän uusia tuttavia, koska elämän arvot ei osu yksiin ja muutenkin vierastan sitä kuppikuntakeskeisyyttä. Harrastuksista en ole löytänyt ketään sielunsukulaista, tuntuu että isoissa harrastusporukoissakin vallitsee aina joku hierarkia jonne itse ei vain mahdu millään. Derbyn ajattelin olevan suvaitseva laji, mutta siellä koin olevani enemmän sivussa kuin missään muualla.

En tiedä johtuuko tämä persoonastani, tähän lopputulokseen olen kuitenkin päätynyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen kestää itselläni melkoisen kauan, sillä haluan olla varma siitä että voin luottaa toiseen. Kaipaisin ystävyydeltä sitä, että voisin jakaa ilot ja surut, mutta useimmat haluavat pitäytyä vain iloisissa asioissa. Toisaalta arvoni ja huumorintajuni ei tunnu istuvan mihinkään ympäristöön. Äijähuumori toimii vain äijäporukassa, mutta ei niistä nyt ihan sydänystäviksi ole, vaikka mielellään miesten kanssa vietänkin aikaani. Onneksi mieheni kautta olen tutustunut hänen kavereihinsa ja päässyt mukaan edes jonkinlaiseen sosiaaliseen ympyrään, vaikkei "omista" kavereista olekaan kyse.

Ylipäätään sosiaalinen toiminta (opiskelijatapahtumat, harrastukset jne) uuvuttaa aivan valtavasti, jos siellä ei ole ketään jonka kanssa kommunikoida aidosti. Tuntuu että monet pitävät tarkoituksella aitoja ympärillään tai tarkoituksella työntävät juuri minut pois. Oonkin päätynyt siihen lopputulokseen, että ihmiset ei vaan pidä musta. Ja sitten olen yrittänyt hyväksyä asian ja löytää mielenkiintoisia asioita muualta elämästä. Lemmikit, omat yksinäisyydessä puuhailtavat harrastukset, lukeminen jne.

Netin ystävystymispalstoja olen joskus koettanut, mutta todennut että sielläkin ihmisillä on aina vaatimuksia siitä mitä toiselta odotetaan. Itse kun olen jo melkein 30 (henkiseltä iältäni tosin paljon vähemmän) ja kiinnostuksen kohteeni hieman omituisia, on minut aina vain jätetty virtuaalisista jutuista ulkopuolelle. Sitten olen vain luovuttanut, ja opetellut olemaan ja elämään asian kanssa. Onnen helmiä ja hetkiä löydän muualta, jos vain katson ja etsin tarpeeksi pitkään :)

Aihe kirvoitti melkoisen pitkän valitusvirren, mutta jotenkin tämä nyt osui ja upposi. Lohduttavaa huomata etten ole ainoa yksinäinen.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

ihan pikana tartun tähän sun kommenttiin, että koit derbyssä sivuunjäämisen tunnetta? Miten se ilmeni ja kuinka kauan harrastit? Mietin vaan että omalla kohdalla meni ehkä noin vajaa vuosi, että tyypeistä tuli oikeatsi tuttuja ja ryhmään oli riemukasta mennä mukaan eli että tunsi kaikki ja olo oli kuin kavereiden kesken, eli verrattain aika kauan sai tunnustella ja tutustua, kun on tälläinen jörö ujostelija kuin minä olen :) supliikit tyypit varmaan sopeutui viikossa, mutta minä en ole sellainen. Nyt mä en vaihtais tuota meidän akkalaumaa mihinkään, mutta kyllä se vei aikansa joka tapauksessa.

Ja et varmasti ole ainoa yksinäinen, musta on ollut herättävää lukea tämän postauksen kommentteja, koska aihe on pyörinyt mielessä nyt jo monta viikkoa ja toisaalta tulee sellainen avuton olo ja fiilis että mitä voisi tehdä että tyypit tapaisivat toisiaan!

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Ann

Vuoden verran jaksoin ihmetellä ja sitten totesin, että en minä vain sopeudu sinne muiden joukkoon. Jotenkin lajista sai sellaisen mielikuvan, että "tule sellaisena kuin olet", mutta silti olisi pitänyt olla jotain muuta kuin on :) Se ilmeni sellaisena kuppikuntameininkinä. En tosin mennyt mukaan fresarilaumassa, joka olisi varmasti helpottanut paljon. Muttano. Lajista tykkään edelleen, mutta harrastaa en sitä enää aio.

Sariska

Ha ha ha!
Olen nauranut tuolle sarjakuvalle nyt 3 päivää, laitoin sen töissä tietokoneen taustakuvaksikin. :)
Ovat kuin ilmetty minä (lila) ja poikaystäväni (harmaa).
Kiitokset siis tästä :D

Bela

Yksinäisyys - tosiaan.
Olen koulukiusattu, kiusaaminen jatkui ihan lukioon asti. Minulla ei koskaan ole ollut yhtäkään ystävää, enkä osaa ystävystyä. Olen sosiaalisesti vammainen. Vietän vuorokauteni neljän seinän sisällä kotona. Olen joutunut lopettamaan harrastuksenikin kiusaamisen takia.
Tällä hetkellä elämässäni ei ole mitään eikä ketään muuta kuin psykologi ja F32.2, F41 ja F29 -diagnoosit.
Yksinäisyys on ehkä ongelmistani pienin, mutta siitä kaikki on lähtenyt liikkeelle.

anonyymi x

Oon ollut yksinäinen oikeestaan koko ikäni. Päiväkodissa mua kiusattiin ja mulla oli vaan toisinaan kavereita (hassua, etten oo ikinä oikein sopinut joukkoon, ees silloin), ala-asteellakin mulla oli aina välillä jotain kavereita, koko yläasteen aikana mulla ei ollut yhtäkään kaveria ja välillä kuulin huutelua ja naureskelua. Onneks oon vasta lukiossa, ehdin varmaan vielä saada niitä kavereita. Mut asiaa hankaloittaa se, että mun on tosi vaikeaa avata suutani oikein missään tilanteessa. Vastaan lyhyesti kun kysytään, mut en koskaan oma-aloitteisesti juttele kuin perheelle ja tutuille sukulaisille. Koulussa mua on kai jo pitkään pidetty vähän outona ja jotenkin vajaana, koska oon aina yksin ja hiljaa. Oon tosi ujo, tärisen kauhusta kun pitäis tehdä jotain ryhmätyötä koulussa. Pelkään, että kun sanon jotain, muut alkaa pyöritellä silmiään tai naureskella.
Oon yrittänyt myös väittää itelleni, että viihdyn yksin ja oon vaan sellanen hiljainen ajattelija. Se ei oo totta, oikeesti kaipaisin jotain juttuseuraa. Muuallakin kuin netissä. En vaan tiiä, miten sitä sais. Kaikilla tuntuu olevan musta se käsitys, että oon jotenkin kummallinen ja jotkut puhuu mulle niinku en oikein ymmärtäis asioita. Mut ei ujous oo mikään sairaus.

Wau, mikä teksti! Yleensä selailen blogeja "lueskellessa" enemmänkin ainoastaan kuvia läpi, omaakin blogia kirjoittaessa keskityn enemmän kuviin, vaikka tykkään kyllä kirjottaakkin (tosin olen siinä aivan surkea). Mutta anyway tää postaus sai kyllä miut lukemaan jokasen sanan ihan alusta loppuu saakka. Tosi koskettava postaus, kun itsekkin on joskus miettinyt samoja asioita. Yksinäisyys on oikeesti musertavaa. Se sattuu. Ja kun ei oo ketään kelle puhua, ni ne kaikki asiat, mitä ei pääse kellekkään sanomaan oikeen kaivertaa sut sisältä päin rikki:/

Janne

Tuntuu että olen maailman yksinäisin ihminen. Joskus minulla oli ystäviä paljon. Ne jotenkin pikkuhiljaa katosivat. Viitisentoista vuotta sitten. En halunnut käydä baareissa ja jäin lopulta yksin. En enää vastannut puhelimeen kun tiesin ettei sieltä tule mitään mukavavaa asiaa. Rahan lainaamista tai pyyntöjä kuskaamaan kun olen kerran selvä ja toinen liian humalassa toimimaan.. Minulle jäi yksi ystävä, hän kuoli yllättäen kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut ihan yksikseni. Aluksi olin huojentunut, nyt kymmenisen vuotta yksin olleena tunnen että olen vieraantunut muusta maailmasta. Olen käynyt tapaamassa mielenterveyden ammattilaisia, mutta tunnen että ei minussa mitään vikaa ole. Sanon heille aina että korkeintaan tarvitsen sellaisen pillerin jolla saa rohkeutta lähestyä ihmisiä. Että saisin ystävän. Tunnen että Ihmistä ei ehkä ole tehty olemaan yksin. Näin kauan yksin olleena pienet, normaalit asiat tuntuvat suurilta. Kaupassa asiointi, kun pitää sanoa kiitos. Miettii tuleeko ääni vai kuuluuko pelkkää kähinää. Outoa kuinka ääni katoaa kun sitä ei käytä. Vaatii ponnistelua että saa äänen kuulumaan, silloinkin se on jotenkin monotoninen, kuin ei ollenkaan oma. Tuntuu että olen mennyt sen rajan yli, jolloin ystävän saaminen ihan aidossa elämässä on liian kaukainen asia. Ehkä pitäisi edetä pienin askelin, jotenkin niin että ensin esimerkiksi kirjoittaa jollekin. Tai kirjoittaa jollekin keskustelupalstalle. Kiinnostuu jostain asiasta ja etsii keskustelupalstan. Nyt kirjoitin tänne. Ehkä tämä on hyvä alku. Jotenkin sain saunan jälkeen idean että kirjoitan Googleen: kuinka saada ystävä? Tämä sivu oli hakutuloksien alkupuolella. Tuskin kukaan tätä lukee, joten ehkä juuri siksi tänne on helppo kirjoittaa. Usein mietin kuinka joskus vielä saan ystävän. Sellaisen jonka kanssa ei tarvitse miettiä mitä tehdä, olla vaan. Puhua jos siltä tuntuu. Käydä jossain jos siltä tuntuu. Ihmettelee aina voiko tosielämässä tosiaan lähestyä ihmistä luontevasti kuin elokuvissa?
Oli kiva lukea kertomukseksi. Nyt olen lukenut elämäni ensimmäisen blogin.
Kaikkea hyvää!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kaksivuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012