Ajalla ennen digikameroita kuvien kehittäminen oli pakollista, jos halusi nähdä lomareissunsa valokuvat. Eniten riemua aiheuttivat hauskat hutilaukaukset ja valotusvirheet, joissa koko maailma oli värjäytynyt kirkkaanpunaiseksi. Näitä kuvia vaalin melkein enemmän kuin virallisia onnistuneita valokuvia. Silloin filmirulla vietiin kehitykseen heti kun 24 kuvaa oli täynnä ja kuvat aseteltiin albumiin. Nyt, digikameroiden aikana, kehitän kuvia näköjään kerran kymmeneen vuoteen.

Meidän tyttö on jo yli 1-vuotias, enkä ollut vieläkään saanut aikaiseksi viedä valokuvausliikkeeseen vauvakuvia, nimiäiskuvia ja ensimmäisen joulun räpsyjä. Olin kuitenkin koko ajan kerännyt koneelleni kehitettäväksi-kansiota, joten ei tarvinnut muuta kuin imaista kansio tikulle ja menoksi. Tunnin päästä kävin noutamassa 170 valokuvaa, ihan oikeaa käsinkosketeltavaa paperikuvaa. Miten pieni vaiva, mutta suuri ilo. Samalla katosi se jatkuva pelko, että mitä jos nuo kuvat jostain syystä katoaisivat bittiavaruuteen ikuisiksi ajoiksi, vaikka olinkin ottanut varmuuskopioita kansiosta moneen otteeseen.



Järjestelin kuvat heti albumeihin, että homma ei jäisi puolitiehen. Nyt albumeissa on valokuvat raskausajasta ja Annin vauvakuvista 1-vuotiaaksi, ja olen jo pelkästään eilen selannut noita albumeita idioottihymy kasvoillani monta kertaa. Miten sitä aina unohtaa miten ihania oikeat valokuvat ovat! Meillä on tapana hauskuuttaa siskon ja bestiksen kanssa toisiamme lähettämällä kännykkäkuvia kauheimmista teini-ajan valokuvista, mitä nolompia sen parempi :D ilman paperivalokuvia nuokin klassikot olisivat hautautuneet vanhojen läppäreiden uumeeniin, koneiden hajotessa. Nettialbumitkaan eivät ole yhtään sama asia, olen vanhanaikainen.

Tämän ajatusten virran pointtina on: paperivalokuvat, iloa loppuelämäksi. Eilisen sysimustan uutispäivän jälkeen nämä elämän pienet ilot tuntuvat korvaamattomilta.

Kommentit (10)

Leena

Siinä myös hyvä joululahjavinkki! Teetän valokuvia kerran vuodessa juuri joulun alla. Vietämme joulua isolla sukuporukalla ja kaikille perheille annetaan nippu kuvia, aiheena tapaamisemme vuoden varrella. Näitä nippuja sitten yhdessä ihastellaan. Joskus oon laittanu kuvat pieniin albumeihinkin. Tää on ollu aikamoinen hitti, mummot varsinkin on tykänneet! Pienellä vaivalla kiva lahja niille joilla on jo kaikkea... :D

Henriikka

Mulla on tapana tammikuussa kerätä edellisen vuoden parhaat kuvat ja kohokohdat ifolor kirjaan. Sitten jälkeenpäin ei tarvitse arvuutella minä vuonna jokin kuva on otettu :)

atomi

Olen aivan samaa mieltä. Minunkin aikuiset tyttäreni katselevat ihastuksissaan omia vauvakirjokaan ja meidän vanhempien nuoruuskuvia albumeilta. Vaikka kuvien määrä on varmaan satakertaistunut digikameroiden myötä, on oikeissa valokuvissa kyllä sitä jotakin. Myös nykyaikaiset Ifo-kirjat ovat kivoja - kunhan vain jaksaa niitä askarrella jättisuurista kuva-aineistoista.

Jenny

Moi!
Käsittelitkö itse kuvat ennen kehitystä tai tekikö valokuvaliike kuviin jotain parannuksia? Ajattelin myös joululahjaksi teettää kuvia mutta vähän jänskättää mikä on lopputulos esim. värien puolesta jos käsittelen kuvia. Tai jos en käsittele niin mitäs sitten...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kaksivuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013