Kun puhutaan Mika Waltarista, puhutaan väistämättä myös Sinuhe egyptiläisestä. Minun historiani Waltarin kanssa on sellainen, että yritin teininä kahlata Sinuhea, mutta lopulta oli pakko jättää se kesken. En silloin ymmärtänyt mistä siinä kaikessa hehkutuksessa oikein oli kyse ja siirryin suosilla muihin kirjoihin, lähinnä Paasilinnaan. 

Komisario Palmut olen katsonut elävän kuvan muodossa, mutta sitä tuskin voi kutsua kirjallisuuteen tutustumiseksi sillä ohjaajalla on aina sormensa sopassa. Waltarin elokuvapuoli on minulle tuttua muutenkin, rakastan esimerkiksi Kulkurin valssia ihan yli kaiken ja uskallan melkein sanoa että olen nähnyt kaikki vanhat suomifilkat mitä Waltari on ollut käsikirjoittamassa.

En ole Sinuhe-yrityksen jälkeen erityisesti väistellyt Waltarin kirjoja, mutta en myöskään aktiivisesti hakeutunut niiden pariin vaikka kirjailija on kiehtonut minua koko ajan. Olen vain odottanut että meidän hetkemme koittaa luontevasti, ja niin kävi.

Kirppiksellä käsiini osui Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukauden kirja vuodelta 1978, kaksi pienoisromaania sisältävä Waltari. Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn. Oli aika alkaa tutkailla Waltarin maailmaa uudelleen ja olin siitä ihan hävyttömän innoissani.

En voi käsittää miten kaksi näin toisistaan poikkeavaa tarinaa on päätetty sitoa samoihin kansiin, mutta kerrassaan mahtava veto se on ollut. Vieras mies tuli taloon oli lähes tajunnan räjäyttävä kokemus, jossa pintapuolisesti ryvetään perisuomalaisessa ankeudessa mutta lopulta tarina kuoriutuu kuin sipuli. Ytimessä on turhamaisuuden taittuminen ja ylpeyden nielemisen katkera kalkki, mutta myös orastava uusi toivo. En muista että olisin pitkään aikaan lukenut näin hienosti kirjoitettua tarinaa. En oikeastaan voi ymmärtää, että Waltari on kirjoittanut tämän kirjan 30-luvulla. Maailma oli silloin taatusti täysin erilainen, mutta silti kirja tuntuu lähes ajankohtaiselta.

Kiesus, että olen onnellinen osuttuani yksiin tämän tarinan kanssa.

Fine van Brooklyn taas sijoittuu ranskalaisiin lomamaisemiin ja on vireeltään täysin erilainen kuin ensimmäinen romaani. Keimaileva nuori nainen sekoittaa vakavamielisen tiedemiehen pään, ja siinä sitä on ihmissuhdesoppa valmiina. Kävi melkein sääliksi miespoloa, kun meni ihastumaan palavasti velmuun naiseen, joka vain leikki miesten kustannuksella. Fine van Brooklyn oli viihdyttävää lukemista, mutta ei mitään verrattuna kirjan ensimmäiseen kertomukseen.

Alkaa olla vahvasti sellainen kutina, että käyn lainaamassa Sinuhen uudelleen. Ehkä nyt on sen aika.

 

Kommentit (13)

Anu_

Kiitos lukuvinkistä! Suosittelen Palmuja myös luettuna :) Sinuhe on vähän epätasainen. Välillä turhan hitaita jatkoja, kokonaisuus kuitenkin mielestäni huippu. Rohkeasti uudelleen kimppuun vaan.

Moona

Oi, lue myös Waltarin Suuri illusioni. Olin kirjan jälkeen hämilläni siitä, miten sen on voinut kirjoittaa 19-vuotias! Se on yksi parhaimmista ikinä lukemistani kirjoista. Sinuhe täälläkin vielä lukematta!

AdaR

Ja lue lisäksi (mielestäni paras) pienoisromaani Yksinäisen miehen juna. Sen (ja Poirotin) innoittamana lähdimme mieheni kanssa häämatkalle Eurooppaan junalla.

Vierailija

Sinuhen kahlasin vähän väkipakolla läpi lukiossa, ja olen iloinen, että kahlasin. Harmitti, kun kirja sitten lopulta loppui. Lukioaikojen jälkeen se onkin tullut sitten luettua useamman kerran. Kannattaa sinnitellä toiseen osaa asti, sen jälkeen ainakaan minä en pystynyt enää laskemaan kirjaa käsistä.

Waltaria voisi kyllä nostaa enemmänkin esille. Todella upea suomalainen kirjailija..

Sannunna

Tartu ehdottomasti Sinuheen uudelleen. Edelleen mielestäni parhaita kirjoja mitä olen lukenut. <3

saya

Olin yläasteella varsinainen lukutoukka, ja se olikin aikaa elämässäni jolloin olen eniten varmaan lukenut klassikkoja :D muita Waltareita ei ole tullut luettua kuin Sinuhe, minulla on ollut sellainen käsitys että ne ovat dekkareita tms poliisikirjallisuutta (Komisario Palmut) mikä ei ole itseäni kiinnostava genre, vaikka nyt kun googlailin nii aika paljon muutakin tuotantoa näyttää olevan :D Sinuhesta täytyy sanoa, että se palkitsee todella sen jälkeen kun on päässyt pitkäveteisen alun ohi. Tuolloin omana lukemisen kulta-aikanani periaatteeni oli se, että kirjaahan ei jätetä kesken kun se on aloitettu, ja samalla hengellä kahlasin esimerkiksi Taru somusten herrasta -kirjat ja ainakin silloin mielestäni niissä oli useammin tylsiä kohtia kuin Sinuhessa, en muista että se olisi ollut tylsä alun jälkeen. 

Nefernefernefer

Kolmannellakaan lukukerralla Sinuhe ei kyllästyttänyt pätkääkään. Suosittelen.

Peikkotyttö

Kuulostaa tutulta. Itse yritin kahlata Sinuhea läpi 12-vuotiaana, ei uponnut. Kun sitten aikuisiällä tartuin siihen, en olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Minusta parasta Sinuhessa on kieli, siinä on ihan oma nuottinsa. Oli jopa hiukan pelottavaa kun useamman tunnin lukusession jälkeen omatkin ajatukset kulkivat samalla nuotilla, piti ihan keskittyä normaalimaailmaan palaamiseen. Eli ehdottomasti Sinuhelle uusi mahdollisuus!

ReetaJohanna

Aika yksimielistä porukkaa täällä ja yhdyn lauluun eli Sinuhe oli mielestäni loistava kirja. Luin sen lukiossa 80-luvun lopulla ja pitäisikin lukea uudelleen, on sen verran aikaa on vierähtänyt.

Kannattaa muuten testata Maria Langin dekkarit, jos et ole niitä lukenut. Ruotsalaisen dekkarirouvan kirjat ovat samantyyppisiä kuin Christiet. 40-60-luvulla kirjoitetut kirjat ovat viihdyttäviä ilman turhaa sisälmyksillä mässäilyä. Itseäni viehättää tuo ajanjakso muutenkin :)

Ikosaedra

Hei, ihan erilaista Waltaria (siis verrattuna tiiliskiviin) edustavat myös Ihmeellinen Joosef ja Rakkaus vainoaikaan, jotka voisi melkein luokitella chick-lit kategoriaan, jos sellainen olisi 30-40 luvulla ollut olemassa. Suosittelen!

nede

Minäkin suosisttelen Sinuhea! Mullakin jäi ekalla kerralla kirja kesken, tosin pääsin yli puolenvälin. Kirjassa on tosiaan "hitaampia" kohtia, mutta kokonaisuus on hyvä! Olen lukenut aikuisiällä sen monesti. Ylempänä kehutaan kirjan loppupuoliskoa, itse taas pidän kirjan alkupuoliskosta enemmän, mutta aina makunsa kullakin! Vähän noloa myöntää mutta oikeastaan pidän siitä niin paljon että olen joskus (ehkä kolme kertaa) lukenut kirjasta pelkän alun (itselläni on painos joka on jaettu kahdeksi kirjaksi ja tämä alku on siis se ensimmäinen kirja). Suosittelen siis Sinuhea ja koitan itse saada käsiini Waltarin muita teoksia!

Hailie

Ja jos Sinuhe ei uppoakaan niin ei tarvitse murehtia. Meitä on monta joiden mielestä kirja on vain pitkä valitusvirsi siitä, miten Sinuhe ei saa pildeä haluamaltaan naiselta. Noin niin kuin tosi kärjistetysti. Mielestäni kirja oli tosi pitkästyttävä, samoja asioita jankkaava ja no, täynnä kitinää. Tämä kuitenkin ihmiseltä joka on lukenut TSH:n useampaan kertaan :D Sen sijaan joistain Waltarin lyhyemmistä romaaneista olen pitänyt.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kaksivuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010