Olen aikaisemmin maininnut että suomalaisittain klassikoksi luettava Lundia on kirjahyllyjen ja kirjoituspöytien osalta minulle aivan totaalinen no-no sisustuksessa. Kulutin omaa männystä tehtyä Lundian kirjoituspöytäkokonaisuutta aina ekaluokakkalaisesta yli parikymppiseksi asti. Sanotaanko vaikka niin, että tuli aikamoinen yliannostus kyseistä kalustetta kohtaan. Luojan kiitos se ei mahtunut enää pikkuruiseen opiskelijayksiööni, joten siinä vaiheessa hankkiuduin hökötyksestä eroon kun muutin kimppakämpästä omilleni. Kestävä kaluste se kyllä oli, ei käy kieltäminen. Vajaa 20 vuotta päivittäisessä käytössä ja hyllykkö oli edelleen iskussa. Omassa Lundiassani oli kirjoituspöytä, laatikosto, kirjahylly ja pari suurta kaappia. Se oli niin suuri, että vei puolet koko huoneeni seinätilasta. Lundiasyndrooma on vähän sama, kuin söisi perunamuusia 20 vuotta joka päivä. Aluksi se on lempiruokaa ja pari vuotta menee kuin siivillä, mutta 15 vuoden jälkeen alkaa tehdä mieli riisiä.

Muistoja tuohon hyllykköön liittyy aika tavalla. Esimerkiksi se kun sain ensimmäiset stereot. Niille piti välittömästi raivata tilaa paraatipaikalta avohyllyltä. Muille avohyllyille keräsin pieniä koriste-esineitä (posliinikissan omistaneet, käsi ylös) ja bestiksieni koulukuvia pikkuruisissa kehyksissä. Terveiset vaan Suville, Terhille ja Anulle jos ikinä satutte yksiin tämän tekstin kanssa, oli meillä komiat permanentit!

Pöydällä oli kirjoitusalusta jossa oli maailman kartta. Matikanläksyjen laskemisen sijaan tuijottelin karttaa ja mietin mihin vielä joskus matkustaisin, haaveilin kaikkein eniten Amerikasta ja olin täysin vakuuttunut että joskus vielä ajan mantereen halki moottoripyörällä. Sitten olisin villi ja vapaa, eikä tarvitsisi koskaan huolehtia enää tylsääkin tylsemmistä yhtälölaskuista. Kirjoituspöytäni oli ikkunan edessä, siitä näki suoraan kotikadulle koska kukakin kaveri oli tulossa eli koska piti kipaista ulos.

Liimasin Lundian kaappien ovet täyteen julisteita, äitini kauhuksi niissä poseerasi useimmiten Madonna läpinäkyvissä pitsipaidoissaan. Rakastin silloin ja rakastan edelleen 80-luvun Madonnaa, sekä musiikkia että hahmoa. Who's that girl -elokuvan stailaus oli mielestäni hienointa ikinä. Uskoisin, että se on osittain Madonna-fanivaiheeni syytä, että punainen huulipuna tuli olennaiseksi osaksi tyyliäni. Julisteet kaappien ovissa piti kuitenkin vaihtaa mahdollisimman usein, tulihan Suosikin välissä joka kuukausi ties mitä uutuuksia. Puhumattakaan divarista löydettyjen Reginoiden mustavalkoisista Fabio-julisteista, sixpack moottoripyörän selässä oli takuuvarma klassikko siinä missä Lundiakin. Tuolloin huoneen sisustus hoidettiin oikeastaan ainoastaan julisteilla, oli ihan turha mankua äidiltä uusia verhoja koska vanhat ovat ihan hyvät. Ripustin lopulta ikkunaan torilta ostamani jenkkilipun. Jokaisella teinillä piti tuohon aikaan olla jonkun maan lippu seinällä ja LA Kingsien, Sharksien tai Mighty Ducksien lippis, lippa käärittynä töttörölle tottakai.

Kun etsin tätä postausta varten todistevalokuvaa, tämä oli ainoa mikä ei ollut jokin kyseenalainen opiskeluajan etkot -kuva. Tässä olen tyylikäs 8-luokkalainen ja kah, siellähän se Kingsien lippiskin roikkuu. Tuossa paidan etumuksessa lukee muistaakseni You can look but you can`t touch, mikä on todennäköisesti kaikkein kyseenalaisin muotivillitys teinien keskuudessa, ikinä. Mutta siellä se Lundia pilkottaa, vapun kunniaksi olen siivonnut julisteetkin pois.

Puhun lundiasyndroomasta kaikella rakkaudella, ja aivan varmasti myös hyllyvanhus kyllästyi katselemaan minun naamaani. Olin aikeissa kirjoittaa 80-luvun lapsen avautumisen mäntykalusteista, mutta päädyin nauramaan vedet silmissä vanhoille valokuville ja aloin tuntemaan jo sympatiaa paljon parjattua hyllykköäni kohtaan.

Tätä tekstiä raapustaessa googlasin samalla linkkiä Lundialle ja oli tietenkin pakko tarkistaa millaisia kalusteita valikoimiin nykyään kuuluu. Myönnettäköön että pitkälle ollaan tultu niistä 80-luvun kellastuneista mäntyhyllyistä. Skandinaavinen linjakkuus on kuitenkin säilynyt ja puu on edelleen materiaali numero yksi, mutta ohhoh mitä herkkuvärejä!

Ei voi olla ihan turha huonekalu, jos sen avulla pystyy palauttamaan kymmeniä ja taas kymmeniä muistoja lapsuudesta, teini-iästä ja hulvattomista opiskeluvuosista. Ehkä seuraavaksi käsittelyyn palapeili, tuo toinen huikea 80-luvun sisustuselementti.