Kun mietin omaa historiaani itkijänä, se ei ole kovinkaan mainittava. Minä taidan kuulua niihin naisiin, jotka eivät itke. Korjaan, minä kuuluin niihin naisiin, jotka eivät itke. Kaikki muuttui kun tulin reilut 2 vuotta sitten raskaaksi. Itkin koko ajan ja joka asiasta. Itkin ilosta, surusta ja myötätunnosta. Itkin kun mies teki minulle karjalanpiirakan juustolla, koska sekin oli niin kauhean liikuttavaa. Itkin niin paljon, että siinä tuli takuulla korvattua kokolailla kaikki 33 itkuvapaata vuotta niiden yhdeksän kuukauden aikana.

Kyyneleiden vuodattaminen hävetti, helpotti ja nauratti samaan aikaan. Elin keskellä hormonimyrskyn ydintä ja olin täysin kykenemätön loogiseen ajatteluun. Vuodatin tuskaani ystäville, jotka totta tosiaan tietävät että minä en ole herkistelijä ja heistä tilanne oli ihan hillittömän hauska. "Tervetuloa naiseuteen Niina, sitä se on". Olin ihan varma että olen tulossa hulluksi, ei ollut normaalia tuntea niin paljon asioita.

Tyttären syntymän jälkeisinä kuukausina itkuherkkyyteni väheni, se kohdistui vain oikeasti liikuttaviin asioihin, ei enää karjalanpiirakoihin. Imetyksen loppuminen järjesti tunnekaaokseni jo niin hyvin, että tunsin vihdoin saaneeni itseni takaisin. Melkein.

Jäin miettimään noiden itkukuukausien jäljiltä, että kuuluuko naiseuteen todella kyyneleet. Enkö siis ollut nainen ennen patojen aukeamista? Tähän asiaan viittaa myös mainio otsikkoni, joka on lainattu Sara Hildénin taidemuseon parhaillaan menossa olevasta näyttelystä Aseina huulipuna ja kyyneleet. Se pureutuu naiseuteen liitettyihin stereotypioihin pääasiassa naistaiteilijoiden kautta, mutta mukaan mahtuu pari miesnäkökulmaakin. Lausahdus on peräisin itsensä Roope Ankan suusta.

Herkkiä miehiä pidetään yleisesti vähän erikoisina, ehkäpä juuri naisellisina. Meidät kyynelvapaat ja ei-niin-herkät naiset taas leimataan helposti tunnekylmiksi ja epänaisellisiksi, vähän äijämäisiksi. Stereotypiat jylläävät edelleen, vaikka Roope tylytti Iinestä yli 30 vuotta sitten. Minua ei oikeastaan haitannut olla vähän äijämäinen, olin todennäköisesti salaa vähän ylpeäkin siitä. En koskaan heittäytynyt avuttomaksi (naiseksi), vaan huolehdin aina itse itsestäni. Vahvistin ikävä kyllä tällä ajatusmallilla omalta osaltani stereotypiaa siitä, että itkevä ja herkkä nainen on automaattisesti avuton.

Opin kuitenkin ihan omakohtaisesti sen, että kyyneleet eivät ole merkki avuttomuudesta, eikä herkkyys ole heikkoutta. Oikeastaan päin vastoin. Itkeminen on ihanan vapauttavaa, kunhan (toim.huom.) sitä annostelee sopivan harvakseltaan. En halua enää itkeä ruokakaupassa sietämättömän täydelliselle omenalle, mutta liikutun ihan huoletta kyyneliin upean suomalaisen mökkimaisen edessä. Kunhan kukaan ei näe.

Viime perjantaina itkin kuin Niagaran putous Voice of Finlandia katsoessani. Itkin onnesta kun joku pääsi jatkoon, myötätunnosta kun joku joutui pettymään ja itkin jokaiselle suloiselle lapselle, ihan erityisesti sille katusoittajan pojalle joka oli niin liikkis. Ilmeisesti elämääni on jäänyt pieni tila itkullekin, eikä se tunnu menevän ohi vaikka tyttöni on jo puolitoistavuotias. Mutta antaa jäädä, toivotan kyyneleet tervetulleiksi jos se kerran avartaa maailmankatsomustani.

Kuvituksena sietämättömän kauniita talventörröttäjiä takapihalta. Saa itkeä, jos siltä tuntuu ;)

Heräsikö ajatuksia, oletko itkijä ja ylpeä siitä vai kaltaiseni mörökölli, jota aina vähän hävettää tirauttaa kyynel? Entä mitkä asiat sinun kohdallasi saavat padot auki? Karjalanpiirakat, Kauniit ja Rohkeat vai koiranpennut?

Kommentit (47)

Daisy

Toivoton itkijä ilmoittautuu! Mä oon itkeny ihan viimeisen puolen vuoden sisällä _kaksi_ kertaa sitä, kun mies teki mulle iltapalaleivän. Että kuinka se pitääkään musta niin hyvää huolta. Ja vähän aikaa sitten itkin sitä, kun mies osti juuston :D Ja siis en ole todellakaan ees raskaana! Mut on mulla yks syy, karjalaiset juuret ;) Koko suku on samanlaista vollottajanaista pullollaan.
 

Ja pakko mainita loppuun se pahin, lasten elokuvat. Niistä etenkin Disney-elokuvat. Muistan eräänkin kerran, kun äitin kanssa itkettiin kokonainen leffa alusta loppuun leffateatterissa. Ja oltiin siis katsomassa sitä pienemmän siskon kanssa, joka häpesi silmät päästään. Disneyn Kaunotarta ja hirviötä itki jo mun miehenikin. No, onhan ne kyyneleet ihan puhdistavia :D

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Ai että tulin hyvälle tuulelle tästä viestistäsi :D ihanaa että teidän suvun naiset vollottavat ihan estottomasti kun taas minä jäykkä hämäläinen häpeän liikuttumistani haha :D

Disney-elokuvat ovat paha pala tällaiselle mörököllillekin, Robin Hoodin kun katsoin tuossa joulun aikana niin piti välillä puhallella ja räpyttää ettei mene ihan överiksi se vuodatus :D

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Kaina

Nuo karjalaiset juuretko sen itkuherkkyyden tekee?! Ihanaa, nyt on edes joku perustelu itkeä _kaikelle_. Kerran muistan huvittuneeni itkun keskellä siitä, miten minä, äiti ja mummi sohvalla rivissä kyynelehdimme, kun katselimme telkkarista taitoluistelukisoja... 

Daisy

Kai siinä karjalaisten itkuherkkyydessä jotain perää on, kun Karjalan liitonkin sivuilla "Mitä on karjalaisuus?"-kohdassa on lainaus Iivo Härköseltä "Innostusta itkuun asti, masennusta maahan saakka." Pitää kyllä mun suvun kohdalla ihan täysin paikkansa :D

Jonnajasmin

Haha nyt vasta luin muiden kommentit ennen kommentoimistani. Pakko todeta että minäkin olen Karjalasta ja äitini on kanssa kamala vollottaja. Toiset sisareni ovat kylläkin kovia kuin kivet. Minä aina itkin kaikki lastenleffat ja sisareni kummastelivat kun pillitin esim. Leijonakuningasta katsoessamme :'D nykyään en siis itke juuri lainkaan, itkut hävisivät raskauksien aikana ja jäivöt sille tielleen. :0

HelKaMa

Mä en ennen ekaa raskautta myöskään ollu tyyliin ikinä itkeny, pikkusenko oli järkytys kun raskausaikana alkoi volisuttaa pienetkin asiat :D Mulle se herkkyys vieläpä jäi päälle, esikoisen ollessa 2,5 v hain päiväkotiin töihin oltuani kotona pojan kanssa siihen asti ja itkin tyyliin koko työhaastattelun ajan, eipä onneks hävettäny yhtään :D (Kerrottakoon että sain työpaikan ja myös toinen haastattelijoista vuodatti kyyneleitä ;) ) Nyt kolmen lapsen jälkeen oon ihan itkupilli, esim. Voice oli kyllä aika paha ja juurikin lasten elokuvat...

Katriina - Valkoinen Koti

Herkkis täällä moi! Olen niiiin monen monta kertaa ollut itselleni ihan toivottoman raivoissani, kun kyyneleet tulevat ihan väärässä paikassa ja väärään aikaan, enkä voi sille yhtään mitään. Tiedätkö miten raivostuttavaa on, kun olet jollekin vihainen kuin pippuri, mutta sitten ne kyyneleet tulevat ja näytänkin vain ihan säälittävältä. Argh!! Monen monta hyvää riitaa siis kyyneleet ovat ainakin pilanneet.

Itken usein niin ilosta kuin surustakin ja varsinkin näin raskaana olen itkuherkkä potenssiin kymmenen. Itken herkästi varsinkin myötätunnosta, jos näen jonkun toisen kyyneleet on omia paha pidätellä.

En kuitenkaan koe, että olisin kyyneleitä käyttänyt avuttomuuden merkkinä. Ne vaan kuuluvat persoonaani siinä missä hyvä huumorintajunikin. ;) Olen itse myös tottunut siihen, että mieskin voi näyttää tunteitaan kyynelillä. Veljeni ja isäni ovat myös herkkiä, mutta eivät silti minun tasollani ja oikeastaan koko isäni puolen suku on hyvin tunnepitoista, tunteet näytetään laidasta laitaan. Joten se, että joku ei itkekään suurten tunteiden edessä tuntuu itsestä hieman hölmöltä. Ja toden totta, siitä tulee itselle olo hieman kylmästä ihmisestä, vaikka asia ei välttämättä ole laisinkaan niin. Enpä ole nimittäin koskaan nähnyt miehelläni kyyneleitä, vaikka olen melkolailla varma siitä, että hänen tunnepuolensa on ihan kunnossa. ?

fiilistravels

Herkkistelijä täälläkin. Ja ylpeä siitä. Minulla ei juuretkaan taida selittää itkeskelyä, pohojammaalta kun olen. Saatan puhjeta holtittomaan itkuun kesken kovan naurun. Sarjoja ja elokuvia katsoessa kyyneleet on aina valmiina valumaan. Jos teet minulle jonkin kivan eleen tai yllätyksen, varaudu nenäliinoin. Kerran itkeä tirautin kun asuinkumppani oli vaihtanut (minun mielestäni) vääränlaiset lakanat sänkyyn...

Jenni

Raskauden myötä padot aukesi täälläkin, huhhuh. Välillä oikein hävetti kun en tosiaankaan aikaisemmin ole ollut mikään itku-Iita. Nyt kun poika oppi VILKUTTAMAAN niin sepä onkin ollut niin kyynelkanaviin osuvaa settiä että! Huomaan kyllä että oon äidiksi tulon jälkeen muuttunut herkemmäksi, ja välillä mietin että miten ihmeessä oon joissakin tilanteissa pystynyt olemaan ihan viilipyttynä kun muut on itkenyt vieressä :D

Jonnajasmin

Tähän mun on ihan pakko kommentoida! Olen aina ollut erityisherkkä. Ja siis itkin ala-asteella kaikki juhlat (ihan oikeasti olin ainut koko koulussa joka itki niin Siniristilipulle kuin Suvivirrelle) ja kieltäydyin katsomasta uskontotunnille leffoja (kun se Egyptin Prinssi vaan sai padot aukeemaan) ja musiikkitunneista ei meinannut tulla mitään. Ylä-asteella ja amiksessa järjestään skippasin kaikki juhlat ettei tarvinnut itkeä pillittää niissäkin jollekkin. Mua myös kiusattiin pienenä asiasta. Vain oikeasti läheisten kavereiden ja sisarten kanssa pystyin rentoutumaan ja katsomaan leffoja ja itkemän "salaa" yrittäen olla herättänättä huomiota. Sitten kesällä 2013 aloin odottamaan esikoistamme. Ja kas kumma, enää mikään ei itkettänytkään. Ei ainakaan siinä määrin kuin ennen, itkut vähenivät ehkä 90%. Itkin enää oikeasti surullisille jutuille kuten orvoille, nälkää näkeville lapsille yms. Olin ihmeissäni että oikeastikko tältä tuntuu kun ei tarvitse pelätä koko ajan että vastaan tulee joku mainos vaikka bussipysäkillä jota ajattelee liikaa ja käy itkettämään. Esikoinen syntyi ja sitten itkut taas lisääntyi,muttei aivan niin pahaksi mitä oli ennen. Sitten huomasin odottavani kuopustamme ja itkut katosivat taas eikä niitä ole sen jälkeen näkynyt. :D kuopus on nyt 9kk ja tunnen vihdoin olevani normaali ihminen. Saatan toki tirauttaa kyyneleen jos katsoisin Bambin, mutta sehän on nyt ihan normaalia ;) mutta hormoonimyrskyiltäni ei mies säästynyt kummassakaan raskaudessani. Jo ennen kuin tiesin olevani raskaana, tulin super kiukkuiseksi jota kesti aina raskausviikolle 9 asti. Ai juma että silloin otti aina pannuun, varmaan olisi miehelle ollut turvallisempaa lähteä vanhemmilleen yöksi muutamaksi viikoksi :'D olin meinaan semmonen kiukkuperse että hävettää näin jälkikäteen. Onneksi mies osasi nauraa asialle, ja härnäsi mua välillä ihan tahallaan jolloin jälkikäteen naurettiin yhdessä että onkohan hän ihan itsetuhoinen :'D

Sori tuli romaani, mutta kerrankin teki mieli kommentoida :)

Katar

Täällä ilmoittautuu myös yksi itkijä. Raskaudesta ei ole kokemusta, mutta olen ajatellut tuon puhutun raskausitkuisuuden vastaavan omaa normaalitilaani. Itken todella helposti ja mitä omituisimmissa ohjelmissa kuten salatuissa elämissä, pokemonissa.. melkein missä vain jos on semmoinen itkumoodi päällä. Reagoin suruun, iloon, vihaan..itkulla. Pahinta on tietysti kaikki piirretyt ja eläinjutut sekä elokuvissa olevat muistelukohtaukset. Hachiko- tarina uskollisuudesta on ehkä pahimpia itkuelokuvia. Katsoin sen joskus päivällä ja sitten menin koiran kanssa illalla lenkille ja elokuva tuli mieleeni joten rupesin vaan itkemään siellä lenkillä. Sitä elokuvaaa katsoessa itkee kyllä koko elokuvan ajan ja oikeastaan koko päivän sen jälkeen.

On välillä tosi noloa jos rupee jossain julkisilla paikoilla itkettämään. Toisaalta taas itkeminen on tosi puhdistavaa ja välillä oikein tahallani katson surullisia elokuvia jotta saa oikein kunnolla itkeä. Yksin kotona tietenkin, ettei muut näe. Ja hei youtubesta ne videot jossa koira tapaa isäntänsä pitkästä aikaa kun isäntä palaa tyyliin sodasta. Kyllä itkettää. Ja se voice of finlandin katusoittajan poika oli ihana ja välitön huutoitkuhan siitä tuli.

En kuitenkaan pidä itseäni mitenkään stereotypisen avuttomana tai heikkona tai etten osaisi huolehtia itsestäni. Olen vain tunteellinen :) 

sannay

Aamen tälle! :D voisin olla tämän kirjoittaja. Itken itsekin vihaisena (ja se se vasta ärsyttää kun haluaisi olla vihainen kun sisällä kiehuu, ja joku sanoo että ei nyt itkeä tarvi - en mää itke, mua v-tuttaa vaan niin paljon :'D) ja itken ku joku on herkkää, surullista.. Onnesta en itke, en tiä miksi :D en oo ollu raskaana, en tiiä pahenisko. Paitsi että kun mummuni kuoli - silloin en osannut itkeä.
Joskus on oikein jees itkeä, joskus ärsyttää itseäki itkeä, etenkin kun syy on juurikin tyyliä "eri lakanat ku olin aatellu laitettu sänkyyn yhyyyy" tai muuta. Mutta en avuton kyllä ole, ite hoidan kaikki hommani. Reagoin vaan vahvasti kaikkeen :D

Tatjanal

Minä taas olin ennen raskautta ihan toivoton pillittäjä. Itkin surusta, myötätunnosta enkä esimerkiksi pystynyt riitelemään ilman itkua. Raskauden aikana olin taas täydellisen sees, en tainnut itkeä kuin ihan pari kertaa. Poika on nyt 1.5-vuotias ja pikkuhiljaa itku(tai ehkä herkistymis)herkkyys on palannut, tosin ei aivan männä vuosien tasolle :D

L

Kaikelle itkijä ilmoittautuu! Olen aina, pienestä pitäen, itkenyt miltei kaikelle. Itken erityisesti silloin jos tunnen mitä tahansa tunnetta suuresti (viha, suru, ilo, myötätunto yms. yms.). Juuri suuttumukseni on usein säälittävää kun kiukku muuttuu itkun tihrustamikseksi. :D Elokuvat, kirjat yms. tuottavat usein vaikeuksia. Eläimiin liittyviä, esim. Hatchiko ja Sotahevonen, elokuvia en edes katso, en vain suostu sillä tiedän huutoitkeväni koko elokuvan ajan. En voi myöskään katsoa lapsuuteni yhtä lempielokuvaa (Maa aikojen alussa, kohta: Pikkutassu etsii äitiään...) enää lainkaan. Etenkin asiat jotka liittyvät eläimiin tai vanhoihin pappoihin saa kyynelkanavat vuotamaan kuin se niagara. Pelkään hetkeä kun joskus odotan ensimmäistä lasta, voi olla tuolla puolisolla kestämistä. :'D Itken siis myös ilosta, esim. siitä kun mies oli leiponut minulle yllätyssyntymäpäiväkakun.

S

Hahaa. Täällä kanssa yks lohduton itkijä, jolla myös Karjalasta useampi isovanhempi. Ennen raskautta vollottelin jo melkoisesti, mutta se raskausaika oli jotain kaoottista. Itkin kerran Voice of Finlandia katsoessani niin, että mies kysyi pitäisikö jo vaihtaa kanavaa? Raskauden jälkeenkin huomaan liikuttuvani edelleen huomattavasti herkemmin, viimeksi katsoessani Billy Elliot -musikaalia. Kohtaus ei edes ollut liikuttava, vaan aloin miettimään miten lahjakkaita lapsinäyttelijöitä siinä esiintyi ja sen seurauksena aloin miettiä miten minunkin tyttäreni sitten joskus tekevät jotain omaa hienoa juttuaan :)

Mutta on toki ollut tilanteita, joissa olen kärsinytkin herkkyydestäni. Pääsääntöisesti itkeminen ei minua haittaa. Usein syynä kuitenkin on joku kaunis tai positiivisella tavalla yllättävä asia, maisema, teko tms.

Gatruska

En ole Karjalasta mutta itkua tuherran helposti minäkin :) olen herkkä ja tunteellinen, syyt vaihtelevat väsymyksestä elokuvan koskettavaan loppukohtauksen. Koen että itkeminen on tärkeä taito, kaikki eivät "osaa" itkeä vaikka sellaiselta tuntuisikin. Syyt ovat varmaan moninaiset, häpeä kenties yksi?

Saraseeeni

Minua ärsyttää suunnattomasti se, että alan itkeä AINA, kun säikähdän tai olen vihainen (hyvä raivonpuuska ei ole uskottava, kun nyyhkyttää samalla). Lähipiiri on jo oppinut, että ketään ei naurata sen jälkeen, jos hyppää eteeni nurkan takaa ja huutaa pöö. :D

Muutenkin olen kyllä itkijätyyppiä. Mutta enemmän sellainen harmitusitkijä. Harvoin suloiset asiat saavat nyyhkimään, mutta senkin edestä kyllä hymyilen näissä tilanteissa. Ja toisaalta, olen onnistunut herkistymään 2 minuutin puisen maistraattivihkimisen aikana, kun ystäväni ovat avioituneet. Mutta olisi kiva heltyä useamminkin itkemään ihanille ja suloisille asioille!

Rultsu

Häh!? En oo ennen kuullu että Karjalaisilla juurilla on jotain selitystä itkuherkkyydelle. Good to know! Mut itken tosiaan kaikelle ja kaikesta. Viimeset viis minuuttia hurja painonpudotus-ohjelmasta ja kyynelkanavat on tyhjät. Mutta mikä ärsyttävintä, kyyneleet tulee myös sillon kun oon tosi vihanen ja suuttunut! Ne vaan tunkee silmistä ulos, mikä on todella ärsyttävää, koska toiselle se antaa viestin että olisin harmistunut ja surullinen, vaikka oikeasti aivan muuta.

Vierailija

Hitto, siitkö se johtuu. Ihan Karjalan liepeilt oon miekii ja sekä äit että isä liikuttuu herkäst.

strilla

Epäitkijä ilmoittautuu. Ennen lasta en itkenyt ikinä koskaan mitään, korkeintaan elokuvissa liikutuin silmät kosteiksi. Lapsen myötä olen hieman herkistynyt, ja ne leffan aikaiset kosteat silmät ovat nykyään ihan kyyneleitä (viimeksi uusimmassa Star Warsissa, Kylo Ren, I hate you). Itseäni aavistuksen häiritsevästi nämä liikutukset tulevat tosiaan lähinnä elokuvia katsellessa eivätkä oikean elämän tapahtumista.

Miksi näin? Syytettäköön vaikka pohjalaisen puolikasta minussa, ämmät ja kakarat ne poraa. ;)

Jenni Emilia

Minäkin olen herkkä itkemään milloin millekin; koskettavaa lehtijuttua lukiessa, leffaa katsoessa (vaikka katsoisin vaan viimeiset 10min tietämättä juonta), kun joku muu itkee jne. Näitähän riittää. Leijonakuninkaassa itkettää aina Mufasan kuolema. Ja Kaiken teoria-elokuvaa leffassa katsoessa poikaystävää huvitti vieressä kun nyyhkin melkein koko elokuvan ajan. Hitto kun ei ollut nenäliinoja mukana! Olen aika tunteellinen ihminen, mutta en häpeä sitä. Itkeminen tekee hyvää! Se on jotenkin vapauttavaa. Minullakin on muuten karjalaisia juuria. :D

mmiu

Mulla onkin aina älytön pinkka nenäliinoja mukana, jos vaikka alkaa itkettää :D Ja lapsena kun kävin katsomassa Leijonakuninkaan leffateatterissa, itkin vielä kotonakin, kun se loppui niin onnellisesti... Itken siis ilosta, surusta ja kiukustakin, tilanteessa kuin tilanteessa. Oon aina vitsaillut, että ehkä sitten, jos olen raskaana, itkut loppuukin. No nyt odotan lasta, toistaiseksi ei ole vielä mitään muutosta tapahtunut itkeskelyn suhteen. 

JuttaM

Semi-itkijä. Saatan vaikuttaa joskus kylmältä, kun en liikutu esimerkiksi työkavereiden järjestämästä yllätyksestä tai vastaavasta, kun jotkut kyynelehtivät hyvinkin helposti vastaavissa tilanteissa.

Mutta elokuvat, tv-ohjelmat, kliseiset kohtaukset. Viimeisten viikkojen aikana olen itkenyt esimerkiksi elokuville Hook - Kapteeni Koukku (joka kerta samoissa kohdissa ja lisääntyvissä määrin), Miekkailijalle ja Disneyn elokuville. Ainiin ja parille joululaululle (Johanna Kurkela - Kotiin)..

Ja jos on ollut vähän juhlimassa niin seuraavana päivänä herkistyn varmasri jollekkin. Voi sitä itkun määrä, kun eräänä synttäreiden jälkeisenä synttärinä näin Hassut hurjat hirviöt. Näin elokuvasta vain puolet, mutta silti se oli niin liikuttava.

Ja herkkyyteen itkemisen yhdistän. Eikä herkkyys ole mielestäni heikkous vaan luonteenpiirre. Ei siis tarkoita avuttomuutta. Vaikka joskus väsyneenä voi avuttomuuden itku tulla vaikka siitä, ettei mikään suju ja lopulta karkkipussi jota ei saa auki, on se viimeinen niitti..

Minnam1

Minä en ole yleensä mikään itkijä, harvemmin itken leffassa tai liikutun ystävällisyydestä, vaikka pysähdynkin mielelläni nauttimaan kauniista maisemista tai vaikka baletista. Yllätin kuitenkin itseni täysin lukiessani Linda Olssonin kirjaa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Onneksi kirja ei ollut minulla matkalukemisena, vaan luin sitä kaikessa rauhassa kotona. Niin kaunista tekstiä kahden naisen elämän kohtaloista tapaa harvoin. Pillitin useaan kertaan kirjaa lukiessa ja viimeisten 20 sivun lukeminen oli jo vaikeaa, kun ei edes nähnyt kunnolla. Kirja kärsi lieviä vesivahinkoja!

Tuli jotenkin puhdistunut olo tuosta itkemisestä! Aiemmin olen yhdistänyt itkemisen suruun ja pettymykseen, mutta liikutuksesta itkeminenhän olikin aivan erilainen kokemus, suosittelen lämpimästi sekä kirjaa, että kokemusta!

jennie_

Itkijä täälläkin. Minulla voimakkaat tunteet, etenkin harmitus ja vihastuminen aukaisee kyynelkanavat. Yritä siinä sitten riidellä fiksusti ja rakentavasti, kun itku alkaa heti kun avaan suuni ja puhumisesta ei kertakaikkiaan tule mitään. Kerran nauroin itselleni, kun puhkesin täyteen huutoitkuun, kun tien vieressä oli auton alle jäänyt rusakko.

Häpeän jossain määrin itkuherkkyyttäni, enkä missään nimessä haluaisi itkeä julkisesti, saati töissä, mutta ihan aina en ole kumpaakaan pystynyt estämään. Ehkä eri asia olisi, jos voisin itkeä jotenkin kauniisti, niin että kyynyleet vain valuisivat poskille. Mutta ehei, saman tien kun alkaa itkettää, silmät ovat tulipunaiset ja hetki sen jälkeen kasvot ovat kauttaaltaan punaiset ja laikukkaat. Räkää myös alkaa tulla kuin viimeistä päivää. Kunnon itkun jälkeen saatan kulkea naama laikukkaana koko loppupäivän. Tämän hehkeän näyn kruunaa tietysti turvonneet silmäluomet. Yritä siinä sitten piilottaa, että olet itkenyt. Pahinta on, jos siinä tilanteessa joku tulee ja kysyy, että oletko itkenyt. Juu en ole, muuten vain näytän ihan monsterilta ja sitten taas nieleskellään niitä kyyneleitä.

Pikkuhiljaa, kun ikää on tullut, niin olen oppinut hieman paremmin hyväksymään itkuherkkyyteni, eikä maailmani enää kaadu siihen, jos joku näkee että olen itkenyt tai edes siihen, että kyyneleet tulee julkisesti. Työpaikka on kuitenkin edelleen se paikka, johon mielestäni itku ei kuulu ja yritänkin kaikin keinoin kyyneleet töissä estää. Tästä asenteesta oli viime vuonna hyötyäkin, kun minulle hyvin rakas ihminen mehtyi. Olin maininnut työkaverille pari kuukautta aiemmin, että ko. henkilö on huonossa kunnossa, eikä varmaan pitkään enää elä. Kun sitten tuo suru-uutinen tuli, niin jätin täysin tietoisesti kertomatta asiasta töissä. Tämän tein siksi, että pystyisin pitämään työpaikan osaltani itkuvapaana ja toisaalta myös siksi, että minulla olisi jokin pakopaikka siltä surulta. Tämä toimikin loistavasti ja sain aina työpäivän ajaksi hengähdystauon surun keskelle ja ihan muuta ajateltavaa.

Hailie

Itkeminen on osa ihmisyyttä ja on tosi sääli kun se kitketään tunneilmaisusta pois ja/tai leimataan akkojen tai heikkojen naisten jutuksi. Sanon minä, joka en itke kihlattuni nähden ellen ole juuri saanut tietää kuolemantapauksesta tai ole ihan todella, todella väsynyt ja rikki. Itkeminen on lopulta vapauttavaa ja puhdistavaa, tosin sopivasti annosteltuna kuten itsekin sanoit. :)

Lotta

Täällä yksi itkuherkkä ilmoittautuu! Itken elokuvien onnellisille lopuille (Disney on aina erityisen paha) samoin kuin kaikelle surulliselle kohtauksille leffoissa. Olen myös vihaisena itkijä, mikä aiheuttaa ehkä sen, että välttelen riitelyä. Ei voi olla kovin uskottava kun kyyneneet alkavat heti valua. Itku on minulle tietynlainen defenssimekanismi, sillä neulakammoisena saatan olla verikokeessa hyvin rauhallinen pääni sisällä, mutta kyyneleet valuvat silti.

Tällä hetkellä jokaviikkoinen itkujuhlani on kyllä perjantai-iltojen SuomiLOVE, joka laittaa kyynelehtimään useamman kerran tunnin jakson aikana. Joka kerta.

taugent

Heh, mä oon pitänyt aina itseäni itkijänä, oon opetellut itkemään tosi hiljaa ja yksikseni. Silti nykyään harvemmin peittelen sitä. Joskus on tullut itkettyä jopa julkisella paikalla, yleensä en jaksa kamalasti välittää. Mutta kieltämättä, ihmiset katsoo aina melkoisen kummasti :D Kukaan ei ole koskaan kysynyt, että mikä on hätänä. Toisaalta, olen ollut siitä lähinnä onnellinen, koska silloin hajoaisin varmasti niin totaalisesti siihen :D Ja se tuntuu olevan ihmisten suurin pelko - että joku tuntematon joutuisi tunteidensa valtaan ja joutuisit osaksi sitä tunnepurkausta. Viimeksi julkisin itkuni oli, kun olin nukkunut pommiin ja melkein missasin lentokoneeni. Kun pääsin kentälle ja tiskivirkailijat kertoivat, että on vielä kaksi minuuttia aikaa saada matkalaukku ruumaan - murruin ihan totaalisesti! Olivat tosi ystävällisiä kyllä, siinä kumminkin oli joku selkeä syy miksi niin kävi. 

Mutta niinkuin sanoit, itkeminen on usein puhdistavaa - välillä itken ihan vain "kiintiöitkun" takia, että saa sen tunteen pois tai koen sen puhistumisen tunteen. Nykyään myös vauvakuume polttelee itseäni niin kovasti (23-vee, ei ehkä ihan vielä ajankohtaista......), että vauvat kirvoittaa usein hymyn ja kyyneleet pinnalle :D Pelottavaa. 

Eikä se mielestäni pitäisi olla vain naisten "vaiva", ainakin omassa ystäväpiirissäni on useita miespuolisiakin joiden tiedän itkeneen - ei ehkä kuitenkaan niin usein. Tai niin hölmöistä asioista :D 

Mutta tää oli ihana postaus, tykkään muutenkin kovasti kun pääset täällä uudessa blogissa kirjoittamaan mistä tuntuu hyvältä kirjoittaa, ilman rajauksia! Olen ainakin... hmm apua, varmaan vuodesta 2010 asti lukenut blogiasi ! Ehkä pidempäänkin, huh. Nauratti kun muut blogaajat ovat laittaneet vanhoja asukuviaa joltain kuukaudelta aina - miten muistan niitä jostain vuodelta 2008 ja mitä niistä silloin mietin. Tosi absurdia! Mutta hei, keep going, oot ehdottomasti mun lemppareita (: 

Minja
Liittynyt12.8.2015

Yksi vähän - tai tässä mielessä paljonkin - äijämäinen ilmoittautuu! ;) Tekstisi osui ja upposi täysillä. Raskausaikojen jälkeen ainoa kyynelehtiminen taisi tapahtua, kun esikoiseni toi aikoinaan ensimmäisen päivähoidossa väkertämänsä äitienpäivälahjan. Se oli niin hellyttävä, varsinkin kun tiesin, että muutama tuskan kyynel on sitä tehdessä vierähtänyt. 

Leffoihin tai ohjelmiin en ole koskaan osannut eläytyä niin paljon, että ne olisivat saaneet minut kyynelehtimään. Sen sijaan mieheni saattaa liikuttua hyvinkin helposti mm. koko kansan itketysohjelma Vain elämää herätti meidän perheessä jo vähän hilpeyttäkin, kun odotimme milloin "isiä itkettää". Mutta hienoahan se on, että tuntee täysillä ja osaa eläytyä! 

P.S. Ottaisin mieluusti vastaan vinkkejä itketysleffoista, nuo Disneyt ei toimi (edes miehelle)... ;)

Jenna

Itse itken suhteellisen helposti ja usein, varsinkin tiettyyn aikaan kuukaudesta.. Mutta jos oikein haluan puhdistaa kyynel kanavia niin suosittelen leffaa PS. Rakastan Sinua. Menee todella tunteisiin ainakin itsellä tämä leffa.

Minja
Liittynyt12.8.2015

Kiitti vinkistä! Tuo täytyy ehdottomasti testata! Vaikken olekaan itkijä, niin pidän tärkeänä että elokuvat herättää tunteita. Liian paljon on leffoja, jotka ei herätä edes mitään ajatuksia. Tai voihan se vika toki olla minussakin... ;)

Piia

Hi! I recently discovered your blog and with the help of Google Translate and my very little knowledge of Finnish, I really enjoy reading it. Especially this topic struck very close to home. I've always been a crier, but it got so much worse after I started taking hormonal pills. So far, i've not cried about cheese (yet), but I totally get it! One thing that always makes me emotional, is seeing old couples, still holding hands and being really cute to each other. Or fathers with small children! 

Piia

bowtiediary.com

mmagic

Itse itken aika helposti mutta en yleensä julkisesti, elokuvia katsoessa tai kirjoja lukiessa. Mutta kerran koulussa katsoessamme historian tunnilla dokumenttia talvisodasta, jonka nimi oli ''Viekää minut kotiseudun multiin'' aloin itkeä kun kerrottiin kuinka miehet rintamalla laittoivat taskuihinsa laput joissa luki kotipaikka, siinä toivossa että jos he kaatuisivat heidät haudattaisiin kotiin. Vieressä ystäväni, joka ei koskaan itke katsoi minua kauhuissaan ja kysyi mikä oikein on vikana.

Piiku

Tämä ei nyt liity aiheeseen mitenkään, mutta ajattelin vinkata Rouva Pyryn käsityökaupasta. Facebook-sivuilleen tuli tänään erilaisia irtokauluksia myyntiin (pitsisiä ja kankaisia) ja muistelisin sinun sellaisia joskus käyttäneen :)

Wilma0

Tummanharmaa on ihana. Meilläkin vanhan talon takan lämmössä on nautinnollista istua ja antaa ponchon lämmittää ensin.

satugee

Hih. Täällä ilmotttautuu yksi karjalainen itkijänainen. Olen herkkä itkemään ja en ole ikinä hävennyt sitä. Yritän kyllä aina hillitä kyyneleitä, etenkin julkisella paikalla, sillä kyyneleet aika usein hämmentävät muita läsnäolijoita. Nyt lähestyessäni neljääkymmentä olen jo oppinut jonkin verran "hillitsemään" itseäni. Eli saattaa mennä minuutti ennen kuin hanat aukeavat. Onneksi on yksi paikka missä pystyn (olen aina pystynyt) hillitsemään itseni eli töissä. Mutta luulen, että työminäni ja työasuni tekee tilanteesta jotenkin erilaisen. Paitsi, että :D olen minä sielläkin muutaman kerran itkenyt; pati kertaa työkaverin ilkeistä sanoista, pari kertaa työkaverin läksiäisissä ja varmaan joskatin muustakin mitä en muista. Mutta työtilanteissa pokka kuitenkin pitää.

Rhia

En ehkä itke voileivälle tai täydelliselle omenalle, mutta itken musiikille, kauniille maisemille, onnellisille tapahtumille ja surullisille tapahtumille. Itken eläindokkareille ja draamaleffoille ja disneyleffoille. Myös traagisille tosielämän kohtaloille. Usein teen sen hämäläisenä salaa mutta hautajaisissa ja joskus häissäkin itken ihan avoimesti.

Lepe

Täällä yksi itkijänainen Karjalasta hei. Olen aina itkenyt paljon mutta myös nauran paljon. Ite aattelen et nää tasapainottaa toisiaan. Myös nauraessa kyyneleet valuu. Riitelystä ei tietenkään tule mitään kun ääni sortuu itkiessä. Mies on kyllä vähän kateellinenkin kun tunnen niin voimakkaasti, epäilee minun saavan elokuvista huomattavasti enemmän irti! No liian jänniä en pysty kattomaankaan, muutenkin tulee päivän tapahtumat vähän liikaa uniinkin.

Mallu*

Oon kyllä itkijä ja tätä lukiessanikin itketti :D mutta jotenkin teen sen salaa, en halua kenenkään näkevän. Ajat sitten, kun sain tietää eksäni pettäneen, itkin jopa töissä kuitenkaan kenenkään huomaamatta, vaikka vollotin ihan. Vastailin puhelimeen, että en paljoa ihmisiä nähnyt, mutta puhelimen välityksellä sain vain kehuja heleästä äänestäni :D leffat itkettää, lukeminen itkettää, kaikki. Välillä tietyin väliajoin, kun olen yksin, niin itketytän itseäni tahallani ja sitten on puhdistunut olo.

Tunnevamma-Tintti

Johtunee lappilaisesta perimästä, kun en itke. Itkin viimeksi viisi vuotta sitten, hautajaisissa, hetken. En osaa itkeä, enkä koe pillittämiselle kauheasti tarvettakaan. 

T-100

Raskaus on saanut minutkin vetistelemään, tosin sen jälkeen ei ollutkaan enää paluuta kuviiin silmiin.  Reilut viisi vuotta olen itkenyt liikutuksesta, kaikki kauniit muistot ja mielleyhtymät, positiiviset kokemukset ja pienet arjen ilot saavat itkemään. Sikäli vaan inhottavaa, että tähän tunneherkkyyteen on myös nenäni lähtenyt mukaan, täysin pyytämättä ja yllättäen. En ole mitenkään sievä ja eteerinen tunnetirauttaja, vaan siihen liittyy aina roisi rään ryystämiseen liittyvä ääniefekti. Ihanaa.

Viimeksi itkin, kun selitin työkaverilleni saaneeni asiakkailtani laatikollisen lempikarkkejani. Ja luonnollisestikin nyt kun olen taas raskaana olen itkenyt jo pelkille mielikuville kissanpennuista. Mitä useampi mielikuvituskissanpentu, sitä varmemmat itkut. Ihan oikeasti, maailmassa olisi ihan oikeitakin aiheita itkeä...

Toisaalta, voin rajata tämän herkkyyden koskemaan ainoastaan siviilielämääni. Töissä olen hämmästyttävän asiallinen. Useimmiten.

noora

Herkkis täällä hei! Olen aina ollut melko herkkä itkemään, tosin enemmänkin olen itkenyt harmitusta kuin liikuttavia asioita. Kuten täälläkin on jo moni sanonut, on jumalattoman ärsyttävää, kun kiukku saa samantien kyynelkanavat aukeamaan ja ei pysty olemaan vakuuttava raivotar. :D En tiedä mikä on viime vuosina vaikuttanut asiaan, mutta harmitusitkujen lisäksi olen muuttunut muutenkin herkemmäksi. Pillitän siis kaikkea vähänkin liikuttavaa, oli kyseessä sitten tv-ohjelma, elokuva, biisi tai teksti. Suorastaan pelottaa, kun kaikki aina sanovat, että äitiys pahentaa itkuherkkyyttä.. Jos itken jo nyt vähän kaikkea, niin mitä äitiyden tuomat hormonimyrskyt mulle tekevät? Vollotan varmaan ympäri vuorokauden, apua. :D 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kaksivuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu