Olen koko elämäni ollut liikunnanvihaaja. Kaikki pakkoliikkuminen on ollut minulle aina tuskaa, viihdyin paljon paremmin nenä kiinni kirjassa tai luovien aineiden parissa. Ainoa poikkeus koko 37 vuoden aikana on ollut roller derby, jonka eteen olin valmis hikoilemaan ja kärsimään, koska se oli ehdottomasti sen arvoista.

Aivan erityinen kauhu minulla on hiihtoa, maastojuoksua ja suunnistusta kohtaan. Hiihto on ihan omaa luokkaansa kaikessa kauheudessaan, mutta ihan samalle viivalle pääsee maastojuoksu ja suunnistuskin. 

Maastojuoksutraumojani parantelin näin aikuisiällä, kun aloitin muutama vuosi takaperin juoksuharrastuksen. Aloin jopa aidosti nauttia juoksemisesta, kunnes molemmat polveni menivät tuhannen muusiksi ja leikkausten kautta ripustin juoksutossut naulaan. Hyvä yritys kuitenkin, vaikkei olisi kannattanut. Mutta kukapa sitä tietää etukäteen olevansa kondromalasiapotilas. 

Peruskoulun aikaisesta suunnistuksesta muistan erityisen elävästi ne jäätävässä ryteikössä tarpomiset ja lonksuvat kumisaappaat. Itikoita tunki nenään ja suuhun, ja himourheilijaystäväni piti suht rapsakkaa vauhtia yllä. Tein ihan totaalista kuolemaa, ja olin aina viittä vaille valmis kaatumaan suolle ja jäämään sinne ikuisiksi ajoiksi. Minä todella vihasin suunnistamista. 

Armas siskoseni taas ei selvästikään ole joutunut koululiikunnan uhriksi ihan siinä määrin kuin minä, ja plikka innostuikin viime vuonna suunnistamisesta. Siitä asti minua on vahvasti painostettu lähtemään rasteille mukaan, mutta olen teflonin lailla väistellyt tuota "mukavaa aktiviteettia". Koska pieni lapsi, vähän kröhkröh on kurkku kipeänä taas ja kauhiasti töitä, menee kyllä nyt yöhön asti tietokoneella. 

Tein kaikkeni, että olisin päässyt kiemurtelemaan eroon koko asiasta, mutta sitten siskoni heitti pöytään Haasta bloggaaja -kortin. Ovela kettu! Olen julkisesti luvannut mennä epämukavuusalueelle haasteiden vuoksi, joten ei auttanut muu kuin raahata luunsa Nokian pusikkoon vuoden viimeisille Nokirasteille

Ilmeisesti siskollani ei ollut kovin vahvaa luottoa meikäläisen kykyihin (suuntavaisto on pyöreä nolla), joten hän valitsi meille helpon kolmen kilometrin radan. Ja ehkä myös siksi, etten traumatisoituisi entistä pahemmin :D Tällä reitillä ei tarvittu kompassia, sillä kartta oli maanmerkkejä pullollaan. En tiedä mistä alitajunnasta jokin orastava kartanlukutaito nosti päätään, ja merkit ne mitä en muistanut, kysyin siskolta.

Isoin haaste oli luonnollisesti löytää lähtöpiste, sen jälkeen homma lähti rullaamaan.

Nokian Maatialanharjun maisemat olivat aivan upeat, se toi hommaan huomattavasti lisää mielekkyyttä. Minä rakastan metsissä kävelyä syksyisin, kun hyttyset ovat jo suksineet hornantuuttiin. Hirvikärpäsiä ei ollut, joten harjuilla ja rannoilla eteneminen oli aidosti mukavaa. 

Pidettiin yllä leppoisaa tahtia ja tehtiin tilaa kokeneille pikakiitureille, jotka nelistivät ohi huimaa vauhtia ja juoksivat vaikeammille rasteille suoraan ryteikköön. 

Omassa tahdissa kulkeva suunnistus oli ihan mukavaa puuhaa, kun ei tarvinnut kiriä kelloa vastaan. Nokirasteille oli helppo mennä, sillä 6 euroa maksavan kartan sai käydä lunastamassa tietyn aikaikkunan puitteissa koska haluaa. Näin ollen aloitukseen ei syntynyt ruuhkaa, kun ihmiset tulivat ja menivät omaa tahtiaan. Eri pituisia ratavaihtoehtoja oli tarjolla helpoista vaikeisiin ja meitä jäi harmittamaan, ettei sittenkin otettu 5 kilometrin rataa. 

Kaikki rastit löytyivät!

Voisin vakavasti harkita josko innostuisi lähtemään tuon meidän 3-vuotiaan kanssa opettelemaan suunnistusta, sillä pienemmille tyypeille on yleensä tarjolla 2 kilometrin helppoja ratoja. Anni rakastaa metsässä liikkumista ja retkeilyä, joten ilman muuta haluan tarjota niitä kokemuksia hänelle mahdollisimman paljon. Suunnistustaidoistakaan ei varsinaisesti haittaa ole. Aika moni vanhempi näytti Nokiallakin olevan liikkeellä jälkikasvun kanssa. 

Hän pääsi maaliin:

 

Kommentit (12)

Sarana

Kiitos Nelliina upeasta, laadukkaasta ja säännöllisesti päivittyvästä blogista! On ikävä kuulla, että koululiikunta ei ole sinun kohdallasi ollut mieluisaa. Tämä johtuu varmasti monesta syystä ja jos olisin ollut opettajasi, katsoisin pitkään peiliin. Liikunnanopettajana silmiin pisti ikävällä tavalla tämän postauksen otsikko "koululiikunta on varma tapa saada liikunnanvihaaja vihaamaan liikuntaa entisestään". Kielellä jota käytämme rakennamme myös maailmaa, jossa elämme. Koululiikunnan tavoitteena on kannustaa nuoria liikunnalliseen elämäntapaan ja löytämään jokaiselle ne omat tavat liikkua - ei saada ketään vihaamaan liikuntaa. Otsikosta välittyy viesti siitä, että koululiikunnan tavoite on saada osa oppilaista vihaamaan liikuntaa.

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Otsikon väite on täysin oma subjektiivinen kokemukseni enkä missään tapauksessa halua yleistää sitä koskemaan ketään muuta kuin minua. Pahoittelut jos kirjoituksestani sai yleistävän mielikuvan. Todistettavasti osa nauttii koululiikunnasta, mikä on hienoa. Minulle liikka oli paria lajia lukuunottamatta kauheaa pakkopullaa, ja aiheutti sen etten vuosikausiin liikkunut vapaaehtoisesti, ja edelleen suhteeni liikuntaan on vinossa.

Kuulostaa mahtavalta, jos nykyään lapset otetaan huomioon yksilöinä, eikä tasapäistetä laumaksi, jonka jokaisen yksilön pitää hiihtää 5 kierrosta ennenkuin pääsee kotiin. Ehkä nykyisillä opetustavoilla kokemukseni olisi ollut positiivinen :)

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Aba

Voi että,teksti kuin itseltäni.Juuri samoja aatoksia.Koulussa mentiin niitten parhaimpien ja liikuntaa harrastavien mukaan,niitten jotka kilpailivat seurojen mukana ja olivat hyviä useissa lajeissa.Oli kympit torkassa,vaikka eivät olisi tunneilla olleetkaan...me jotka osallistuimme tunneille ja yritimme parhaamme komeili sielä se vakio nro 7 todistuksessa,eipä kauheasti motivoinut.

Toivottavasti tänäpäivänä on toisin...

Nelliina
Liittynyt10.9.2015

Kirjoitin tekstin mielestäni kevyen mustan huumorin otteella, mutta taisikin tulla ladattua siihen salakavalasti oikein ämpärikaupalla vanhoja patoutumia :D Tuohon maailmanaikaan ei tuntunut yrittämisellä olevan pahemmin merkitystä, vain tulokset ratkaisivat numeroita jaettaessa. Toivon sydämestäni, että kehitys on kulkenut eteenpäin ja postausta kommentoinut liikunnanopettaja vain vahvistaa tätä toivoa. Voin rehellisesti sanoa, että koululiikunnan vuoksi minusta tuli liikunnanvihaaja, mikä on todella kurjaa, sillä juuri meille ei luontaisesti liikunnasta innostuville se opetus olisi ollut elintärkeää. Nykyään liikun kyllä jossain määrin (joskus enemmän, joskus vähemmän) koska näin aikuisena tiedostan, että terveyden eteen on tehtävä asioita. Lapsena se perustelu ei oikein uponnut :D

Bloggaan osoitteessa: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/nelliina

Rentoja otoksia SoMessa: Instagram | Facebook

Huitu

Aika samanlaisia kokemuksia koululiikunnasta, että se ei kyllä ainakaan kannustanut liikkumaan. Niitä kympin oppilaita kyllä kehuttiin, mutta me vähän huonommat jätettiin vaan roikkumaan perässä, eikä oikein ees ohjattu tai opetettu. Oon miettinyt, että voiko tää johtua siitä, kun ainakin meidän liikunnanope oli entinen urheilija. Et jos ite on aina ollut hyvä liikunnassa, niin on vaikea samaistua siihen, jos joku ei olekaan niin innostunut ja huonommassa kunnossa. Ja ottaa ehkä huomaamattakin niitä kilpaurheilun sääntöjä, että vaatii vähän liikaa pullaa mussuttuvalta teiniltä.

Muistan vieläkin kun ysillä päätin, että nyt juoksen Cooperin, kun aiemmin olin kävellyt sen osittain. Sen jälkeen sattu jalkoihin ja menin kysyyn opelta, että mistä se johtuu. Kun en ollut tottunu lihassärkyyn. Ope vaan totesi, että en ollut lämmitellyt tarpeeksi. Ei mitään kannustusta, että hyvä kun juoksit, hienosti edistytty jne, vaan tylysti moitteet, kun et ollut tehnyt jotain tarpeeksi. Ja salilla ollessa ope keskitty niihin, jotka osasi käyttää laitteita. Me muut sit hengailtiin.

On kestänyt monta vuotta, että oon alkanut harrastaa edes jotain liikuntaa ja kyllä se välillä vieläkin on vähän pakkopullaa.

Sarana

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että entisen urheilijan voi olla vaikea asettua niiden oppilaiden asemaan, jotka eivät ole liikunnallisesti yhtä motivoituneita tai taitavia. Meillä opettajankoulutuksessa sanottiin ensimmäisenä, että liikunnanopetuksen suurin ongelma on se, että sitä opettavat ne jotka ovat olleet itse hyviä liikunnassa. Ja tämä on todella tärkeä asia jokaisen opettajan ymmärtää. Hyvät yleensä liikkuvat ilman opetustakin joten opettajan olisi tärkeä pystyä kannustamaan juuri niitä ei niin motivoituneita oppilaita. Ja kehua ennenkaikkea yrittämisestä ja uuden kokeilemisesta.

Kiitos keskustelusta ja harmittaa todella, että koululiikunta on osittain epäonnistunut tehtävässään. Toivon kuitenkin, että parempaan suuntaan ollaan menossa (ja siihen myös uusi opetussuunnitelma velvoittaa, esim. arvosana ei saa perustua juoksutestin tuloksiin vaan oppilaan omaan kehittymiseen). Harmittaa kuitenkin se, että koko koululiikunta leimataan joidenkin kokemusten perusteella: "koululiikunta on varma tapa pilata..." vrt. "koululiikunta oli minulle aine joka pilasi..." Kiitos Nelliina kun muutit otsikkoa! Arvostan suuresti ihmisessä sitä, että hän pystyy pohtimaan asioita uudestaan myös toisesta näkökulmasta ja ottamaan palautetta vastaan.

Vaikka omien kokemusten mukaan olen törmännyt inhottaviin miehiin, en silti julista että miehet ovat inhottavia. No. Eiköhän pointti tullut selväksi ja joitakin nappuloita tämä teksti ja kommentit taisivat minussakin painella :)

Hyvää viikonloppua ja toivotaan, että kaikki löytävät itselleen sopivia tapoja liikkua ja ylläpitää terveyttä!

-T-

Sama meininki oli meilläkin ainakin yhden liikunnan opettajan toimesta ylä-asteella. Eli ne jotka harrasti liikuntaa vapaa-ajalla sai kympit ja muut yrityksestä 6-7.
Mutta asiaan, mä kyllä tykkään liikkua, hiihtää, lenkkeillä, käydä salilla ja kokeilisin mielelläni muitakin ns. yksilö juttuja. Mutta heti jos joku ehdottaa jotain ryhmäliikuntatunteja, niin nousee kylmä hiki. En lähde. Ahdistaa pelkkä ajatuskin että pitäis mennä sinne saliin kaikkien tuijotettavaksi (vaikka tiedän, että ei kukaan kato, eikä ketään kiinnosta miten teen liikkeet). Kerran kaverit sai houkuteltua jollekin kokeilutunnille ja viikkoa ennen ahdistus alkoi. Menin kyllä, mutta n viihtynyt, enkä menny toiste.
Liikunnan iloa kaikille, jokainen löytäköön oman juttunsa tässäkin asiassa :)
Ja kiitos ihanasta blogista!! Mukavaa syksyä :)

Halina

Koululiikunta on mielenkiintoinen aihe ja jos en väärin muista(joku voi korjata jos ei pidä paikkaansa), oettä psia on nyt muutettu niin että lähtökohtana ei ole lajiosaaminen vaan taito-osaaminen tms. eli ilmeisesti tarkoitus harjoitella liikuntataitoja eri lajien kautta (esim. Heittäminen, juoksu, tasapiano, koordinaatioa jne.) Eikä toisinpäin, että nämä taidot kehittyisivät lajien mukana (kun sitä jalkapalloa taroeeksi pelaa ni oppii pitkaisemaan tms.). Tämä muutos sen takia, että kun saa hyvätliikunnalliset valmiudet niinnvoi lähteä harrastamaan ja treenaamaan lähes joka lajia kun on ns. "Perusteet" hanskassa. Nykyäänhän taitaa olla ongelma että lapset liikkuvat liian vähän ja nämä perusvalmiudet kun puuttuvat niin on se aika hankala mitään lajia lähteä treenaamaan?

Itsellä tämä asia oli suurin este liikuntatunneilla ja enimmikseen en pystynyt osallistumaan mihinkään. Mulla on perussairautena lastenreuma jonka takia liiluntaa olisi piyänyt soveltaa (ei tosin siihen aikaan). Löysin itsekin liikunnan vasta 16-vuotiaana kun ekan kerran pystyin aloittamaan ns. Kjnnolla liikkumaan. Olen aikuisiällä opetellut kaikki ns. Perustaidot kuten juoksemisen(tekniikkalaji), kuperkeikan jne motoriset taidot ja on ollut kyllä haastavaa :D mutta nyt kun judoa laskettelua ja kaikkea tullut harrastettua niin en yhtään ihmettele miksi olin aina niin "huono" lapsena ja kaikki ns vaikeaa. En vaan saanut opetusta ja oli sen lisäksi vielä erityistarpeita, joita esim. Koululiikunnassa ei pystynyt huomioimaan. Onneksi aikuisena on saanut aina ihania valmentajia ja opettajia, joiden avulla on löytänyt liikunnallisen itsensä :)

Vierailija

Koululiikunta todella jätti vuosien traumat ja sisäistän täysin mitä otsikolla tarkoitat. Havahduin tässä joku aamu, että ei voi olla totta... tunsin suurta helpotusta kun lapset lähtivät kouluun liikkavarusteita kasaten ja minun ei tarvinnut! Yhä vieläkin, nelikymppisenä, tuntuu tältä. Voimistelusalin haju herättää ahdistuksen, ohjatut liikuntatunnit samoin. Itse liikun nykyisin omaan tahtiini, ja olen voittanut kynnyksen ostaa liikuntavaatteita. Kyllä, sekin on vaikeaa kun mieltää itsensä kömpelöksi eikä ollenkaan liikunnalliseksi Vuosia lenkkeilin melkoisissa varusteissa... Edelleen urheilukauppaan meno on vaikeaa - onneksi marketeista saa monenlaista ;). Lapseni onneksi liikkuvat hyvin, eivätkä tunnu ahdistuvan liikuntatunneista, ovat jopa valinneet niitä vapaaehtoisesti lisää. Ehkä opetus on nykyään erilaista? En silti ymmärrä miksi taitoaineesta annetaan numeroita.

Ellukoo

Pelkkä tuo suunnistuskartan näkeminen sai mut melkein hyperventilaatiokohtauksen partaalle :D Mä kuulun niihin onnekkaisiin, jotka pitivät koululiikunnasta... paitsi suunnistuksesta (en IKINÄ löytänyt rasteja edes postimerkin kokoiselta metsäpläntiltä) ja telinevoimistelusta (olin jo kouluaikana pitkä, pitkät raajat ei oikein taipuneet noihin telinevoimistelukuvioihin) enkä tykänyt myöskään lentopallosta (pelkäsin palloa). No en myöskään tanssitunneista (voi sitä vaivautuneisuutta!). Tätä listaa miettiessä tulee mieleen väkisinkin, että onko aika kullannut muistot kun sanon että pidin koululiikunnasta :) Mutta ihan oikeasti pidin niistä kaikista muista lajeista kuin näistä :) Ja pääasia kai on se, että mulle ei jäänyt liikunnasta traumaa.

Sanjana

Se on kumma, miten koululiikunta voi jättää traumat..en itsekään pelaisi pakon edessäkään jalkapalloa tai pesistä, saati telinevoimistelisi. Sanoin kutosella opettajalle, että en uskalla hypätä hyppypukin päälle polvilleen, niinkuin ois pitäny. No, hän pakotti hyppäämään kuitenkin ja naamalleni laskeuduin, kivasti ruvelle puol naamaa. Silleen menikö hyvin, no ei menny, ikuinen kammo syntyin:D ja kuntotestit oli kamalia, kerran vuodessa testataan esim.vauhditon pituus eikä sitten koko muuna vuonna harjoitella sen tekniikkaa. Lyhytjalkaisena oon nimittäin tajuttoman huono siinä enkä vieläkään osaa tekniikkaa, opettaja vaan ihmetteli, miten voi saada niin huonon tuloksen. :D Jospa asiat on muuttunut!

Vierailija

Itse sain voimistelutunneilta opelta käskyn lähteä erään toisen tytön kanssa kävelylenkille kahdestaan muiden harjoitellessa mm. käsillä- ja päälläseisontaa. Olimme kuulemma niin lihavia, että ope ei uskaltanut meitä näissä avustaa. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin kun tuota muistelee.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nelliinan vaatehuone -blogista tuttu Niina Tapojärvi on kenkäfriikki, lukutoukka ja innokas puutarhanhoitaja Pätsiniemestä. 1941 rakennetussa hirsitalossa asuvat hänen kanssaan aviomies, kolmevuotias tytär ja vanha kissa. Blogiin eksyy aiheita remontista, puutarhasta, käsitöistä, kokkauksesta sekä tietysti reissuja, tyyliä ja kauneutta. Niina uskoo, että punainen huulipuna pelastaa huonoimmankin hiuspäivän.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
2017
Joulukuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2016
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Huhtikuu
Maaliskuu
2015
2014
Joulukuu
Toukokuu
2013
2012
2011
2010